Huudetaan lujempaa!

Eilisillä (18.12.2013) Ylen Suora linjan nettijatkoilla keskusteltiin opettajan auktoriteetista, kurista ja molemminpuolisesta kunnioituksesta tai sen puutteesta. Tallenne kannattaa katsoa niin kauan kuin se vielä Areenasta löytyy (linkki tässä). Samalla voi pohtia kahta asiaa:

1. Millaista olisi mennä joka päivä töihin (ja kritiikittä aina totella) jos vastassa olisi pomo/työkaveri joka ajattelisi aina sinut nähdessään: "Mikä idiootti nulikka, ton sais heittää ulos täältä työpaikalta johonkin valvottuun tilaan. Se ei osaa mitään eikä kunnioita mua. Hitto. Ei voi kuin huutaa. Voispa lyödä."

2. Jos jollakulla isolla aikuisella henkilöllä on suuria vaikeuksia oppilaista jopa neljänneksen kanssa, ja jollakin toisella ei juuri kenenkään kanssa, kannattaa ensin mainitun varmaan kuunnella omia neuvojaan (huuda, ellet siis voi heittää ulos tai lyödä, ja syytä vastaanottajaa) ja vähätellä oppilaiden lisäksi ongelmat selättäneitä kollegojaan, joiden ajatukset ovat luonnollisesti utopistista päänsilittelyä (vaikka siis toimivatkin).

 

Tässä tekstiversio siitä, mitä itse peräänkuulutin ko. lähetyksessä:

Auktoriteetti on perinteisessä muodossaan kadonnut koska…

                            

• Asioita ei oteta annettuina (luojan kiitos).
• Perinteiset lupaukset eivät ole voimassa (koulutus kannattaa, saat työtä eläkeikään asti…), minkä vuoksi myöskään...
• Epärehellisyys ei mene läpi (Tarvitset tätä matikkaa! Mihin? …No sitä tarvitsee! Se on tärkeää!).
• Tiedon luonne ymmärretään paremmin (myös opettajien puolelta). On turha opettaa, että hauki on kala, jos samalla kiistellään siitä, kenen mielestä hauki on kala ja miten kala oikeastaan määritellään.
• Vuorovaikutuksen määrä ja saatavuus on täysin eri tasolla kuin jopa vain vuosikymmen sitten.

Tätä on turha murehtia sillä…

• Nuoret tekevät maailmasta omanlaisensa. Me emme ole täällä määräämässä tai rajoittamassa heitä tulevaisuudessa.
• Yhtä hyvin voisin murehtia sitä, ettei karhu viihdy linnunpöntössä. Tai jos puoliso vihaa vessanpesua, voin riidellä asiasta 50 v tai pestä useammin itse (mikä on tietenkin valintakysymys, elämänsä saa toki kuluttaa voivotteluun ja riitelemiseen mikäli näin haluaa. Kannattaa kuitenkin ehkä miettiä, mitä tapahtuu 50 v riitelyn jälkeen. Peseekö puoliso vihdoin yhtä usein? Ollaanko vielä kimpassa? Onko oppinut tykkäämään? Vai alkaisiko tykätä jos huomaisi esimerkistäni ettei se niin kamalaa ole, ja kanssani on kivaa muutenkin?).
• Jos ”nuorison” ja opettajien välillä on konflikti, on syytä astua taakse ja katsella kriittisesti käyttämiään menetelmiä. Nämä menetelmät on luotu tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, ne eivät ole itsetarkoitus. Mitkä olivatkaan ne tavoitteet? Eikö niitä todella voi saavuttaa millään toisenlaisella keinolla?

Auktoriteetin voi kuitenkin yhä ansaita…

• Luottamalla oppilaisiin (vastuunanto, kunnioitus, rehellisyys).
• Ymmärtämällä oppilaiden tarpeita 
• sosiaalisuus -> kavereiden kanssa tekeminen 
• elämän moniulotteisuus -> sallimalla omassa tahdissa opiskelu 
• nykymaailman yksilökeskeisyys -> arvostamalla yksilöllisiä vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita
• työntekoon oppiminen -> mielenkiinnon kohteiden kautta, tarkoituksenmukaisella etenemistahdilla) (paksunnetut ajattomia).
• Ehkäisemällä pitämisen vähentyminen ja pois sulkeminen oppimisesta!

