Koulu: Aikakone menneisyyteen

Seitsemänvuotias poikani kertoi minulle keksineensä aikakoneen. Sellaisen, joka oikeasti toimii. Tällainen se oli: 

Minun piti sulkea silmäni. 

Poika laski ääneen ”yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi”. 

Sitten hän totesi: ”Olet nyt siirtynyt viisi sekuntia ajassa eteenpäin!”

Tällä viikolla opin, että poikani ei ole ainoa joka osaa käyttää aikakonetta. Myös ajassa taaksepäin siirtyminen on kuin onkin mahdollista. Nokkela lukija arvaa jo, mikä instituutio on tämän ihmeen takana.

Kerrataan kuitenkin ensin pohjustukseksi muutamia uusimpia matematiikan oppimisen tutkimustuloksia ja niihin liittyviä suosituksia. Olin mukana aiemmin syksyllä julkaistussa Opetushallituksen tuottamassa matematiikan pitkittäistutkimuksen raportissa tutkimassa matematiikkaan liittyvien asenteiden kehitystä (lue: huononemista) sekä tämän kehityksen yhteyttä osaamiseen sekä tuleviin opiskeluvalintoihin. 

Lyhyesti:

• Matematiikasta pitäminen on korkealla kouluun mentäessä, mutta laskee kuin lehmän häntä kolmannelta luokalta alkaen
• Viimeistään yläasteen aikana huononee myös aiemmin hyvälläkin tasolla ollut matemaattinen itseluottamus ja osaamisen tunne
• Näin käy varsinkin tytöillä, niilläkin joilla osaaminen säilyy kokoajan hyvänä
• Erityisesti tytöt jättävät tämän vuoksi matematiikkapainotteisina pidettyjä opiskeluvalintoja tekemättä, vaikka heillä olisi erinomaiset taidot menestyä niissä.

Korjaaviksi toimenpiteiksi on ehdotettu muun muassa yhteistoiminnallista oppimista, muuhunkin kuin mekaaniseen ja oppikirjakeskeiseen oppimiseen panostamista, oppilaiden itsenäisyyttä ja autonomisuutta tukevia tehtäviä, sitä, että oppilaat keskustelevat matikasta ja neuvovat toisiaan sekä kategorisoivan ja yksisilmäisen arviointikulttuurin vähentämistä (lue viimeisestä erinomainen kirjoitus Matematiikan opetuksen tulevaisuus -blogista). Matematiikan paremman oppimisen lisäksi ehdotetut suositukset parantaisivat myös luokkahenkeä. No jaa, näitä ratkaisuja on esitetty opettajankoulutuksessa jo toistakymmentä vuotta, joten eivätköhän ne kouluunkin ala pikkuhiljaa valua. 

Vai oliko se niin kuin mainio koulutushistorioitsija, dosentti Jari Salminen muistuttaa amiraali Hyman Rickoverin todenneen: 

"Changing schools is like moving a graveyard".

     You don’t get help from the inside.

Hypätään nyt valtakunnalliselta tasolta yksittäiseen kolmasluokkalaiseen tyttöön, jonka äiti sattuu olemaan matematiikan opettaja ja matematiikan ainedidaktiikan tutkija. Taustansa vuoksi tyttö on alle kouluikäisestä tottunut kotonaan osallistumaan kaikenlaisiin matemaattisiin kokeiluihin. Jos jaetaan suklaalevyä, äidiltä tulee siihen liittyvä murtolukujen ymmärtämistä kehittävä tehtävä, jonka ratkaistuaan saa levyn jaettua hauskemmin. Jos viedään pulloja kauppaan, mietitään kuinka paljon kahdesta kassista pitää saada rahaa, että kahdelle lapselle riittäisi molemmille jaettavaksi yli kolme euroa. Ja mummolaan lähdettäessä painetaan mieleen se nokkela matemaattinen taikatemppu, jota isovanhemmat eivät taatusti hiffaa. Tytön matemaattiset valmiudet ovat aina olleet hyvät, jopa erinomaiset jo pelkästään tämän ”preppauksen” ansiosta (kannattaa lukea tähän liittyen On olemassa yksi tärkeä selittävä tekijä sille, miksi sinä joko osaat tai et osaa matematiikkaa). Sen sijaan lukeminen osoittautui kouluun mentäessä hyvin vaikeaksi, vielä kolmasluokkalaisena lukeminen ja kirjoittaminen on hidasta ja virhealtista. Matematiikka sujuukin parhaiten suullisesti, mutta onpa niistä perinteisistäkin kokeista tullut huonoimmillaankin vähintään 9.

