Toimiva käytäntö

Asia muuttuu käytännöksi, koska se on ...?

Hevosihmisenä seurasin taannoin ratsastuksen alalla tyypillistä yksityisopetustilannetta, jossa joku valmentajaksi itseään kutsuva henkilö pyydetään ohjeistamaan ratsastuksen saloihin, kohteena ratsastaja ja hänen hevosensa. Valmennus oli (ja käytännössä aina on) kestoltaan suurin piirtein tunnin mittainen, mikä on valmentajan saapumisen kannalta järkevää, sillä kovin lyhyeksi aikaa ei kannata vieraalle tallille ajella. Valmennus koostui "opettajan" ohjeista, joita ratsastaja pyrki toteuttamaan, sekä toistoista, joissa ratsukko teki erilaisia liikesarjoja valmentajan toivomat x kertaa kutakin, tunnin täyttymiseen saakka. Jotakuinkin tähän tyyliin: "Laske 3+2. Laske sitten 3+4. Laske vielä kerran 3+4. Laske sitten 4:2. Sitten 5:2. Laske uudestaan 4:2."

Sen lisäksi, ettei kuvatunlaisessa niin tavallisesti toistuvassa ratsatusvalmennuskuviossa ole näkyvissä minkäänlaista (ihmis)pedagogiikkaa, vuorovaikutusta, eikä useimmiten valmentajalla myöskään minkäänlaista koulutusta, ei menetelmä vastaa myöskään eläinkoulutuksellisesti sitä, minkä tiedetään tuottavan huipputuloksia (tai tuloksia ylipäätään). Tiedetään esimerkiksi, ettei kilpahevosella missään nimessä pidä tehdä tunnin verran merkityksettömiä toistoja, joista suurin osa menee sinnepäin. Tämä ei tue ratsastajankaan kehittymistä. Ajallisesti valmennus on liian pitkä: hevosen koulutussession tulisi koostua mielekkäästä lämmittelystä (esimerkiksi maastolenkillä), tämän jälkeen (mikäli hevosen mieliala tuntuu vastaanottavalta) lyhyestä koulutushetkestä, joissa muutamin selkein ja johdonmukaisesti etenevin toistoin edetään onnistuneeseen liikkeeseen, hyppyyn tai muuhun toivottuun. Tämän jälkeen hevosta kiitetään, ja verrytellään lopuksi taas mukavalla meinigillä. Ei varmastikaan tarvitse olla ratsastuksen asiantuntija ymmärtääkseen, miksi jälkimmäisellä menetelmällä saadaan aktiivisia, yhteistyöhaluisia ja liikettään/hyppykapasiteettiaan käyttäviä hevosia (hevosenhan ei tarvitse varsinaisesti opetella liikkumistaan, riittää, että se on halukas liikkumaan kapasitteettinsa ja lihaskuntonsa mukaisesti ratsastajan niin toivoessa).

Kysymys kuuluu: miksi harrastelijoiden valmennus ei käytännössä koskaan ole jälkimmäistä? Miksi se lähes poikkeuksetta on tehotonta ja metsään vievää, hevosen innokkuuden, reaktiivisuuden ja elastisuuden kadottavaa edellistä? Miten käytännöksi voi tulla jokin, joka on täysin hyödytöntä?

Siksi, ettei tavallinen ihminen usko siihen, mitä tekevät huiput. Tavallinen ihminen kuulee ja ymmärtää, että huippu ei toimi kuten hän, mutta tavallinen ihminen näkee kaikkien kokoajan ympärillään toistavan samaa kaavaa kuin hän itse, ja tavallinen ihminen saa tilaisuuden jatkuvasti arvioida tämän menetelmän tuloksia. Tavallinen ihminen käsittää kyllä, ettei kukaan tallikavereista tai oman valmentajan asiakkaista starttaa olympialaisissa, mutta hän joka tapauksessa näkee kuinka tallikollegat  hevosillaan ratsastavat. Kaipa hän alitajuisesti kuvittelee, että jotenkin nuo tutut menetelmät ovat avain kehitykseen, vaikka samanaikaisesti havaitsee jatkuvasti koko suuren tavallisten ihmisten joukon aina vain säilyvän yhtä tavallisina.