KONKREETTISIA KEINOJA

• EI tasoryhmiä: ope ei ole ennustaja, vaan toteuttaa vain omaa visiotaan. Luotettavia tunnistusmenetelmiä ei ole. Identiteetti sen sijaan sementoituu näissä valintatalkoissa. 
• Kaikki oppivat yhdessä, toisiaan auttaen. Open kiire vähenee, kun hän tajuaa, että luokassa on parikymmentä apuopettajaa. Open täytyy päästää irti auktoriteetistaan, sallia omatahtinen opiskelu ja lakata vaatimasta hiljaisuutta ja paikallaan istumista. Kuinka moni aikuinen jaksaa istua liikkumatta tuntikaupalla joka päivä, hiljaa ja kuunnellen vaikka mikä tulisi?
• Työnteko opetellaan, sitä ei tarvitse osata valmiiksi. Ensin on houkuteltava kiinnostumaan, ja kun motivaatio on olemassa, voi vaatimustaso työnteon suhteen kasvaa. Sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Kuinka moni ratsastaa toisen kerran, jos ekalla kerralla lentää hevosen selästä ja katkaisee koipensa? Aloittelijaa ei saa säikyttää liioilla vaatimuksilla. Konkari kestää jo sitten vähän enemmän.
• On täysin mielipuolista olla huolissaan siitä, että oppilaiden ”tottuessa viihtymään” he eivät enää kestäisi vastoinkäymisiä. Kuten edellä sanottu, sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Jos lapsi viihtyy jääkiekossa, tuleeko harrastus lopettaa, koska lapsi ei sitten enää kestä jotakin abstraktia ”talvisodan perinnön vaatimusta”? Opettajan on tajuttava, että se jaksaminen, sitoutuminen, omien rajojen tunnistaminen ja vastoinkäymisten sietäminen, mitä vaikkapa rakkaan jääkiekkoharrastuksen parissa saa, on otettavissa hyötykäyttöön myös kaikessa muussa. Oletko nähnyt huippu-urheilijaa, joka ei jaksa opetella integrointia sellaista tarvitessaan? Vaikka olisi pitänyt matikkaa aiemmin elämässään epäkiinnostavana? Urheilija tietää, että pystyy voittamaan vastemielisyytensä ja tekemään vaadittavat hommat. Lakatkaa olemasta huolissanne siitä, että oppilaat keksivät asioita joista pitävät!

HUOM! Viihteellisyyttä pelkäävät ja sen hyväksyvät tavoittelevat samaa asiaa, oppimista, sinnikkyyttä, motivaatiota, tylsyyden sietokykyä jne. Tavoitteet eivät ole vastakkaiset. Ensin mainitut haluavat kaikkien sietävän mitä tahansa epämukavuutta lähestulkoon synnyinlahjana (ja ehkä jotkut heistä itse asiassa pitävät kuria, kritiikitöntä tottelemista ja niin sanottua turvan kiinni pitämistä varsinaisena oppimistavoitteena). Vaikka olisi miten hieno ajatus, ei tämä kuitenkaan ole realistista. Jälkimmäiset haluavat rakentaa tämän kyvyn yhdessä oppilaiden kanssa, ja onnistuvatkin siinä.

Tervetuloa rakentajien matkaan! Lisää konkretiaa ja mullistuksia on luvassa tässä blogissa sekä vähän suuremmassa mittakaavassa Mielikuvituskoulun (josta lisää tässä blogissa myöhemmin) aloittaessa kevään aikana vimmaisen koulukulttuurin uudistamisen! Uusi vuosi, uudet kujeet!

Näissä tunnelmissa Peruskoulupesula toivottaa rauhaisaa ja rakentavaa joulua kaikille koululaisille!

