Eilisillä (18.12.2013) Ylen Suora linjan nettijatkoilla keskusteltiin opettajan auktoriteetista, kurista ja molemminpuolisesta kunnioituksesta tai sen puutteesta. Tallenne kannattaa katsoa niin kauan kuin se vielä Areenasta löytyy (linkki tässä). Samalla voi pohtia kahta asiaa:
1. Millaista olisi mennä joka päivä töihin (ja kritiikittä aina totella) jos vastassa olisi pomo/työkaveri joka ajattelisi aina sinut nähdessään: "Mikä idiootti nulikka, ton sais heittää ulos täältä työpaikalta johonkin valvottuun tilaan. Se ei osaa mitään eikä kunnioita mua. Hitto. Ei voi kuin huutaa. Voispa lyödä."
2. Jos jollakulla isolla aikuisella henkilöllä on suuria vaikeuksia oppilaista jopa neljänneksen kanssa, ja jollakin toisella ei juuri kenenkään kanssa, kannattaa ensin mainitun varmaan kuunnella omia neuvojaan (huuda, ellet siis voi heittää ulos tai lyödä, ja syytä vastaanottajaa) ja vähätellä oppilaiden lisäksi ongelmat selättäneitä kollegojaan, joiden ajatukset ovat luonnollisesti utopistista päänsilittelyä (vaikka siis toimivatkin).
Tässä tekstiversio siitä, mitä itse peräänkuulutin ko. lähetyksessä:
Auktoriteetti on perinteisessä muodossaan kadonnut koska…
- Asioita ei oteta annettuina (luojan kiitos).
- Perinteiset lupaukset eivät ole voimassa (koulutus kannattaa, saat työtä eläkeikään asti…), minkä vuoksi myöskään...
- Epärehellisyys ei mene läpi (Tarvitset tätä matikkaa! Mihin? …No sitä tarvitsee! Se on tärkeää!).
- Tiedon luonne ymmärretään paremmin (myös opettajien puolelta). On turha opettaa, että hauki on kala, jos samalla kiistellään siitä, kenen mielestä hauki on kala ja miten kala oikeastaan määritellään.
- Vuorovaikutuksen määrä ja saatavuus on täysin eri tasolla kuin jopa vain vuosikymmen sitten.
Tätä on turha murehtia sillä…
- Nuoret tekevät maailmasta omanlaisensa. Me emme ole täällä määräämässä tai rajoittamassa heitä tulevaisuudessa.
- Yhtä hyvin voisin murehtia sitä, ettei karhu viihdy linnunpöntössä. Tai jos puoliso vihaa vessanpesua, voin riidellä asiasta 50 v tai pestä useammin itse (mikä on tietenkin valintakysymys, elämänsä saa toki kuluttaa voivotteluun ja riitelemiseen mikäli näin haluaa. Kannattaa kuitenkin ehkä miettiä, mitä tapahtuu 50 v riitelyn jälkeen. Peseekö puoliso vihdoin yhtä usein? Ollaanko vielä kimpassa? Onko oppinut tykkäämään? Vai alkaisiko tykätä jos huomaisi esimerkistäni ettei se niin kamalaa ole, ja kanssani on kivaa muutenkin?).
- Jos ”nuorison” ja opettajien välillä on konflikti, on syytä astua taakse ja katsella kriittisesti käyttämiään menetelmiä. Nämä menetelmät on luotu tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, ne eivät ole itsetarkoitus. Mitkä olivatkaan ne tavoitteet? Eikö niitä todella voi saavuttaa millään toisenlaisella keinolla?
Auktoriteetin voi kuitenkin yhä ansaita…
- Luottamalla oppilaisiin (vastuunanto, kunnioitus, rehellisyys).
- Ymmärtämällä oppilaiden tarpeita
- sosiaalisuus -> kavereiden kanssa tekeminen
- elämän moniulotteisuus -> sallimalla omassa tahdissa opiskelu
- nykymaailman yksilökeskeisyys -> arvostamalla yksilöllisiä vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita
- työntekoon oppiminen -> mielenkiinnon kohteiden kautta, tarkoituksenmukaisella etenemistahdilla) (paksunnetut ajattomia).
