Koulut vankiloina: mitä kuri opettaa?

Espoonlahden koulun rehtori Jukka Penttinen totesi olevansa kovin yksin näkemyksessään, että koulujen kulttuurin soisi perustuvan yhteistyölle kurinpidon sijaan (Helsingin Sanomat torstaina 20.6.2013).

http://www.hs.fi/kotimaa/Rehtori+Kouluista+tehdään+vankiloita/a1371621026701

On kuitenkin julkistettava, että täällä ainakin yksi oppimisen asiantuntija jakaa ajatuksen rankaisupedagogiigan nurinkurisuudesta.

Aloitetaan perustelu pienellä tarinalla. Haastattelin kerran opiskelijavalintojen puitteissa matematiikan opettajaopiskelijaksi hakevaa nuorta miestä. Keskustelun ajautuessa opettajan auktoriteettiin hakija totesi kurinpitoon tarvittavan pituutta. Nuori herra oli huolissaan siitä, riittääkö hänen pituutensa (joka oli arvioni mukaan n. 175-180 cm, hakija oli siis keskimittainen). Asia ei jäänyt maininnaksi, vaan tuntui jopa olevan jonkin sortin pakkomielle. Pituuteen yhdistyi hakijan käsityksissä myös kova ääni ja sellainen katse ja olemus, että luokka "hiljenee tosta noin vaan".

Itse 157-senttisenä otin mielenkiinnolla vastaan tämän näkemyksen (erityisesti hieman huvittuneena tilanteessa, jossa hakija perusteli tuota näkemystään opiskelupaikkahaastattelussa, jossa lyhyenä itsenäni olin opettajankoulutuslaitoksen ja siis pedagogiikan edustajana).

Oma opetukseni perustuu sille, että opiskelija / oppilas oppii. Häntä ohjataan jatkuvasti etsimään tietoa itse, rakentamaan käsitteitä ja niiden välisiä yhteyksiä, perustelemaan itselleen ja toisille miksi hänen ratkaisunsa on oikea tai virheellinen ja niin edelleen. Autan oikomalla tunnistamiani väärinkäsityksiä, ohjaamalla sopiviin menetelmiin ja rohkaisemalla pohtimaan itse mihin suuntaan milloinkin kannattaa lähteä. Näillä eväillä olen onnistunut muun muassa auttamaan poikkeuksellisen monta oppilasta onnistumaan lähtötasoaan huomattavasti paremmin ylioppilaskokeessa tai korkeakoulun pääsykokeessa. Auktoriteettiongelmista ei ole ollut tietoakaan, saati että olisin keksinyt kaivata opetustyöhöni lisää pituutta.

Päinvastoin: kun "kättä pidempää" ei ole, on käytettävä mielikuvitusta. Eräs hankalimmista ryhmistäni on ollut kaksoistutkintoryhmä, jossa opiskeltiin sekä lukio- että lähihoitajatutkinto. Ryhmä oli suurelta osin matikka-ahdistunut, motivoitumaton, keski-iältään nuori ja vastuuntunnon sekä käytöstapojen kanssa oli koko lailla niin ja näin. Erityisesti yksi tytöistä käsitti matikantunnit alkuun lähinnä siten, että tulee käymään hieman esiintymässä, metelöi, häipyy sitten kesken kaiken eikä siis missään tapauksessa osallistu minkäänlaiseen opiskeluun. Olisiko tilanne korjaantunut karjumalla, rankaisemalla tai vaikkapa tavaroita takavarikoimalla (tai opettajan suuremmalla koolla)? Tätä en saa koskaan tietää, sillä ratkaisin asian tuomalla tytölle oman henkilökohtaisen puupalikkatehtävän (!), itse asiassa niin kiinnostavan ja hyvin suunnitellun, että sen avulla tyttö pääsi pätemään sillä kuinka juuri hän saa kokeilla tehtävää. Seuraavalla kerralla samaa tehtävää saivat kokeilla muutkin, ja "hankalimmalle tytölle" oli valmiina uusi hieman hälyä herättävä tehtävä, jota sitten kaikki samalla ihmettelimme. Tyttö sai yleisöä, ja koko ryhmä pääsi pähkäilemään tehtävää sivusta. Ensimmäisestä lukiokurssista meni iso osa aivan muuhun kuin kirjan pläräykseen, mutta en tiedä tarvitseeko kertoa, että tuon ryhmän kanssa opiskelimme lopulta koko lukiomatikan ryhmäläisten oppimistulosten ollessa kaikkien osalta varsin hyviä, ja ilmapiirin ollessa kenties kaikista opettamistani ryhmistä parhain, aktiivisin ja iloisin.