Vääränlaista konkretisointia

Olipa kerran hyviä maita ja huonoja maita. Hyvissä maissa opittiin hyvin. Näiden maiden koulutuksesta vastaavat johtajat onnittelivat toisiaan, löivät kättä ja totesivat, että onpa hyvä. He ryhtyivät yhteistuumin pohtimaan, millaisia rahastusmekanismeja voisivat keksiä hyvän tilanteensa hyödyntämiseksi.

Huonoissa maissa huolestuttiin. Siellä päätettiin ottaa selvää, mikä oppimista parantaa. Otettiin käyttöön ennakkoluulottomasti uusia menetelmiä, uudenlaista tekniikkaa, uusia rakenteita. Otettiin riskejäkin. Mitäpä siinä olisi voinut enää hävitä?

Sitten tehtiin testi. Hyvät maat olivat edelleen hyviä - joskaan eivät enää ihan niin hyviä - eikä huonoissakaan maissa näkynyt selvää muutosta, sillä uudistukset eivät olleet ehtineet vielä purra. Sen lisäksi, että huomattiin hyvien vielä pysyneen hyvinä ja huonojen huonoina, huomattiin myös, että hyvissä maissa opittiin samoilla periaatteilla kuin aina ennenkin. Huonoissa maissa puolestaan opittiin uusilla tavoilla.

"Hyi helkkari," sanoivat hyvien maiden koulutuksesta vastaavat johtajat, joilla kaiken lisäksi oli kiire omaa koulutusvientiään edistämään. "Noilla uusilla menetelmillä ei ole mitään tekemistä oppimisen kanssa. Näkeehän sen, millaiset maat niitä käyttävät."

Ja niin hyvissä maissa jatkettiin kuten aina ennenkin. Ja oltiin aina vähän vähemmän hyviä, huonojen ollessa hiljalleen vähän vähemmän huonoja. Kunnes eräänä päivänä hyvien maiden koulutusjohtajat havahtuivat huomaamaan, että olivatkin huonojen maiden koulutusjohtajia. PowerPoint-esitykset keskeytyivät, sillä hämmästys oli melkoinen. Niin koulutusjohtajat ottivat taskuistaan amerikka-merkkiset älypuhelimet ja twiittasivat: "whaaat? #PISA"




Tämä iltasatu on täysin kuvitteellinen, se saattaa heikentää oppimistuloksia ja sisältää mahdollisesti vääränlaista konkretisointia. Inspiraationa toimivat

http://yle.fi/uutiset/tietotekniikan_lisaaminen_kouluissa_saattaisi_vain_heikentaa_oppimistuloksia/6974545

http://harto.wordpress.com/2013/12/11/pisa-tulokset-populismi-ja-tieto-ja-viestintatekniikan-kaytto-opetuksessa/

https://www.facebook.com/groups/237930856866/permalink/10151772177016867/

Helppo elämä

Viikko sitten Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden tiedekunta valitsi joukon tohtorikoulutettavia kuukausipalkkaiseen työhön niin sanottuihin tohtorikouluihinsa. Kilpailu näistä paikoista on kovaa, ja jo varapaikan saamista voi pitää meriittinä. Kuten aina, myös tässä valinnassa joku oli ylitse muiden. Parhaat pisteet onnistui saamaan henkilö, jota kehuttiin lähes ylitsepursuavasti:

The research design is based upon an impressive analysis of the state of the art of the research in this field, pointing to specific research questions, which shall be addressed.  

This is a research project which is very well designed and executed so far, and which has the ability to come up with really important results for... 

...one has to expect outstanding research results. Especially the smart move towards adding a mixed approach to this kind of research should make innovative and exciting results possible. 

(Otteita tutkimussuunnitelman arvioinneista)

Tämän henkilön täytyy olla melkoinen menestyjä. Varmasti jo ihan alakoululaisesta asti on ollut nähtävissä mihin tämä tyyppi tulee aikuisena päätymään. Vakuuttuakseni näistä arveluista päätin kysyä asiasta. Selvisi kuitenkin jotakin ihan muuta.


