Keksit pyörän? Mutta varastommehan on neliskanttinen!

Koulutussosiologian  ja -politiikan professori Hannu Simola suomi taannoisessa Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan (HS 31.8.2013) ”Kannattaisiko yliopistolla kokeilla luottamusta?” yliopistolla käytettyä säätelyyn ja ylhäältä ohjailuun perustuvaa toimintamallia.

Tämän autoritaarisen politiikan ongelmat on helppo osoittaa. Esimerkiksi Pasi Sahlberg, tuleva Harvardin vieraileva professori, on osoittanut, että luottamukseen ja toimijoiden (kuten opettajien) autonomisuuteen perustuvassa koulutuskulttuurissa tulokset ovat huomattavasti parempia kuin ylhäältä ohjaamiseen perustuvissa. Sama tiedetään oppimistutkimuksista: oppilaille suotu luottamus ja itsenäisyyteen kannustaminen lisäävät aktiivisuutta ja autonomiaa ja sitä kautta opiskeluun sitoutumista, motivaatiota ja kyllä, ennen kaikkea tuloksia.

Kun johtaminen, tai toimintakulttuuri yleensä, perustuu luottamuksen sijaan säätelyyn ja määräämiseen, kohdataan maailman monimuotoisuuden ongelma. Vaihtelevia tilanteita on elämän kompleksisuudesta johtuen mahdotonta ennustaa, joten niiden kirjaaminen toimintaohjeisiin on yhtä lailla tuhoon tuomittua. Kuitenkin ylhäältä ohjatussa mallissa lähdetään siitä, että alaiset tekevät niin kuin on suunniteltu (määrätty?). Mutta jos, ja kun, asia ei sovi mihinkään tarjolla olevaan malliin, seuraa stressiä ja asian tarpeeton seisahtuminen. Onkin vaikea ymmärtää miksi yliopistolla, jossa autoritaarisen mallin problematiikka ja suoranainen typeryys pitäisi olla hyvin tiedostettu, yhä vain lisätään alustoja, raportointipohjia ynnä muita formaatteja, joihin mitä erilaisimpia toimintoja on usein toivotonta yrittää sovittaa.

Viimeisimpänä kokemuksena itselläni oli ongelma TUHAT-tutkimustietokannan kanssa, jonne jokaisen yliopistolla tutkimuksia tehneen tulisi päivittää julkaisunsa. Päivitystä tehdessäni turhauduin järjestelmän loputtomiin herjauksiin koskien sitä, ettei yksi artikkelin kirjoittajista ollut määritelty tavalla, joka olisi järjestelmälle kelvannut. Jos alustaa voisi käyttää vapaamuotoisemmin, olisi päivityksen tekeminen näppärää. Mutta tällöin sen yksiselitteinen seuranta olisikin vaikeaa.

Tästä päästään siihen, miksi näinkin itsestään selvä asia ei parane: meillä on pakkomielle seurannasta. Seuranta itsessään on ilmiönä osoitettu varsin tehottomaksi. Seurannalla saadaan parannettua seurattavaa asiaa, mutta samalla varsinainen sisältö köyhtyy. Ensinnäkin siksi, että uudet innovaatiot tulevat epätodennäköisiksi, sillä kenenkään ei kannata (eikä kukaan ehdi) käyttää aikaansa mihinkään muuhun kuin sellaiseen, jota seurataan ja jota edellytetään (ja josta yleensä tavalla tai toisella palkitaan). Toisaalta uuden ennustaminen siten, että jotakin ennalta tuntematonta osattaisiin päällikkötasolla asettaa etukäteen toiminnan kriteeriksi on täysin paradoksaalinen ajatus. Autoritaarinen, luottamusta väheksyvä malli ei tuota. Osaamme toki ohjeistaa ihmisen siinä missä koneenkin, mutta kuten ei kone, ei tuolloin myöskään ihminen sitten tuota yllätyksiä.

Autonomia on paratiisi. Ajatuksena erinomainen, ja toimii. Tai toimisi, jos vain uskaltaisimme luottaa siihen. Se on kuitenkin liian hyvää voidakseen tulla todeksi. Esimerkkinä kerrottakoon, kuinka taannoin ohjaamassani pro-seminaarityössä kartoitettiin opettajaopiskelijoiden käsityksiä eriasteista autonomiaa sisältävistä toimintatavoista opetuksessa. Autonomiaa kannatettiin periaatteessa, mutta pidettiin sen mahdollistavia työskentelytapoja kuitenkin huonompina opettajan ohjaamiin (eli autoritaarisiin) työskentelytapoihin verrattuna: ”Miten ne asiat muka sitten hoituisivat?”

Niin, miten? Itsenäisesti?  Kuin itsestään?

Lue myös

Sopivalla lusikalla