Huipulla ratsastavien tavoista tavallinen ihminen ei pääse näkemään yhtään mitään. Vaikka hänelle kerrottaisiin, että huippu käyttää menetelmää a, hän ei kuitenkaan itse  näe, kuinka huippu tekee ratkaisun a, ja siitä seuraa hevosen liikkeessä parannus b. Mutta joka ainoa päivä hän näkee, että valmentajan ratkaisun c jälkeen hevosten liikkeet muuttuvat suuntaan d. Ei ole väliä, onko d hyvä vai huono, pääasia on se, että tavallinen ihminen tietää seurauksen. Hän ei halua kokeilla uudenlaista menetelmää, koska hänellä ei ole käsitystä siitä, mitä tämän menetelmän seurauksena tapahtuu.

Sama ilmiö on näkyvissä kaikkialla oppimisessa. Oppilaat vastustavat uusia oppimismenetelmiä, koska he eivät pysty saamaan kiinni siitä, onko koettu seuraus b:tä, d:ä vai kenties jotakin muuta. He eivät tunnista kokemustaan.

Opettajat toistavat opetuksessaan vanhaa kaavaa, koska he tietävät vamasti, mitä siitä seuraa: tätä he voivat todistaa päivästä toiseen. Ennustettavuudesta ja varmuudesta seuraa kontrollin tunnetta, ja on vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka pystyvät elämään ilman sitä.

Siksi asiakas palkkaa "valmentajan", joka käyttää 5 min sen pohtimiseen, miten asiat tavallisimmin tehdään, ja 0 min sen miettimiseen, miten saisi aikaiseksi kehitystä.

Siksi huipulla on tilaa.

Kehuminen - koulukulttuurin D-vitamiinivalmiste?

Suomalaiseen ajatteluun kuuluu, että oppilaita on kannustettava. On pyrittävä luomaan rento ja kilpailusta vapaa, tasa-arvoinen ilmapiiri, jossa oppilaalla on mahdollisuus kokea onnistumisen tunteita ja sitä kautta saavuttaa vahva itsetunto oppimisen suhteen. Ilmapiirin luonnissa saatetaan onnistuakin, mutta kuinka on varsinaisen tavoitteen laita?

Oppimisen suhteen suomalaisnuorisolla on tutkitusti matalahko itsetunto (erityisesti matematiikassa!), vähäinen motivaatio ja lähes olematon kiinnostus koulunkäyntiin. Läksyt tehdään, koska on pakko (jos on). Kokeisiin luetaan, koska arvosana vaikuttaa todistukseen. Oppimisen motivaattorina toimii lähinnä mekaaninen ulkoa opettelu, vaikka suomalaisoppilailla tehokkaimmat oppimistulokset saavutetaan silloin, kun motivaatio on sisäistä. Minkäänlaista draivia en itse ole suomalaisista luokkahuoneista löytänyt (muutamaa äärimmäisen harvinaista poikkeusta lukuun ottamatta). Monilla opiskelijoilla on vielä yliopisto-opiskeluvaiheessakin hämmästyttävän heikot opiskelutaidot, kehno aloitteellisuus sekä vähäinen käsitys siitä, mitä he voisivatkaan saavuttaa. Onko suomalainen positiivinen ilmapiiri siis kannustavuuden sijaan latistava ja korkeintaan kädenlämpöinen? Missä suomalainen oppii asettamaan tavoitteita? Missä hän oppii saavuttamaan ne? Missä hän oppii kekseliääksi, aloitteelliseksi, rohkeaksi, argumentoivaksi?