Kolme muistoa koulusta

"Vahvimmat tapaukset, jotka ovat jääneet mieleeni, ovat seuraavat. Ensimmäinen tapahtui tokalla luokalla. Meillä oli epäkelpo opettaja, joka poltti jatkuvasti tupakkaa ja jota inhosin, mutta josta jostain syystä kaikki muut hirveästi tykkäsivät. Opella oli punaiseksi värjätty tukka ja huono iho, tupakoitsijan iho. Ei hymyä. Välituntisin oppilaat menivät ketjuksi open käsiin niin, että joku piti oikeasta, joku vasemmasta opettajan kädestä, ja muut menivät jatkoksi kummallekin puolelle "open kanssa käsi kädessä kävelemään". En mennyt mukaan. Kerran matikan tunnilla ope laittoi pitkän laskun taululle. Tyyliin 2+3-1+5-4. Ope tähdensi, että vaikka lasku on pitkä ja näin ollen vaikea, ei sitä tarvitse tehdä kerralla. "Tehdään se osissa", ope sanoi. Satuin kuitenkin onnistumaan koko laskun laskemisessa heti ja tästä huimasti innostuneena viittasin. Ope antoi luvan vastata, ja annoin koko laskun vastauksen, ihan oikein (ja olin riemuissani). Mutta ope tyrmistyi. En tiedä, menikö hänellä pasmat sekaisin vai ärsyttikö häntä oppilaan onnistuminen. Joka tapauksessa opettajan ratkaisuna oli antaa minulle rangaistukseksi opettajan käskyjen noudattamatta jättämisestä  luokan edessä seisontaa lopputunnin ajan. Tunti oli ihan alussa, joten kontolleni tullut noin 40 minuuttia tuntui pitkältä ja sietämättömältä ajalta."

"Minua kiusattiin koulussa noihin aikoihin jo muutenkin. Varsinainen syy oli silmälasit, jotka tuohon aikaan eivät olleet yleiset. Toinen mieleen jäänyt kokemus liittyykin kiusaamiseen, mutta hyvässä mielessä. Onnistuin kuudennella luokalla koulun pesäpalloturnauksessa poikkeuksellisen hyvin, ansiostani luokkamme voitti ja sain parhaan pelaajan palkinnon, "suomalaista graniittia". Olin niin ylpeä itsestäni ja iloinen luokkakavereitteni kerrankin suhtautuessa minuun mahtavasti, että kesti kauan tajuta, ettei saamani graniitti ollut mikään arvopalkinto vaan pelkkä maasta poimittu kivi."

"Kolmas tapahtuma oli teinille epäreilu ja opetus siitä, miten maailma toimii. Olin yläasteella innokas tukioppilas, kävin koulutuksissa maakunnissa, puhuin radiossa ja tulin pyydetyksi luennoimaankin asiasta suureen aikuisten seminaariin. Jännitin kuollakseni. Yhdeksännellä sitten palkittiin kunniakas ja aktiivinen tukioppilas, ja olin melkoisen yllättynyt, kun palkinnon sai tyttö, joka ei tehnyt sen kummempaa kuin osallistui kuukausittaisiin kokouksiin ja hoiti kummiluokkaansa normaaliin tapaan, siten kuten itsekin toimin muun aktivisuuden rinnalla. Vanhempani ymmärsivät minua paremmin, mistä oli kyse. Meidän perhe ei ollut pikkukaupungin kermaa toisin kuin tuon tytön perhe. Opettajat vanhempien kavereina olisivat joutuneet kiusalliseen tilanteeseen, jos olisivat palkinneet ansioista henkilöyden sijaan."

Mitä koulu opetti?

