Helsingin Sanomissa oli tänään (10.12.2012) pääkirjoitussivulla
kirjoitus, jossa tuotiin esiin brittiläisen ja suomalaisen koulujärjestelmän
eroja. Lontoon-kirjeenvaihtaja Tanja Vasama kertoi, kuinka samanaikaisesti suomalaisten
esikouluikäisten harjoitellessa A, E, ja I-kirjaimia brittilapset kirjoittavat
esseitä sivulauseellisilla virkkeillä sekä keskustelevat lukemistaan kymmensivuisista
kirjoista (Kreivi Draculasta tohtori Livingstonen seikkailuihin).
Britit ovat kuitenkin menestyneet mm. PISA-arvionneissa
suomalaisia huonommin. Toisaalta kirjoituksessa tuotiin esiin, kuinka viimeaikainen
kritiikkiäkin saanut Pearson-yhtiön vertailu nosti britit huomattavasti PISA-arviointia
korkeammalle (suomalaiset loistivat molemmissa).
Arvioinnit kertovat jotakin. On hyvin mahdollista ja
todennäköistä, että suomalaiset todella pärjäävät muunmaalaisia vertaisiaan
paremmin esimerkiksi laskemisessa, päättelyssä, lukemisessa ja luetun
ymmärtämisessä. Toisaalta, PISA-arvioinneissa (kuten myös useimmissa muissa
arvioinneissa, kotoisia ylioppilaskirjoituksiamme unohtamatta) harvemmin
mitataan ongelmanratkaisukykyä, luovuutta, aktiivisuutta, suullisia taitoja, vakuuttavuutta,
itseohjautuvuutta, kykyä luoda uutta…
Ja vaikeaa se olisikin, nämä kun eivät ole helposti
mittariin laitettavia eivätkä etenkään mittarista helposti luettavia asioita.
Millaisia ovat brittiläinen ja suomalainen yhteiskunta?
Asukaslukuun suhteutettuna, kummasta syntyy enemmän uusia innovaatioita,
maailmanlaajuisesti merkittäviä tieteen ja taiteen merkkihenkilöitä ja merkkiteoksia,
poliittisia vaikuttajia? Jos Briteistä, johtuuko tämä kielen tuomasta etulyöntiasemasta,
perinteikkäästä kulttuurista, jo vakiintuneesta tilanteesta? Jos Suomesta,
johtuuko se hyvinvointiyhteiskunnasta, vakaista oloista, perheiden varakkuudesta
(kuinka monessa suomalaisessa kodissa ei ole ainuttakaan kirjaa?), koulutuksen
tasa-arvosta?
Oppimisessa lepo tekee hyvää, ja on mahdollista, että
myöhäinen opiskelun aloittaminen tuo etua: tarjoaa strukturoimattoman,
luovuutta ruokkivan lapsuuden. Mutta entä sen jälkeen? Suomalaiset oppilaat
eivät tutkitusti pidä koulunkäynnistä. On mahdollista, että tämä on seurausta
osaamattomuuden tunteesta. Suomalaisessa koulussa ei vaatimustasoa pidetä
kunnianhimoisen korkealla, mikä saattaa aiheuttaa sen, että opiskelusta tulee tasapaksua
mössöä, varsinainen oppimisen tunne näyttäytyy harvoin ja lopputuloksena koko
homma tuntuu passivoittavalta ja tylsältä. Onko tällä sitten merkitystä? Monien
tutkimusten mukaan opiskelusta pitäminen on yhteydessä oppimistuloksiin
(suomalaisoppilaillakin), mutta ei huomattavan vahvasti (eikä kausaliteettia ole saatu vahvistettua). Oppilaat siis
pystynevät oppimaan sen, mitä opettajat heille opetussuunnitelman (lue:
oppikirjan) inspiroimana tarjoavat. Tämän jälkeen oppilailla alkaa sitten ”todellinen
elämä”, jonne siirrytään asenteella, että oppiminen on hyödytöntä ja tylsää. Valtiossa,
joka ainakin toistaiseksi pitää huolta jokaisesta, onkin sitten helppoa asettua
omalle mukavuusalueelleen joko toistamaan kaavamaisesti sitä mitä on tehty aina
ennekin, tai todeta että mitä sitä suotta hommia tekemään kun pöytä on jo
katettu.
Kehittyykö sellainen kansakunta? Oppiiko ajattelevaksi,
kriittiseksi, aktiiviseksi? Näkeekö elämän seikkailuna, täynnä mahdollisuuksia?
Ajatteleeko kirkkaasti, avarasti, muita ymmärtäen ja itsensä oikeaan kokoon
asettaen?
Kirjeenvaihtaja Vasama päätti kirjoituksensa kertomalla, kuinka hänen kuusivuotiaansa
rakastaa englantilaista kouluaan. Oma kuusivuotiaani harjoittelee suomalaisessa
esikoulussa tunnistamaan kirjaimia, mutta lukee kotona Harry Potteria saadakseen
selville, kuka yrittää ryöstää viisasten kiven malttamattomana odottamaan, että
olisi iltasadun aika.
Onko enää mitään, mitä voisimme oppia muilta?