- Ehkäisemällä pitämisen vähentyminen ja pois sulkeminen oppimisesta!
KONKREETTISIA KEINOJA
- EI tasoryhmiä: ope ei ole ennustaja, vaan toteuttaa vain omaa visiotaan. Luotettavia tunnistusmenetelmiä ei ole. Identiteetti sen sijaan sementoituu näissä valintatalkoissa.
- Kaikki oppivat yhdessä, toisiaan auttaen. Open kiire vähenee, kun hän tajuaa, että luokassa on parikymmentä apuopettajaa. Open täytyy päästää irti auktoriteetistaan, sallia omatahtinen opiskelu ja lakata vaatimasta hiljaisuutta ja paikallaan istumista. Kuinka moni aikuinen jaksaa istua liikkumatta tuntikaupalla joka päivä, hiljaa ja kuunnellen vaikka mikä tulisi?
- Työnteko opetellaan, sitä ei tarvitse osata valmiiksi. Ensin on houkuteltava kiinnostumaan, ja kun motivaatio on olemassa, voi vaatimustaso työnteon suhteen kasvaa. Sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Kuinka moni ratsastaa toisen kerran, jos ekalla kerralla lentää hevosen selästä ja katkaisee koipensa? Aloittelijaa ei saa säikyttää liioilla vaatimuksilla. Konkari kestää jo sitten vähän enemmän.
- On täysin mielipuolista olla huolissaan siitä, että oppilaiden ”tottuessa viihtymään” he eivät enää kestäisi vastoinkäymisiä. Kuten edellä sanottu, sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Jos lapsi viihtyy jääkiekossa, tuleeko harrastus lopettaa, koska lapsi ei sitten enää kestä jotakin abstraktia ”talvisodan perinnön vaatimusta”? Opettajan on tajuttava, että se jaksaminen, sitoutuminen, omien rajojen tunnistaminen ja vastoinkäymisten sietäminen, mitä vaikkapa rakkaan jääkiekkoharrastuksen parissa saa, on otettavissa hyötykäyttöön myös kaikessa muussa. Oletko nähnyt huippu-urheilijaa, joka ei jaksa opetella integrointia sellaista tarvitessaan? Vaikka olisi pitänyt matikkaa aiemmin elämässään epäkiinnostavana? Urheilija tietää, että pystyy voittamaan vastemielisyytensä ja tekemään vaadittavat hommat. Lakatkaa olemasta huolissanne siitä, että oppilaat keksivät asioita joista pitävät!
HUOM! Viihteellisyyttä pelkäävät ja sen hyväksyvät tavoittelevat samaa asiaa, oppimista, sinnikkyyttä, motivaatiota, tylsyyden sietokykyä jne. Tavoitteet eivät ole vastakkaiset. Ensin mainitut haluavat kaikkien sietävän mitä tahansa epämukavuutta lähestulkoon synnyinlahjana (ja ehkä jotkut heistä itse asiassa pitävät kuria, kritiikitöntä tottelemista ja niin sanottua turvan kiinni pitämistä varsinaisena oppimistavoitteena). Vaikka olisi miten hieno ajatus, ei tämä kuitenkaan ole realistista. Jälkimmäiset haluavat rakentaa tämän kyvyn yhdessä oppilaiden kanssa, ja onnistuvatkin siinä.
Tervetuloa rakentajien matkaan! Lisää konkretiaa ja mullistuksia on luvassa tässä blogissa sekä vähän suuremmassa mittakaavassa Mielikuvituskoulun (josta lisää tässä blogissa myöhemmin) aloittaessa kevään aikana vimmaisen koulukulttuurin uudistamisen! Uusi vuosi, uudet kujeet!
Näissä tunnelmissa Peruskoulupesula toivottaa rauhaisaa ja rakentavaa joulua kaikille koululaisille!