"Asia, minkä opin kouluaikanani, osin koulunkin tahattomasti opettamana, oli periksiantamattomuus. Tämä on tärkein oppi, joka on kantanut läpi työlään opiskelun, elämän kolhut, kitkerät sivuun jäämiset unelmien työpaikan haussa, kritiikin jatko-opintoja suunnitellessa, ei-kiitokset omia tuotoksia tarjotessa ja niin edelleen. Tiedolliset ja taidolliset valmiudet ovat olleet sivuosassa. Olennaista on myös ollut oppimaan oppiminen. Tästä kiitos kuulunee osaksi koululle, mutta siinäkin suuressa roolissa on samainen peräänantamattomuus."

No, oliko tuleva menestys kuitenkin nähtävissä jo alakoulussa? 

"Ei. Olin hyvä, mutten paras. Sain ysejä, mutten kymppejä. Olin kiinnostunut, mutta minua ei pidetty kiinnostavana. Lahjakkaana."

Tuo valittu henkilö olen minä.

Magnan paperit kirjoittanut, alle ysin keskiarvolla peruskoulusta lähtenyt tyttö, joka itse oli asioista kiinnostunut, mutta jonka korkeintaan tyttömäisesti ja lapsellisesti innokas olemassaolo ei värähdyttänyt opettajien lahjakkuusseulojen neuloja. Jonka perhe oli ihan tavallinen, matalasti koulutettu. Jossa ei ollut mitään ihanaa ja hohdokasta, minkä vuoksi nostaa jalustalle ja levittää menestyksen punainen matto tulevaisuuteen astella.

Kukaan meistä ei osaa ennustaa tulevaisuutta. On karkeaa ja suorastaan sivistymätöntä, että niin monet koulutetut, fiksuina itseään pitävät ihmiset esittävät näkemyksiä siitä, kuinka peruskouluikäisiä tulisi ryhmitellä, seuloa ja diagnosoida. Puhutaan "lahjakkaista" ja "heikoista". Jälkimmäinen on sääliteltävä ryhmä, jota täti- ja setämäiseen tapaan halutaan toki tukea. Kunhan ensin ne "lahjakkaat", nuo säihkyvät yksilöt saadaan eroteltua tuosta nollien joukosta, täyttämään heille asetetut suuret saappaat. Ennuste toteuttaa itsensä: heikkous ei ole pelkkä leima otsaan, se syöpyy sisälle aivoihin, vaikuttaa jokaiseen tekoon ja ajatukseen, värittää kaiken yrittämisen "heikon ihmisen tekemäksi". Lahjakkaalla on mihin kasvaa, mutta paradoksaalisesti edes tämä ryhmä ei hyödy toivotun vertaa tuosta ylentämisestään: jalustalle nostetut yksilöt alkavat uskoa kaiken olevan kiinni yksinomaan tästä mystisestä synnyinlahjasta, jolloin kehittyminen näyttäytyykin mahdottomana. Alkaa kamppailu todellisen oppimattomuuden piilottamiseksi, ja selviytymiskeinoiksi jää röyhkeys ja ylimielisyys. Referoin tässä jälleen mainiota koostetta asiasta http://notkea.fi/post/42097707051/lahjoista-suurin.

Olen tyrmistynyt siitä, kuinka ammattilaisfoorumeilla, kuten LUMA-Sanomien keskusteluissa, oppimisen ammattilaiset puhuvat vähättelevään sävyyn oppilaista, jotka eivät vielä yläasteaikanaan osaa kaikenlaista ylevää ja hienoa matematiikan saralla. Nämä ammattilaiset olisivat valmiita heittämään laidan yli silmää räpäyttämättä heidät, joille oppiminen on monimutkaisempaa, hitaampaa, syvällisempää, tai jotka käyttävät aikaansa täysin uudenlaisiin ajatuskulkuihin. Vielä pahempaa on se, että nämä jumalhahmot heittävät omantunnon kolkuttamatta ulos samalla ne, joiden oppiminen on vaikeampaa esimerkiksi puutteellisen kotoa saatavan tuen tai vaikkapa perheessä olevan traagisen tilanteen takia.