Oma kokemukseni asiasta liittyy englannin kielen taitooni. Koin asiassa puutteita, mutta kohtaamani ihmiset kuitenkin poikkeuksetta kehuivat osaamistani ja kannustivat kielen käytössä. Tulihan siitä hyvä mieli, mutta mitään apua asiasta ei ollut. Oli itsellenikin epäselvää, oliko kielitaidossani ongelmia. Jos, niin millaisia? Tilanne junnasi paikoillaan, joskin itse yritin löytää opettajaa, joka osaisi parantaa kielitaitoani sen löysän hyväksymisen sijaan. Vasta, kun kohtasin professorin (ulkomaisen), joka ensi töikseen ilmoitti, ettei korkealle tähtäävän tutkijan taustalla voi olla englantia ihan kivasti osaava kirjoittaja, vaan että minun olisi parannettava joka ainoa virheellinen nyanssi ja pyrittävä lähes mahdottomaan, mikä suurimmalta osalta (suomalaisia) jää tekemättä, pääsin tilanteeseen, jossa joku a) asetti osaamiseni oikealle tolalle b) kertoi missä mättää ja c) auttoi korjaamaan tilannetta. Tämä avasi silmiäni.

Jotakuinkin vastaavaan törmäsin luettuani kehityspsykologin (Harter, 1999) tutkimusta lapsista, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet vaille sosiaalisessa kanssakäymisessä saatavaa palautetta siitä, mikä on suotavaa/väärää/kannatettavaa/ominaista itselle. Tällaiset lapset eivät opi asioiden merkityksiä, ja identiteetin rakentuminen vaarantuu vailla käsitystä siitä, millainen olento sattuu olemaan suhteessa muihin. Vaarantuuko suomalaisen kulttuurin kehitys (johonkin muuhun kuin negatiiviseen suuntaan), kun emme kerro toisillemme, millaisia olentoja satumme olemaan? Me suomalaisethan hyväksymme mitä hyvänsä: hyväksymme epäsosiaalisuuden, töykeyden, huonon palvelun, epäselvät ohjeistukset, passiiviset oppilaat ja työntekijät, alkoholismin, huonon käytöksen, loputtoman epävarmuuden, valituksen, aikaansaamattomuuden, laimeuden.

Tehokas oppiminen ei edellytä varauksetonta kehumista tai taskulämmintä lässynläätä. Oppiminen edellyttää kykyä suhteuttaa ja tunnistaa osaamisensa, asettaa tavoitteensa oikein ja riittävää apua kumpaankin edellä mainittuun. Onnistumisen tunteesta seuraa toki itseluottamusta, mutta tuskin onnistumisesta, joka on pelkkä rutiinitoimitus tai rimanalitus, ja joka kuitenkin saa ympäristössä aikaiseksi hyväksymis-, kehumis- tai kannustusreaktion.

Tässä blogissa tullaan keskustelemaan oppimiseen sekä suomalaiseen koulukulttuuriin liittyvästä problematiikasta ja toki myös vahvuuksista. Niistä todellisista sellaisista. Kutsun kaikki asiasta kiinnostuneet, asiasta jotakin ymmärtävät sekä muuten vaan keskusteluun kykenevät kehittämään blogia, jonka syvin ja lopullinen tarkoitus on luoda uudenlaista oppimiskulttuuria, keskustelevampaa koulukulttuuria, laatua. Tunnistetaan yhdessä tämänhetkinen tila, ongelmat ja keksitään parannus, luovasti, aktiivisesti, tyylikkäästi, rohkeasti, täräyttävästi!

Kirjallisuus:

Dweck, C. S. (1999). Self-theories: Their role in motivation, personality and development. Philadelphia: Psychology Press.

Harter, Susan (1999): The Construction of the Self. A Developmental Perspective. The Guildford Press, New York.

Hirvonen, Kati (2012): Onko laskutaito laskussa?  OPH, Koulutuksen seurantaraportit 2012:4.

Niemi, Eero K. & Metsämuuronen, Jari (2012): Miten matematiikan taidot kehittyvät? OPH, Koulutuksen seurantaraportit 2010:2.

OECD: PISA 2009 Results (2010): What Students Know and Can Do: Student Performance in Reading, Mathematics and Science (Volume I).

Zhu, Yan & Leung, Frederick K. S. (2011): Motivation and Achievement: Is There an East Asian Model? International Journal for Science and Mathematics Education (9), p. 1189-1212.