Opiskelen pääaineenani kieltä suuressa suomalaisessa yliopistossa.
VastaaPoistaOpetuksen taso on erinomainen. Opettajat kuuntelevat opiskelijoita, he pyrkivät muokkaamaan opiskelumenetelmiä opiskelijoiden mielten mukaisiksi, he käyttävät vapaa-aikaansa opiskelijoiden hyväksi ja joustavat opiskelukäytännöissä loputtomiin.
Opiskelijat sen sijaan tulevat tunneille myöhässä, puhuvat tunneilla, eivät tee annettuja tehtäviä, lähtevät tunneilta ennen niiden loppumista, kyselevät opettajilta "onko pakko" ja muutenkin ovat erinomaisen haluttomia panostamaan työn tekemiseen. Tästä seuraa se, että opintojen etenemistahti on kiusallisen hidas.
Tämä porukka on valittu yliopistoon pääsykokeilla. Miten on mahdollista, että käytäntö on silti sellainen kuin se on? Kuinka on mahdollista, että yliopistossa kulkee porukkaa, jota ei kiinnosta ja joka ilmoittaa sen myös ääneen opettajille?
Minä en ole keksinyt tehokkaaseen oppimiseen muuta kuin itseni pakottamisen ja asioiden jakamisen pieniin osiin. Kaikki kurssit eivät toki ole tylsiä, mutta niihin, jotka ovat, ei auta kuin tahdonvoima. Tätä sitkeyttä toivoisin muiltakin opiskelijoilta. Se pitäisi opettaa heille jo peruskoulussa ja lukiossa.
Kun asenne yliopistossa on se, että "en mä v*ttu opettele ku ei mua kiinnosta", niin siitä kärsivät kaikki.
Hauki on kala on monen asian oppimiseen erinomainen väline, se paras. Yksityiskohtaista ulkoa muistettavaa tietoa on vaikea muutenkaan nopeasti ja tehokkaasti oppia. Hitaampi oppiminen ehkä sopii kansalaisopiston kursseille, mutta minä yliopisto-opiskelijana toivon, että saisin opiskella tavoitteellisesti. Tahtoisin kuitenkin alani osaajaksi, enkä tähän tavoitteeseen tällä tahdilla yllä.
Jospa nyt vain opettaisitte ne kullannuppuset hokemaan jo peruskoulussa ja lukiossa haukikalaa. Kun sen taidon oppii, niin sen jälkeen yliopistossa on edellytykset oppia asiat syvällisemmin. Syvällisempi oppiminen ei kuitenkaan ole mahdollista ennen kuin opiskelijoilla on ulkoa pänttäämisen taito.
Kommentoin edellistä kommenttia.
VastaaPoistaKun on koulussa 12v tehnyt siksi, että toinen sanoo sen olevan tärkeää ja hyödyllistä, ei sitä ihan hetkessä opi ottamaan itse vastuuta.
Minä olin yliopistossa 80-luvulla. Osallistuin ainakin kolmen tiedekunnan kursseihin. Eipä ollut suurta juhlaa perusopinnoissa se vastuuntunto ja ahkeruus. Monilla meni jopa vuosi oppia opiskelemaan.
Minullakin.
Lauran esittämä tie on ainoa mahdollinen. Innostus on säälittävä ja vastuu opittava jo pienenä lapsena. Silloin vapaus kasvaa aikuisuutta kohti, vastuun lisääntyessä.
Hieno kirjoitus!
"Innostus on säilytettävä", pahoitelen tableton oikolukua :)
VastaaPoistaTämä on mahdollista, sillä nykymuotoinen peruskoulu- ja lukio-opetus ei opeta vastuunottoon eikä itsenäiseen työntekoon. Koska opettaja on tuudittanut oppilaat haukionkalaan , kritiikittömyyteen, oman ajattelun välttämiseen ja passiivisuuteen, on muutoksen teko vaikeaa. Monipuolisempia taitoja tarvitaan kuitenkin viimeistään työelämässä.