Tänä syksynä, kun kolmas luokka alkoi ja opettaja vaihtui, on matikasta kotona intoiltu vähemmän. Kehityskeskustelusta tulikin terveisiä: tyttö on hidas matikassa. (Matikassa? Ei tehtäviin liittyvässä lukemisessa?) Ei saavuta stopsidaneita yhtä nopeasti kuin muut. Jouluun mennessä tulisi olla sivulla 78, ja tyttö on vasta sivulla 45. Läksyjen lisäksi kotona tulee nyt siis täyttää näitä kirjan sivuja, jotta opettajan ei tarvitse vaivautua suunnittelemaan opetustaan uusiksi vain siksi, että matematiikan tehtäviin liittyvä nopeus sattuu noudattamaan normaalijakaumaa.

Se, että saan tällaiset terveiset kaiken koulukulttuurin raikastamiseen liittyvän uurastamisen jälkeen on tietenkin huvittavaa. Vähemmän huvittava oli eilinen keskusteluni tyttären kanssa:

-          No mitä sä olit mieltä siitä kehityskeskustelusta?

-          No, että mä oon hidas.

-          Mitä se sit sun mielestä tarkottaa?

-          No et mä oon huono.

-          Mut mehän ollaan puhuttu tästä. Et nopeus ei tarkota suoraan sitä et on hyvä. Kuinka mäkin olin hidas, ja myöhemmin tajusin et se johtu siitä että mä käytin aikaa ymmärtämiseen enkä ulkoa oppimiseen.

-          Nii, mut en mä haluu olla ainoo joka ei ehdi stopsidaneille, V:kin ehti seuraavalle jo viime viikolla enkä mä halua tehdä kolmoskirjaa sit kun muut alottaa jo nelosta!

-          No mitä tekemistä tällä on sun mielestä matikan oppimisen kanssa?

-          No et mä oon hidas. Jos mä olisin yhtä hyvä (!) kun V, niin mäkin olisin jo ehtiny seuraavalle stopsidanille.

-          Sähän oot aina ollu sitä mieltä et oot ihan sairaan hyvä matikassa. Eksä sit enää oo?

-          En oo.

Tyttäreni matematiikan opiskelu koostuu siis sivujen täyttämisestä mahdollisimman suurella nopeudella. Näiden tehtävien laadusta olenkin jo kirjoittanut, kuvan kera (Oppikirjan tulevaisuus, osa 2: sähköisen materiaalin mukanaan tuomat mahdollisuudet?). Kaiken huippu on lisäksi se, että tyttären opettaja oli samanaikaisesti huolissaan luokan sosiaalisista verkostoista. Sanottakoon nyt vielä kerran: yksin puurtaminen ja siihen liittyvä järjestyksen muodostaminen on omiaan vähentämään yhteisöllisyyttä, yhdessä tekeminen, omassa tahdissa oppiminen ja ei-mekaanisten tehtävien hyödyntäminen tuottaa päinvastaisia tuloksia.

Kysyn nyt sinulta, koulu: Mitä tekemistä käyttämilläsi menetelmillä on oppimisen kanssa? Mitä nuoret tytöt hyötyvät siitä, että opettajan suurin panostus minäkuvan rakentamiseen ja oppimiseen liittyvään itsetunnon vahvistamiseen on sormella osoitteleva paikan näyttäminen ominaisuuden perusteella, johon joka tapauksessa, väistämättä, liittyy luonnollisia eroja? Miten matematiikkaan liittyvä innostuneisuus ikimaailmassa voi säilyä tällaisessa opetuksessa? Miksi koulu, jonka tehtävän tulisi olla rakentava, ylläpitää opetusnäkemystä, joka lannistaa ja jopa tuhoaa? 

En ole niinkään huolissani omista lapsistani, sen verran vahva työkaluarsenaali asioiden korjaamiseen löytyy omasta takataskusta. Olen huolissani niistä 99,9 prosentista suomalaisista ja suomessa kouluaan käyvistä tytöistä ja pojista, jotka joutuvat alistumaan tällaiseen kohteluun vailla oppimisen asiantuntijaa taustajoukkonaan. Opettaja, eikö sinun pitänyt olla sellainen?

Tämä viikko valaisi minulle tutkimuksen kautta näkynyttä asiaa arkipäivän tasolla. Ymmärrän nyt entistä paremmin pedagogi ja opettaja Pasi Vilppaan näkemystä: koulu ja oppiminen ovat kaksi niin täysin erillistä käsitettä, että niitä ei tulisi sekoittaa keskenään millään tavalla. 

Konkreettinen esimerkki yllä esitetyt suositukset täyttävästä tehtävästä esitellään tässä blogissa seuraavana tekstinä. Reseptinä suosittelen lisäksi kaikille opettajan todellisesta tehtävästä kiinnostuneille tämän blogin sekä siinä esitettyjen linkkien säännöllistä lukemista, itsensä hereille ravistamista sekä sisäisen kellonsa siirtämistä vuodesta 1930 vuoteen 2013.