Opettajaopinnot: hienot mutta hyödyttömät?

Syksyn alkaessa opintonsa ovat aloittaneet myös lukuisat luokan- ja aineenopettajaopiskelijat. Mitä on edessä? Onko pedagogisista opinnoista todellista hyötyä vai opitaanko ”ne oikeat taidot” vasta käytännön koulutyössä?

On hyvin tavallista kuulla murheita siitä, kuinka opettajankoulutus ei anna riittäviä eväitä todellisen kouluarjen kohtaamiseen. Esimerkiksi Yhteisöllinen pedagogia -blogin kirjoittaja Rauno Haapaniemi pahoitteli äskettäin seuraavasti: "Opettajien koulutukseen ei sisälly ryhmän kohtaamisen ja johtamisen ammattitaidon rakentamista saati oman opettajapersoonan kehittämisstrategioita. Sitä olen näillä sivuilla ennenkin ihmetellyt. Onkohan niiden asioiden opettaminen vaan liian vaikeaa?"

Toisaalta parin viikon takaisessa Opettaja-lehdessä (37/2013, s.16-17) valtiotieteen tohtori, filosofi Maija-Riitta Ollila totesi ”Yhä edelleen kouluista tulee yliopistoihin väkeä, joka haluaa tietää kysymyksiin oikeat vastaukset.” Ollila kehotti pohtimaan, miten voi itse luoda nykyistä paremman vastauksen kuhunkin kysymykseen.

Asiaan liittyy nähdäksemme kaksi tekijää.
Ensinnäkin, ajatus siitä, että jotakin tiettyä olennaista sisältöä ei käsiteltäisi opettajankoulutuksessa, on harha. Opettajankoulutuksessa käydään niin blogissa peräänkuulutettuja kuin lähes kaikkia muitakin yleisesti puuttuviksi kritisoituja asioita runsaasti läpi. Harha syntyy siitä, että asioita ei opeteta Hauki on kala -tyyppisesti, mikä joskus näyttää estävän ko. sisältöjen huomaamisen (eli oppilas jää miettimään: "Missä oli tämän kysymyksen oikea vastaus?").
Toinen asiaan liittyvä tekijä koskee sisältöjä: hyvää opettajuutta ei ole vain yhdenlaista, eikä sitä voi opettaa siirtämällä opetustaitoa työkalupakkina uusille opettajasukupolville. Oikeita, tai ainakaan yksiselitteisiä vastauksia ei siis aina ole, ja näin ollen Ollilan ajatus omien vastausten luomisesta suhteessa omaan opettajuuteen osuu maaliin.


Opettajankoulutus itsenäisen opettajan rakentajana

Opettajankoulutuksessa annetaan välineitä omanlaisen opettajuuden kehittymiseen tarjoamalla malleja, ideoita ja työskentelytapoja. Lisäksi tärkeä tekijä on tieteellisen eli analyyttisen ajattelutavan kehittäminen (siksi paljon parjattu oman tieteellisen tutkimuksen tekeminen harjoitusmielessä sekä tieteellisiin menetelmiin tutustuminen on niin tärkeää).

Esitämme muutamia esimerkkejä.

1. On todettu, että opettamisessa on tärkeää oppilaiden omien ajattelurakenteiden kehittyminen, mitä voi edistää esimerkiksi oppilaiden keskinäistä puhetta lisäämällä (mm. OPH). Opettajaopiskelijoita voidaan ohjata kyseiseen työskentelytapaan tarjoamalla malleja:

2. Hyvään opettajuuteen kuuluu rauhallisen opiskeluilmapiirin luominen. Asiaan voidaan ohjeistaa esittämällä tavoitteita, jolloin menetelmä asian saavuttamiseksi jää auki. Yksityiskohtaisia ohjeitakin on toisinaan tarjolla:

3. Opettajaidentiteettiä voidaan vahvistaa keskusteluin ja käsittelemällä opettajuuden eri näkökulmia:

 Ja mitä ne pedagogiset opinnot sitten sisältävät?

Aineenopettajankoulutukseen kuuluu kasvatustieteen teoriaa (luennot, ryhmät), kasvatustieteelliseen tutkimukseen perehtymistä (tutkimusseminaari), opettajaidentiteetin kehittämistä (ryhmät, reflektio), ainedidaktiikkaa, jossa toimitaan sekä yleisellä oppimisen tukemisen tasolla että hyvinkin konkreettisella aineen sisältöjen opettamisen tasolla (ainedidaktiikka, opetuksen arviointi ja kehittäminen) sekä konkreettista ”työssä oppimista” (harjoittelut):

Tuleva opettaja vanhan toistajana vai suunnan muuttajana?