VastaaPoistaYliopisto-opiskelijat valitaan pitkälti arvosanojen tai vastaavaan systeemiin pohjautuvan pääsykoearvioinnin perusteella. Nämä mittaavat tehokkaasti haukionkalan ulkoaoppimista. Syvällisen oppimisen kanssa tällä ei ole paljoakaan tekemistä. Opiskelet siis varsin todennäköisesti juuri kaipaamiesi kullannuppujen kanssa, joilta haukionkala tulee vaikka unissaan ja kädet sidottuna! :)
"Tämä on mahdollista, sillä nykymuotoinen peruskoulu- ja lukio-opetus ei opeta vastuunottoon eikä itsenäiseen työntekoon."
VastaaPoistaMiksi aikaisemmat sukupolvet ovat oppineet nykyisiä paremmin? Miksi YO-kirjoitusten absoluuttinen taso laskee koko ajan?
On aivan turha tulla yliopistoon opiskelemaan, jos ei ole valmis pänttäämään, koska syvällisempi ymmärtäminen perustuu faktojen hallintaan. Vasta sitten, kun faktat ovat hallussa, niiden välille voi luoda syy-yhteyksiä, niitä voi vertailla ja niiden päälle voi rakentaa uutta.
Ei historiaa voi ymmärtää ilman faktojen hallintaa. Ei kieltä voi oppia, jos ei pänttää sanoja.
Peruskoulun tehtävä on opettaa lapset pänttäämään. Sen on turha edes yrittää opettaa kriittistä ajattelua, koska kriittiseen ajatteluun tarvitaan runsaasti tietoa, jonka varassa asioita voi vertailla ja yhdistellä.
Mikäs siinä. Koska oppilaat eivät kuitenkaan lähde varauksetta mukaan näihin pänttäystalkoisiin, tarvitaan pakkoa, kuria ja huutoa. Näin palaamme karttakepin ja nöyryyttämisen aikaan.
VastaaPoistaOmat oppilaani ovat kyllä kyenneet saavuttamaan faktatiedot, jopa erinomaiset sellaiset. Tämä on ollut ilman muuta mahdollista, sillä olen saanut heidät haluamaan sitä. Voisin kertoa monta tarinaa... ja vielä kerronkin. On hyvin, hyvin vaikeaa ymmärtää, miksi tehokas, laaja ja syvällinen oppiminen, joka sisältää myös faktojen hallinnan, on ongelma joillekin, mikäli se voidaan saavuttaa positiivisuuden kautta ja suuremman osan ikäluokasta mukaan ottaen.
Mitä tulee absoluuttiseen tasoon (oletetaan nyt tämän kerran, että nämä mittarit ovat kaikkivoipia ja oppimisen mittaaminen yksiselitteistä), on aiemmin pienempi osa ikäluokasta suorittanut lukio- ja korkeakouluopintoja. Muitakin muutoksia maailmassamme on tapahtunut, ja voi jopa olla että tyhmentynyt ja laiskistunut nuorisomme (jonka osaamisessa ja asenteissa ei tutkimusten mukaan ole mitään vikaa kouluun mentäessä, mutta kylläkin sieltä tultaessa - nuorison oma vika varmaan) osaa vähentyneiden taitojensa lisäksi joitakin aivan uusia taitoja, joita näissä mittareissa ei vielä ymmärretä mitata.
Vanhat menetelmät olivat toimivia silloin joskus. Kun aletaan huomata, etteivät ne enää toimi, voidaan vähän päivittää menetelmiä. Tai huutaa lujempaa.
