Oppimisen iloa!

Helsingin Sanomissa oli tänään (10.12.2012) pääkirjoitussivulla kirjoitus, jossa tuotiin esiin brittiläisen ja suomalaisen koulujärjestelmän eroja. Lontoon-kirjeenvaihtaja Tanja Vasama kertoi, kuinka samanaikaisesti suomalaisten esikouluikäisten harjoitellessa A, E, ja I-kirjaimia brittilapset kirjoittavat esseitä sivulauseellisilla virkkeillä sekä keskustelevat lukemistaan kymmensivuisista kirjoista (Kreivi Draculasta tohtori Livingstonen seikkailuihin).

Britit ovat kuitenkin menestyneet mm. PISA-arvionneissa suomalaisia huonommin. Toisaalta kirjoituksessa tuotiin esiin, kuinka viimeaikainen kritiikkiäkin saanut Pearson-yhtiön vertailu nosti britit huomattavasti PISA-arviointia korkeammalle (suomalaiset loistivat molemmissa).

Arvioinnit kertovat jotakin. On hyvin mahdollista ja todennäköistä, että suomalaiset todella pärjäävät muunmaalaisia vertaisiaan paremmin esimerkiksi laskemisessa, päättelyssä, lukemisessa ja luetun ymmärtämisessä. Toisaalta, PISA-arvioinneissa (kuten myös useimmissa muissa arvioinneissa, kotoisia ylioppilaskirjoituksiamme unohtamatta) harvemmin mitataan ongelmanratkaisukykyä, luovuutta, aktiivisuutta, suullisia taitoja, vakuuttavuutta, itseohjautuvuutta, kykyä luoda uutta…

Ja vaikeaa se olisikin, nämä kun eivät ole helposti mittariin laitettavia eivätkä etenkään mittarista helposti luettavia asioita.

Millaisia ovat brittiläinen ja suomalainen yhteiskunta? Asukaslukuun suhteutettuna, kummasta syntyy enemmän uusia innovaatioita, maailmanlaajuisesti merkittäviä tieteen ja taiteen merkkihenkilöitä ja merkkiteoksia, poliittisia vaikuttajia? Jos Briteistä, johtuuko tämä kielen tuomasta etulyöntiasemasta, perinteikkäästä kulttuurista, jo vakiintuneesta tilanteesta? Jos Suomesta, johtuuko se hyvinvointiyhteiskunnasta, vakaista oloista, perheiden varakkuudesta (kuinka monessa suomalaisessa kodissa ei ole ainuttakaan kirjaa?), koulutuksen tasa-arvosta?

Oppimisessa lepo tekee hyvää, ja on mahdollista, että myöhäinen opiskelun aloittaminen tuo etua: tarjoaa strukturoimattoman, luovuutta ruokkivan lapsuuden. Mutta entä sen jälkeen? Suomalaiset oppilaat eivät tutkitusti pidä koulunkäynnistä. On mahdollista, että tämä on seurausta osaamattomuuden tunteesta. Suomalaisessa koulussa ei vaatimustasoa pidetä kunnianhimoisen korkealla, mikä saattaa aiheuttaa sen, että opiskelusta tulee tasapaksua mössöä, varsinainen oppimisen tunne näyttäytyy harvoin ja lopputuloksena koko homma tuntuu passivoittavalta ja tylsältä. Onko tällä sitten merkitystä? Monien tutkimusten mukaan opiskelusta pitäminen on yhteydessä oppimistuloksiin (suomalaisoppilaillakin), mutta ei huomattavan vahvasti (eikä kausaliteettia ole saatu vahvistettua). Oppilaat siis pystynevät oppimaan sen, mitä opettajat heille opetussuunnitelman (lue: oppikirjan) inspiroimana tarjoavat. Tämän jälkeen oppilailla alkaa sitten ”todellinen elämä”, jonne siirrytään asenteella, että oppiminen on hyödytöntä ja tylsää. Valtiossa, joka ainakin toistaiseksi pitää huolta jokaisesta, onkin sitten helppoa asettua omalle mukavuusalueelleen joko toistamaan kaavamaisesti sitä mitä on tehty aina ennekin, tai todeta että mitä sitä suotta hommia tekemään kun pöytä on jo katettu.

Kehittyykö sellainen kansakunta? Oppiiko ajattelevaksi, kriittiseksi, aktiiviseksi? Näkeekö elämän seikkailuna, täynnä mahdollisuuksia? Ajatteleeko kirkkaasti, avarasti, muita ymmärtäen ja itsensä oikeaan kokoon asettaen?

Kirjeenvaihtaja Vasama päätti kirjoituksensa kertomalla, kuinka hänen kuusivuotiaansa rakastaa englantilaista kouluaan. Oma kuusivuotiaani harjoittelee suomalaisessa esikoulussa tunnistamaan kirjaimia, mutta lukee kotona Harry Potteria saadakseen selville, kuka yrittää ryöstää viisasten kiven malttamattomana odottamaan, että olisi iltasadun aika.

Onko enää mitään, mitä voisimme oppia muilta?