Opettajaopinnot: hienot mutta hyödyttömät?

Syksyn alkaessa opintonsa ovat aloittaneet myös lukuisat luokan- ja aineenopettajaopiskelijat. Mitä on edessä? Onko pedagogisista opinnoista todellista hyötyä vai opitaanko ”ne oikeat taidot” vasta käytännön koulutyössä?

On hyvin tavallista kuulla murheita siitä, kuinka opettajankoulutus ei anna riittäviä eväitä todellisen kouluarjen kohtaamiseen. Esimerkiksi Yhteisöllinen pedagogia -blogin kirjoittaja Rauno Haapaniemi pahoitteli äskettäin seuraavasti: "Opettajien koulutukseen ei sisälly ryhmän kohtaamisen ja johtamisen ammattitaidon rakentamista saati oman opettajapersoonan kehittämisstrategioita. Sitä olen näillä sivuilla ennenkin ihmetellyt. Onkohan niiden asioiden opettaminen vaan liian vaikeaa?"

Toisaalta parin viikon takaisessa Opettaja-lehdessä (37/2013, s.16-17) valtiotieteen tohtori, filosofi Maija-Riitta Ollila totesi ”Yhä edelleen kouluista tulee yliopistoihin väkeä, joka haluaa tietää kysymyksiin oikeat vastaukset.” Ollila kehotti pohtimaan, miten voi itse luoda nykyistä paremman vastauksen kuhunkin kysymykseen.

Asiaan liittyy nähdäksemme kaksi tekijää.
Ensinnäkin, ajatus siitä, että jotakin tiettyä olennaista sisältöä ei käsiteltäisi opettajankoulutuksessa, on harha. Opettajankoulutuksessa käydään niin blogissa peräänkuulutettuja kuin lähes kaikkia muitakin yleisesti puuttuviksi kritisoituja asioita runsaasti läpi. Harha syntyy siitä, että asioita ei opeteta Hauki on kala -tyyppisesti, mikä joskus näyttää estävän ko. sisältöjen huomaamisen (eli oppilas jää miettimään: "Missä oli tämän kysymyksen oikea vastaus?").
Toinen asiaan liittyvä tekijä koskee sisältöjä: hyvää opettajuutta ei ole vain yhdenlaista, eikä sitä voi opettaa siirtämällä opetustaitoa työkalupakkina uusille opettajasukupolville. Oikeita, tai ainakaan yksiselitteisiä vastauksia ei siis aina ole, ja näin ollen Ollilan ajatus omien vastausten luomisesta suhteessa omaan opettajuuteen osuu maaliin.


Opettajankoulutus itsenäisen opettajan rakentajana

Opettajankoulutuksessa annetaan välineitä omanlaisen opettajuuden kehittymiseen tarjoamalla malleja, ideoita ja työskentelytapoja. Lisäksi tärkeä tekijä on tieteellisen eli analyyttisen ajattelutavan kehittäminen (siksi paljon parjattu oman tieteellisen tutkimuksen tekeminen harjoitusmielessä sekä tieteellisiin menetelmiin tutustuminen on niin tärkeää).

Esitämme muutamia esimerkkejä.

1. On todettu, että opettamisessa on tärkeää oppilaiden omien ajattelurakenteiden kehittyminen, mitä voi edistää esimerkiksi oppilaiden keskinäistä puhetta lisäämällä (mm. OPH). Opettajaopiskelijoita voidaan ohjata kyseiseen työskentelytapaan tarjoamalla malleja:

2. Hyvään opettajuuteen kuuluu rauhallisen opiskeluilmapiirin luominen. Asiaan voidaan ohjeistaa esittämällä tavoitteita, jolloin menetelmä asian saavuttamiseksi jää auki. Yksityiskohtaisia ohjeitakin on toisinaan tarjolla:

3. Opettajaidentiteettiä voidaan vahvistaa keskusteluin ja käsittelemällä opettajuuden eri näkökulmia:

 Ja mitä ne pedagogiset opinnot sitten sisältävät?

Aineenopettajankoulutukseen kuuluu kasvatustieteen teoriaa (luennot, ryhmät), kasvatustieteelliseen tutkimukseen perehtymistä (tutkimusseminaari), opettajaidentiteetin kehittämistä (ryhmät, reflektio), ainedidaktiikkaa, jossa toimitaan sekä yleisellä oppimisen tukemisen tasolla että hyvinkin konkreettisella aineen sisältöjen opettamisen tasolla (ainedidaktiikka, opetuksen arviointi ja kehittäminen) sekä konkreettista ”työssä oppimista” (harjoittelut):

Tuleva opettaja vanhan toistajana vai suunnan muuttajana?

Onkin todettava, että mikäli opettajankoulutus jättää tyhjän olon tai sellaisen fiiliksen, ettei saanut riittävästi eväitä opetukseen, on kyseessä joko opetuksen kehno järjestäminen tai opiskelijan sitoutumattomuus opiskeluun. Paras lääke sen estämiseen, että opettajankoulutukselta odotetaan temppujen opettamista on se, että tulevat opettajat itse pidättäytyvät ”faktojensiirtämisopetuksesta”. Tämä onnistuu, jos opiskelijat tunnistavat annetut ideat ja soveltavat koulutuksessa käytettyjä menetelmiä omassa tulevassa opetustyössään sen sijaan, että kuvittelevat ”sen oikean opin” tulevan vasta (ja ainoastaan) käytännön työssä. Käytännön työtä kopioitaessa koulu ei pääse uudistumaan, ja päädymme pyörittämään samaa nykypäivään huonosti soveltuvaa pakettia vuosikymmenestä toiseen.

Tunnistamalla opettajankoulutuksen anti ja soveltamalla sitä omaan työhön kasvattaa tuleva opettaja omista oppilaistaan sellaisia myöhemmän tulevaisuuden opettajaopiskelijoita, jotka ovat tottuneet itsenäiseen ajatteluun,  ja joilla ei ole vaikeuksia hahmottaa vaihtoehtojen lomasta omiaan. Parhaassa tapauksessa tulevaisuudessa niin oppilaat kuin opiskelijatkin osaavat suhtautua ”tietoon” kriittisesti ja harjoittavat opiskellessaan ennen kaikkea ajattelumallejaan, käsiterakenteitaan, kommunikointia sekä tiedon analysointia.

Tältä pohjalta on saavutettavissa ainutlaatuinen kyky toimia autonomisena ja tilanteiden suhteen joustavana opettajana, parhaana mahdollisena omista lähtökohdistaan käsin. 

Kirjoittajat: 

Päivi Portaankorva-Koivisto, FT, matematiikan didaktiikan yliopistonlehtori, OKL, HY

Laura Tuohilampi, FM, tohtorikoulutettava, OKL, HY