Ja vaikken mitenkään erityisesti vastusta faktojen hallintaa, on muistutettava, ettei se suinkaan ole edellytys kriittiselle ajattelulle tai yhteyksien ymmärtämiselle. Voin aivan mainiosti ymmärtää Suomen historiaa, vaikken muistaisi ulkoa kaikkia vuosilukuja tai presidenttien nimiä. Itse asiassa harjoittelin kerran huvikseni pressojen nimet oikeassa järjestyksessä, mutta kas kummaa, tämä ei parantanut ymmärrystäni historiallisista tapahtumista noin yleensä. Olen myös oppinut ranskan kielen perusteet asumalla maassa vailla mitään kieliopintoja. Sanavarastoni jäi suppeaksi, mutta pärjäsin lähes tilanteessa kuin tilanteessa sillä ymmärsin kulttuurin ja tavat käyttää kieltä ja luotin itseeni. Myöhemmin parantaessani kielitaitoani kursseilla vastaani käveli kieliopin ja sanavaraston täydellisesti taitavia pänttääjiä, jotka eivät päässeet sisään yksinkertaisimpaankaan autenttiseen keskusteluun.
VastaaPoistaMitä itkemme, kun itkemme konemaisten ominaisuuksien vähenemistä inhimillisten lisääntyessä?
"Kun aletaan huomata, etteivät ne enää toimi, voidaan vähän päivittää menetelmiä. Tai huutaa lujempaa."
VastaaPoistaMiksi pitäisi huutaa, saati nolata?
Kannustavaan opetukseen voidaan hyvin liittää luokalle jättäminen tai tenteissä hylkääminen.
Tärkeää on kuitenkin se, että opiskelija saa todellisen kuvan omasta osaamisestaan. Kun jää luokalle tai saa hylättyjä, se pistää yrittämään, kun epäonnistumiseen samalla liittyy opettajan kannustus.
Yrittämällä usein ymmärtää, että monesti paras tapa asioiden oppimiseen on niiden pänttääminen. Kun pänttää, yhtäkkiä huomaa myös ymmärtävänsä. Minäkin olen tehnyt paljon turhaa työtä siksi, etten ole aikaisemmin tajunnut, kuinka helppoa asioiden oppiminen ja ymmärtäminen on ulkoa opettelemalla. Se on peruskoulun ja lukion syy.
Pänttäämiseen perustuva ymmärtäminen jää oppimatta valtaosalta opiskelijoista, koska heitä ei pakoteta opiskelemaan sitä. Se on sääli. Ja sen seurauksena vaatimukset sovitetaan opiskelijoiden viitseliäisyyteen sen sijaan että opiskelijoilta vaadittaisiin.
Jos pakottaminen olisi mahdollista, eiköhän sen joku olisi jo osannut tehdä? Vaikka Laura ja minä emme sitä haluakaan tehdä.
VastaaPoistaMikä on siis toimiva pakottamisen pedagogiikka? Ja millainen on opettajan asema pakottamisen koulussa?
"Mikä on siis toimiva pakottamisen pedagogiikka?"
VastaaPoistaTarjotaan oppijalle henkinen tuki ja välineet oppimiseen. Oppijan vastuulle jää omaksua tarjottu tieto. Jos hän ei sitä omaksu, ei hänelle myöskään pidä suoda suoritusta tai päästää häntä luokalta läpi.
En ymmärrä koulunkäyntiä, jossa selviän laajasta englanninkielisiin kirjoihin perustuvasta tentistä mallikkaasti läpi, vaikka minulla ei ole edellytyksiä ymmärtää kirjoja edes kielellisesti. Eihän tämä tällainen opiskelu ole muuta kuin aikuisten päivähoitoa, joka yritetään naamioida opiskeluksi.
Tiedostan toki, että oppiaineiden välillä on suuria eroja. Esimerkiksi teknillisessä korkeakoulussa tai matematiikan opinnoissa jengillä tuntuu olevan aitoja vaikeuksia päästä kursseista läpi. Valitettavasti tämä ei ylety humanistisiin aineisiin, joissa työnteko on korvattu hokemalla kriittisyyden ja laajojen kokonaisuuksien mantraa.
YxXalastaЯ sanoi: "Ei kieltä voi oppia, jos ei pänttää sanoja."