Olen kerran itse joutunut yläasteen maikkana valvomaan jälki-istuntoa. En muista milloin olen tuntenut oloni yhtä typeräksi. Oppilaat, joiden kanssa olin jutellut, pohdiskellut, keskustellut kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä niin heidän elämäänsä kuin matematiikkaankin liittyen, oppilaat, joista yhden tiesin yläasteikäisenä juuri tulleen raskaaksi, toisen sairastuneen vakavasti, kolmannen ottaneen vapaa-ajallaan kontaktia haluttuaan keskustella kokemastaan oppimisen mielettömyydestä koko universumin kannalta: siinä he istuivat,  ja minun täytyi määrätä heidät tunniksi hiljaisuuteen, selät suorina, kädet pöydillä, kasvot peruslukemilla. Näin oli minunkin oltava, otettava vielä kasvoille toruva ja ankara ilme.

Vielä yksi tarina. Myöhästyin itse eka-tokaluokkalaisena käytännössä joka aamu koulusta noin viisi minuuttia. Syy ei ollut ilkeys, tyhmyys tai välinpitämättömyys - tykkäsin koulunkäynnistä yli kaiken - vaan se, että äiti ja isä olivat aamuisin poissa. En vain osannut pienenä tyttönä itsenäisesti hoitaa aamutoimiani täsmällisemmin. Koulussamme sai viidestä myöhästymisestä tunnin jälki-istuntoa. Niinpä perjantaisin istuin klo 14-15 luokassani - käytännössä joka viikko - kasvot takaseinään päin tuolissani selkä suorana ja kädet sylissä. Pystyn vieläkin palauttamaan säkkikankaasta tehdyn takaseinän kuviot verkkokalvoilleni. Tuo säkkikangas ei opettanut seitsemänvuotiaalle, miten toimia aamuisin ripeämmin. Oppimiseen ei ratkaisulla ollut minkäänlaista vaikutusta, osasin asiat erinomaisesti säkkikankaasta huolimatta (tai sen armollisella avustuksella ? Heh!). Käytökseni muutoin oli aina erinomaista. Edes koulunkäynnistä en lakannut pitämästä. Mutta sen opin, että jälki-istuntoa hyödyttömämpää välinettä oppimisen tai kasvatuksen tai ylipäätään minkäänlaisen muutoksen kannalta saa ihan todella etsiä.

Rankaiseminen estää (ehkä, joissakin tapauksissa, hetkellisesti?) ei-toivottua käytöstä, muttei ohjaa sitä mihinkään suuntaan. Aasinsiltana suora lainaus Johanna Soinion tekstistä kirjasta Hevosen kanssa (Kaimio, 2004): "...hevosen perusoikeuksiin kuuluu, että hevonen totutetaan jokaiseen käytettyyn välineeseen erikseen ja sille opetetaan, miten käyttäytymällä välineen voiman voi välttää kokonaan." Onko jokainen rangaistuksia haikaillut ja määrännyt joka ainoa kerta huolehtinut siitä, että tämä perusoikeus on oppilaan kohdalla toteutunut ennen ongelmien kärjistymistä?


Lähde:

Kaimio, Tuire (2004): Hevosen kanssa. WSOY.