Minä olen tottunut kaikenlaiseen henkiseen myllytykseen. Olen tottunut loistavaan palautteeseen, olen tottunut paskamaisiin tilanteisiin, olen tottunut keräämään luitani pitkään ja katkerasti. Tulin juuri valituksi kilpailtuun paikkaan parhain pistein. Olen hämmentynyt, kuuntelen tätä biisiä  enkä todellakaan tiedä, mikä tulevaisuudessa odottaa. Et sinäkään tiedä. Etkä etenkään tiedä mitä jonkun toisen tulevaisuudessa odottaa. Älä ole moukka. Älä vie mahdollisuutta.

Perustuu tosiin tai epätosiin tapahtumiin

Joulun odottelun ja pimeyden keskelle hieman piristystä, muttei kuitenkaan kevennystä vaan hard core -aivojumppaa (tämä tehnee tiukkaa ainakin niille, jotka eivät ole yhtä joustavia ajattelussaan kuin lapset, nuo pienet pirulaiset).

 
----

Lapset puhuvat joskus hassusti tarkoittaen juuri vastakkaista mitä sanoo. "Mä en tykkää mun lempiruuasta", "ei leikitä tänään enää legoilla", ja "mä EN puhu väärinpäinkieltä". Tarkoitus on tietenkin hauskanpidon lisäksi ärsyttää vuoroin äitiä, isää tai pikkusiskoa.

Samalla tulee kuitenkin harjoittaneeksi yllättävänkin vaativaa matematiikkaa. On nimittäin aikuisellekin pieni pohdinnan paikka hahmottaa, miten itse vastata väärinpäinkielellä ehdotukseen legoleikin väliin jättämisestä (eli oikeasti ehdotukseen niillä leikkimisestä), jos ei halua itse leikkiä niillä: "Eikun leikitään legoilla. Se on mun lempileikki".

Yksi haluaa siis leikkiä legoilla, toinen ei. Korva tarkentuu kuuntelemaan keskustelun sisältämää logiikkaa: Jos ei-kielellä vastaa kyllä, se on ei. Jos ei-kielellä vastaa ei, se on kyllä.

Ja koska lapset ovat lapsia, ollaan hyvin nopeasti paljon pidemmällä.

-Mäkään en halua leikkiä legoilla, ja mä en nyt puhu väärinpäinkieltä.
-Puhutko sä nyt väärinpäinkieltä?
-En.
-Aha. Eli jos sä puhut väärinpäinkieltä, niin sä haluat leikkiä legoilla ja väität ettet puhu väärinpäinkieltä, ja jos sä et puhu väärinpäinkieltä, sä et muka halua leikkiä legoilla ja sä puhut totta ettet puhu väärinpäinkieltä.
-En mä puhu väärinpäinkieltä.
-Eli sä puhut väärinpäinkieltä.
-En.

Mitä tulisi kysyä, että saisi selville, puhuvatko lapset väärinpäinkieltä?  Logiikan työkalujen avulla vastauksen saa hahmoteltua melko nopeasti, mutta pelkkää ajattelua käyttäen tehtävä voi olla työläs (jätän tämän itse kullekin alla olevan vihjeistyksen avulla työstettäväksi).

Muistan kuulleeni jokseenkin saman ongelman vähemmän realistisena "aivopähkinänä".

Olet huoneessa, jossa on kaksi ovea, kummallakin vartija. Toinen vartija puhuu aina totta, toinen aina valehtelee. Toisen vartijan oven takana on paratiisi, toisen nälkäisiä leijonia. Sinulla on yksi kysymys sen selvittämiseen, kumpaa ovea kannattaa käyttää. Mitä kysyt?

Entä saavatko lapset selville, käyttääkö toinen väärinpäinkieltä vai ei? "Jos mä kysyisin sulta et mitä mä vastaisin jos multa kysyttäis et puhutko sä väärinpäinkieltä, ja mä tietäisin et puhutko vai et, niin mitä mä vastaisin?"

Lapsilla matematiikka kehittyy luonnostaan. Sopii kokeilla joulukuun kunniaksi kymmenminuutista väärinpäinkielellä. Jos päästätte lapset asialle niin muistakaa, että varoitin!