VastaaPoistaFennougristi tässä hei: Kyllä voi. Itse asiassa kaikkein tehokkaimmin voi kielen oppia siten, ettei pänttää sanoja lainkaan. Mieluiten tämän tulisi tapahtua 0-8 ikävuoden aikana, mutta myös olennaisesti vanhempana se on monille toimivin kieltenoppimismetodi. Tekstinanalyysilla sanakirjan tai opettajan kanssa perusrakenteet selviksi, sitten puhumaan kieltä luonnollisiin tilanteisiin. Sanaston oppii siinä sivussa sitten, suurimman osan tarvittavista sanoista lainkaan pänttäämättä. Joskus joutuu jotain tietyn alan tai alueen sanoja opettelemaan kimpuissa, mutta kaikkein tehokkainta on oppia sana kerrallaan käyttöyhteydessään
"Sanaston oppii siinä sivussa sitten, suurimman osan tarvittavista sanoista lainkaan pänttäämättä."
VastaaPoistaOlen monenlaisia sanastonopiskelumenetelmiä kokeillut. Aina tietenkin siinä toivossa, että löytyisi jokin menetelmä, joka tarjoaisi oikotien oppimiseen.
Lopuksi olen kuitenkin joutunut tunnustamaan, että minulle sopivat menetelmät, jotka perustuvat listoihin ja unohdetun kertaamiseen. Apuvälineenä tällaisessa työskentelyssä voi käyttää esimerkiksi Ankia tai Memriseä.
Mitä harvinaisempi sana on, sitä enemmän se vaatii jankkaamista. Ydinsanasto jää päähän muutenkin, koska siihen törmää aina, kun kielen kanssa on tekemisissä.
YxXalastaЯ sanoi: "minulle sopivat menetelmät, jotka perustuvat listoihin ja unohdetun kertaamiseen."
VastaaPoistaHienoa, löysit jo taikasanan. Erilaisia oppijoita tosiaan on, ja jos olet löytänyt sinulle kaikkein sopivimman tavan oppia, minulla ei ole mitään tarvetta kiistää sitä.
Sen sijaan voi ihan tutkimukseen nojaten ja lingvistikavereita seuraten todeta, että suurelle osalle ulkoapänttääminen ei ole tehokkain tapa oppia kieliä.
"Sen sijaan voi ihan tutkimukseen nojaten ja lingvistikavereita seuraten todeta, että suurelle osalle ulkoapänttääminen ei ole tehokkain tapa oppia kieliä."
VastaaPoistaKun tieto on sirpaleista ja yksityiskohtaista eikä sitä voi sitoa aikaisempaan niin kuin omissa opiskeluissani usein on, niin mikä muukaan siihen auttaa kuin ulkoaopettelu?
Voi olla, että olen kertakaikkiaan haksahtanut, mutta vaikka kuinka yritän, niin en ymmärrä, kuinka toisiinsa liittymättömiä lukemattomia pikkusääntöjä ja poikkeuksia voi oppia, jos ei sitten ulkoa. Kun näitä on satoja ja tuhansia, en ole keksinyt muuta tapaa kuin laittaa asiat listoille ja lueskella listoja läpi.
Sama koskee sanastoa. Kun sana ei kuulu 15 000 yleisimmän sanan joukkoon, se esiintyy sen verran harvoin, ettei sitä opi, jos ei pänttäämällä opettele ja toistuvasti kertaa.
Mutta kukin tavallaan. Valitettavan heikkoa näyttää yleinen osaaminen olevan. Minä oletan sen johtuvan pänttäyksen puutteesta. Kun yksityiskohta ei muistu mieleen, koko asia jää osaamatta. Näin se kielissä menee. Vastaus on usein oikein tai väärin, eroa voi olla yksi äänne. Sinnepäin muistettu on väärin.