Onkin todettava, että mikäli opettajankoulutus jättää tyhjän olon tai sellaisen fiiliksen, ettei saanut riittävästi eväitä opetukseen, on kyseessä joko opetuksen kehno järjestäminen tai opiskelijan sitoutumattomuus opiskeluun. Paras lääke sen estämiseen, että opettajankoulutukselta odotetaan temppujen opettamista on se, että tulevat opettajat itse pidättäytyvät ”faktojensiirtämisopetuksesta”. Tämä onnistuu, jos opiskelijat tunnistavat annetut ideat ja soveltavat koulutuksessa käytettyjä menetelmiä omassa tulevassa opetustyössään sen sijaan, että kuvittelevat ”sen oikean opin” tulevan vasta (ja ainoastaan) käytännön työssä. Käytännön työtä kopioitaessa koulu ei pääse uudistumaan, ja päädymme pyörittämään samaa nykypäivään huonosti soveltuvaa pakettia vuosikymmenestä toiseen.

Tunnistamalla opettajankoulutuksen anti ja soveltamalla sitä omaan työhön kasvattaa tuleva opettaja omista oppilaistaan sellaisia myöhemmän tulevaisuuden opettajaopiskelijoita, jotka ovat tottuneet itsenäiseen ajatteluun,  ja joilla ei ole vaikeuksia hahmottaa vaihtoehtojen lomasta omiaan. Parhaassa tapauksessa tulevaisuudessa niin oppilaat kuin opiskelijatkin osaavat suhtautua ”tietoon” kriittisesti ja harjoittavat opiskellessaan ennen kaikkea ajattelumallejaan, käsiterakenteitaan, kommunikointia sekä tiedon analysointia.

Tältä pohjalta on saavutettavissa ainutlaatuinen kyky toimia autonomisena ja tilanteiden suhteen joustavana opettajana, parhaana mahdollisena omista lähtökohdistaan käsin. 

Kirjoittajat: 

Päivi Portaankorva-Koivisto, FT, matematiikan didaktiikan yliopistonlehtori, OKL, HY

Laura Tuohilampi, FM, tohtorikoulutettava, OKL, HY

Ajattele puolestani, numero

Sanotaan, että tilastollinen lukutaito on tärkeä taito. Olen samaa mieltä. Tilastomatikkaa ei kuitenkaan yleisesti ottaen osata järin hyvin. Tavallinen tallaaja on tilastomatikasta usein autuaan tietämätön. Paha vain, että tavallisten tallaajien lisäksi autuaan tietämättömiä näyttävät olevan vähän muutkin kuin pelkällä peruskoulutuksella porskuttavat. Helsingin Sanomien eilisessä kolumnissa toimittaja (tai "päivästä riippuen" vaihtoehtoisesti myös tutkija) Tanja Aitamurto toi esiin avoimen datan hyötyjä:

"Muutin uuteen naapurustoon täällä San Franciscossa. Piti selvittää, mihin olisi turvallisinta pysäköidä auto: missä olisi vähiten ilkivaltaa ja pienin vaara, että Volkswagen Cabrioni varastetaan?
...
Tarkastelin myös San Franciscon kaupungin sähköisestä rikoskartasta, missä päin naapurustoani oli tapahtunut minkäkinlaisia rikoksia. Kun silmäilin rikoksia, tajusin, kuinka paljon niitä tapahtuukaan ihan vieressäni. Tieto ryöstöistä ja pahoinpitelyistä lähikulmilla ahdisti. .... Samalla olin kiitollinen kaupungille, joka oli julkaissut rikoskartan verkossa.
...
Tavoite on, että datasta on hyötyä kansalaiselle. Hyöty voi olla bussiaikataulupalvelu kännykässä tai sairaaloiden leikkaustietokanta .... Tuolla sivustolla on hurja havaita, kuinka suuria eroja esimerkiksi sydänleikkausten onnistumisessa on sairaaloittain. Ne, jotka pystyvät, voivat tiedon perusteella valita sairaalan leikkaustaan varten.

Juuri tällaista avoimesta datasta tuleva hyöty on. ... Tietoa, joka auttaa päättämään, mitä ehdokasta äänestää vaaleissa, kun on selannut kampanjarahoitusdataa."

Kolumnin luettuani olin lähestulkoon kauhuissani. Aitamurto ei tuonnut lainkaan esiin sitä, ettei datan käyttö ole kuin ohjekirjan lukua, vailla syvemmän tulkinnan häivääkään.  Olin pitänyt avointa dataa ilmiönä hyvänä asiana. Kuitenkin nyt jouduin huomaamaan, miten ilmiön, jota voisi hyödyntää mitä moninaisimmin tavoin, kohtalona saattakin olla tulla tilastollisen lukutaidottomuuden vuoksi täydellisen väärinkäytetyksi.

Kuka sen keräsi ja miksi?

Jos jonkun tarkoituksena on datan avulla pyrkiä osoittamaan, että paikka X on asuntosijoittajalle kannattava alue, on tarkoituksenmukaista määritellä rikos siten, että kyseinen alue saadaan näyttämään rikoksista puhtaalta. Jos naapurilähiössä on kioskeja, mutta alueella X ei, on syytä pitää mukana pienet kioskinäpistykset. Jos alueella X tehdään paljon pysäköintirikkeitä ja ajetaan usein päin punaisia, kannattaa nämä jättää pois määrittelystä. Datasta voi aina saada lähestulkoon haluamansa!

On siis ymmärrettävä, kuka sitä on kerännyt ja mihin tarkoitukseen.

Mikä oli otanta-asetelma, vastausprosentti ja millaista puuttuneisuus?

Alueen turvattomuudesta saa kovin erilaisen kuvan, jos sitä kysyy osallistujilta tapahtumassa "Koetko ympäristösi turvattomaksi? Tule juttelemaan!" sen sijaan, että asiasta kysyy satunnaisotannalla valitulta, aluetta tilastollisessa mielessä edustavalta ryhmältä. Edustavuus on datan A ja O. Jos kysytään vain "äänekkäiltä" tai niiltä, jotka jo valmiiksi edustavat tiettyä ryhmää aiheen suhteen, saadaan täysin harhaisia tuloksia (eli harhaista dataa). Turvattomaksi kokijat kertovat yhden tarinan. Toisenlainen tarina kuullaan kysyttäessä asiaa Facebook-ryhmältä "Suunnitteletko asuntosi myyntiä alueella X?".

Avoimen datan käyttäjän on siis ymmärrettävä jotakin otannasta ja edustavuudesta.

Oma ajattelu, kriitiinen lukutaito ja ilmiöiden ymmärtäminen?

Jos alueella X varastetaan paljon autoja, johtuuko se alueesta X, vai jostakin alueella X tapahtuvasta asiasta, joka muualta puuttuu? Kuvitellaan, että alueella X asuu varakasta väkeä. Heillä on enemmän ja kalliimpia autoja kuin naapurilähiöissä. Mitä miettii varas? Lähdenpä keikalle alueelle X. Niin alueen X autovarkaustilastot alkavat huonontua. Toimittaja lukee avointa dataa, kirjoittaa huomiostaan, ja kaikki alueen X autonomistajat ryhtyvät pysäköimään hienot menopelinsä alueelle B. Mitä miettii varas? Lähdenpä keikalle alueelle B. Siispä toimittaja (tai päivästä riippuen tutkija) Aitamurto, olihan niin että tilastollisen lukutaidon lisäksi sinullakin on myös kriittistä lukutaitoa ja kykyä ilmiöiden ymmärtämiseen?

Nimittäin toimittaja (tai päivästä riippuen tutkija) Aitamurto, jos valitset sairaalan sydänleikkauksellesi löydettyäsi avoimen datan avulla sairaalan, jossa on pienin kuolleisuus, voikin käydä köpelösti. Sillä tulitko ajatelleeksi, että jossakin lienee sairaala Z, jossa työskentelevät maailmamme parhaimmat sydänkirurgit. Heille, ja vain heille, lennätetään kriittisimmät tapaukset ympäri maailman. Ne tapaukset, jotka on jo kuolemaan tuomittu - joiden edessä toiset lääkärit ovat joutuneet antamaan periksi. Kaikissa muissa sairaaloissa näistä tapauksista selviäisi henkiin korkeintaan muutama sadasta. Sairaala Z:n superlääkärit ovat kuitenkin niin uskomattomia, että pelastavat sadasta kolmisenkymmentä. Viereisessä sairaala H:ssa sen sijaan hoidetaan tavallisia tapauksia, joiden henkiinjäämisennuste on normaalisti yli 80 prosenttia. Surkeasta hallinnosta, huonoista laitteista sekä riitaisasta työilmapiiristä sekä siitä johtuvasta heikosta henkilökunta-aineksesta johtuen sairaala H kuitenkin jättää henkiin vain kuutisenkymmentä tapausta sadasta. Toimittaja (tai päivästä riippuen tutkija) Aitamurto löytänee itsensä jälkimmäisestä.

Tähän saakka tilanteemme tilastomatematiikan osaamisen suhteen on ollut huolestuttava. Avoimen datan myötä siitä saattaa muodostua katastrofaalinen.

Tämän kirjoituksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta siitä, kuinka varovaisia meidän tulee olla käyttäessämme numeroita maailmankuvamme muodostamisen sekä päätöksentekomme tukena. Lisäksi sen tavoitteena on havahduttaa huomaamaan, kuinka kriittistä on tilastotieteen osaaminen, ja kuinka juureva on tilastotieteen merkitys ajassamme.