Opetuskeikkoja tehneenä, peruskoulun jo jättäneen lapsen äitinä ja yliopisto-opiskelijana olen näitä miettinyt kovastikin. Kaksi asiaa: tasoryhmiä tarvitaan aivan ehdottomasti. Niitä oli minun peruskouluaikanani ja vaikutus oli nimenomaan tasa-arvoistuminen. Jokainen sai tasonsa mukaista opetusta ja apua, kun nykyisessä tasapäistämisjärjestelmässä heikommat ja hitaammat jäävät täysin ilman tukea. Toinen asia on se, että nykyään oppilaat päästetään luokalta seuraavalle vaikka he eivät osaisi mitään. Tämä näkyy todellisina ongelmina jatko-opinnoissa, esimerkiksi ammattikouluissa, joissa olen itsekin opettanut. Porkkana voi olla tehokkaampi, mutta kyllä sitä keppiäkin vielä tarvitaan -ja tämän sanon täysin olomuodossa "äiti".
VastaaPoistaAnonyymin ajatukset tasoryhmien autuudesta ovat erittäin yleisiä, vaikka niille ei tutkimuksessa löydykään todisteita. Tasapäistävän peruskoulun tuloksena saatiin 1990-luvun lopun TIMSS ja 2000-luvun alun PISA-tutkimuksissa maailman parhaita oppimistuloksia. Hyvät osaajat olivat maailman huippua, ja Suomen heikot osaajat olivat muiden maiden heikkoihin verrattuna aivan ylivoimaisia.
VastaaPoistaOlkoon PISA-tulosten laskun syy mikä hyvänsä, ei tasokurssien mukaan tuominen ainakaan parantaisi tilannetta.
Se, että heikot oppilaat Suomessa menestyvät keskimäärin paremmin kuin heikot oppilaat muualla, lienee suureksi osaksi erityisopetuksen ansiota. Erityisen toimiva konsepti on mielestäni Suomessa yleinen osa-aikainen erityisopetus. Siinä oppilas opiskelee toisaalta tuen tarpeesta ja toisaalta käytettävissä olevista resursseista riippuen osan tai jopa kaikki tietyn aineen tunnit pienryhmässä, jossa asiat käydään läpi perinpohjaisemmin ja opettajalla on enemmän aikaa yksittäiselle oppilaalle. Useimmat oppilaat kokevat pääsevänsä, eivät joutuvansa erityisopetukseen. Isossa ryhmässä heikoimmat eivät pärjää, joten heille omassa "tasoryhmässä" opiskelu on eduksi. Sen sijaan keskitason oppilaat menestyvät uskoakseni paremmin, kun ryhmässä on myös nopeita oppijoita, joiden esimerkki ja huomiot kannustavat muitakin yrittämään. Minulla on kokemuksia myös "piilotasoryhmistä", joissa on pelkästään keskitason oppilaita, ja olen kokenut sellaiset epäedullisiksi motivaation kannalta.
VastaaPoistaYliopistoihmisten on ilmeisen vaikea uskoa, että peruskoulussa on oppilaita, joilla ei ole kiinnostusta eikä näköaloja, VAIKKA OPETTAJA MITÄ TEKISI. Opettajat ovat Suomessa hyvin osaavia - yhä osaavampia - ja oppilaissa on yhä enemmän motivoitumattomia. He eivät ole levottomia ja ahdistuneita opettajansa ilkeyden vuoksi. He ovat ahdistuneita huolimatta opettajiensa avusta, ystävällisyydestä ja paneutumisesta. Totean tämän tehtyäni opettajan työtäni rakkaudella 35 vuotta.
VastaaPoistaTuon sinun tarinasi alun voisi muuttaa hyvin toisenlaiseksi, jolloin se vastaisi todellisuutta. "Vittu, täytyyks ton tunnille mennä!Onks pakko opiskella? Eiks mennä jo syömään?" Tällaisia mustavalkoisia tarinoita on helppo keksiä. Mutta mitä hyötyä on ivallisuudesta?
Yliopistoihmisten on ilmeisen vaikea uskoa, että peruskoulussa on oppilaita, joilla ei ole kiinnostusta eikä näköaloja, VAIKKA OPETTAJA MITÄ TEKISI. Opettajat ovat Suomessa hyvin osaavia - yhä osaavampia - ja oppilaissa on yhä enemmän motivoitumattomia. He eivät ole levottomia ja ahdistuneita opettajansa ilkeyden vuoksi. He ovat ahdistuneita huolimatta opettajiensa avusta, ystävällisyydestä ja paneutumisesta. Totean tämän tehtyäni opettajan työtäni rakkaudella 35 vuotta.