Keksit pyörän? Mutta varastommehan on neliskanttinen!

Koulutussosiologian  ja -politiikan professori Hannu Simola suomi taannoisessa Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan (HS 31.8.2013) ”Kannattaisiko yliopistolla kokeilla luottamusta?” yliopistolla käytettyä säätelyyn ja ylhäältä ohjailuun perustuvaa toimintamallia.

Tämän autoritaarisen politiikan ongelmat on helppo osoittaa. Esimerkiksi Pasi Sahlberg, tuleva Harvardin vieraileva professori, on osoittanut, että luottamukseen ja toimijoiden (kuten opettajien) autonomisuuteen perustuvassa koulutuskulttuurissa tulokset ovat huomattavasti parempia kuin ylhäältä ohjaamiseen perustuvissa. Sama tiedetään oppimistutkimuksista: oppilaille suotu luottamus ja itsenäisyyteen kannustaminen lisäävät aktiivisuutta ja autonomiaa ja sitä kautta opiskeluun sitoutumista, motivaatiota ja kyllä, ennen kaikkea tuloksia.

Kun johtaminen, tai toimintakulttuuri yleensä, perustuu luottamuksen sijaan säätelyyn ja määräämiseen, kohdataan maailman monimuotoisuuden ongelma. Vaihtelevia tilanteita on elämän kompleksisuudesta johtuen mahdotonta ennustaa, joten niiden kirjaaminen toimintaohjeisiin on yhtä lailla tuhoon tuomittua. Kuitenkin ylhäältä ohjatussa mallissa lähdetään siitä, että alaiset tekevät niin kuin on suunniteltu (määrätty?). Mutta jos, ja kun, asia ei sovi mihinkään tarjolla olevaan malliin, seuraa stressiä ja asian tarpeeton seisahtuminen. Onkin vaikea ymmärtää miksi yliopistolla, jossa autoritaarisen mallin problematiikka ja suoranainen typeryys pitäisi olla hyvin tiedostettu, yhä vain lisätään alustoja, raportointipohjia ynnä muita formaatteja, joihin mitä erilaisimpia toimintoja on usein toivotonta yrittää sovittaa.

Viimeisimpänä kokemuksena itselläni oli ongelma TUHAT-tutkimustietokannan kanssa, jonne jokaisen yliopistolla tutkimuksia tehneen tulisi päivittää julkaisunsa. Päivitystä tehdessäni turhauduin järjestelmän loputtomiin herjauksiin koskien sitä, ettei yksi artikkelin kirjoittajista ollut määritelty tavalla, joka olisi järjestelmälle kelvannut. Jos alustaa voisi käyttää vapaamuotoisemmin, olisi päivityksen tekeminen näppärää. Mutta tällöin sen yksiselitteinen seuranta olisikin vaikeaa.

Tästä päästään siihen, miksi näinkin itsestään selvä asia ei parane: meillä on pakkomielle seurannasta. Seuranta itsessään on ilmiönä osoitettu varsin tehottomaksi. Seurannalla saadaan parannettua seurattavaa asiaa, mutta samalla varsinainen sisältö köyhtyy. Ensinnäkin siksi, että uudet innovaatiot tulevat epätodennäköisiksi, sillä kenenkään ei kannata (eikä kukaan ehdi) käyttää aikaansa mihinkään muuhun kuin sellaiseen, jota seurataan ja jota edellytetään (ja josta yleensä tavalla tai toisella palkitaan). Toisaalta uuden ennustaminen siten, että jotakin ennalta tuntematonta osattaisiin päällikkötasolla asettaa etukäteen toiminnan kriteeriksi on täysin paradoksaalinen ajatus. Autoritaarinen, luottamusta väheksyvä malli ei tuota. Osaamme toki ohjeistaa ihmisen siinä missä koneenkin, mutta kuten ei kone, ei tuolloin myöskään ihminen sitten tuota yllätyksiä.

Autonomia on paratiisi. Ajatuksena erinomainen, ja toimii. Tai toimisi, jos vain uskaltaisimme luottaa siihen. Se on kuitenkin liian hyvää voidakseen tulla todeksi. Esimerkkinä kerrottakoon, kuinka taannoin ohjaamassani pro-seminaarityössä kartoitettiin opettajaopiskelijoiden käsityksiä eriasteista autonomiaa sisältävistä toimintatavoista opetuksessa. Autonomiaa kannatettiin periaatteessa, mutta pidettiin sen mahdollistavia työskentelytapoja kuitenkin huonompina opettajan ohjaamiin (eli autoritaarisiin) työskentelytapoihin verrattuna: ”Miten ne asiat muka sitten hoituisivat?”

Niin, miten? Itsenäisesti?  Kuin itsestään?

Lue myös

Sopivalla lusikalla