VastaaPoistaTuon sinun tarinasi alun voisi muuttaa hyvin toisenlaiseksi, jolloin se vastaisi todellisuutta. "Vittu, täytyyks ton tunnille mennä!Onks pakko opiskella? Eiks mennä jo syömään?" Tällaisia mustavalkoisia tarinoita on helppo keksiä. Mutta mitä hyötyä on ivallisuudesta?
Marjatta, ivallisuudesta ei ole paljonkaan hyötyä, mutta suotakoon sellaiseen sortuminen minullekin joskus.
VastaaPoistaKuvailemasi tilanne on ongelma, joka on vain ratkaistava. Ennen kaikkea sen toimesta, joka on aikuinen ja tekee asiaa työkseen. On lähdettävä riittävän yksinkertaisista vaatimuksista liikkeelle, varauduttava käyttämään aikaa ja valmistauduttava näkemään vaivaa. Tämä maksaa itsensä takaisin kaiken myöhemmin helpottuessa. On muistettava, että opettaja on ainakin jollakin tasolla valinnut ammattinsa, kun taas oppilas on suuressa määrin pakotettu koulutyöhön, ja etenkin teininä saattaa elää melkoista myllerrystä oman henkilökohtaisen elämänsä ja identiteettinsä suhteen. Opettajan tehtävä on auttaa tässä, yhtä lailla kuin vanhempi tukee lastaan lähes äärimmäisyyteen saakka vaikka ongelmia tulisikin. Kollegiaalinen apu on toki tarpeen, ja koulun rakenteita voisi muutenkin uudistaa työn helpottamiseksi. Hyvä alku on opettajien yhteistyö, aktiivisemman oppimisen salliminen sekä yksilöllisen oppimisen malli (Pekka Peuran ansiokkaasti tunnetuksi tekemä), joiden avulla vältytään myös tasoryhmittelyyn liittyvistä ongelmista joutumatta "tasapäistämiseen" sanan negatiivisessa merkityksessä.
Ja puhun siis omakohtaisesta kokemuksesta. Kannattaa muistaa, että "yliopistoihminen" tänä päivänä harvemmin on yksinään teorioita pyörittelevä erakko. Itse ainakin olen leipäni tienannut jo pian vuosikymmenen ajan ihan ruohojuuritason opetustyöllä niin yläasteella, lukiossa, ammattikoulussa kuin korkeakouluissakin. Olen oppinut esimerkiksi sellaista, että mielestäni ärsyttävä ns. "pissis", joka vaikutti hemmotellulta ja käyttäytyi koulussa raivostuttavasti ja epäkunnioittavasti sairasti syöpää, jonka paranemisennuste oli 20%. Monenlaisia muitakin asioita on tullut vastaan, kuten teiniraskauksia, kavereiden välisiä riitoja, petetyksi tulemista, avioeroja ja niin edelleen.
Lähtemällä siitä, että jos joku mättää, a) siihen on syy, ja b) siihen on ratkaisu, olen selvinnyt hyvinkin haastavista tilanteista. Suosittelen lämpimästi. Kyseessä ei ole pikaratkaisu. Kyseessä on humaanius.
36 vuotta opetustyötä takana, ja ihan samaa mieltä Lauran kanssa.
Poista"Opettajan tehtävä on auttaa tässä, yhtä lailla kuin vanhempi tukee lastaan lähes äärimmäisyyteen saakka vaikka ongelmia tulisikin." En ole tavannut yhdelläkään ongelmaisella oppilaalla tällaisia tukevia vanhempia!
VastaaPoistaLaura, sinun tekstisi on hyvin täynnä kasvatusoptimismia, mikä on tietenkin hyvä - ja kuka nyt humanismia vastaan olisi - mutta äärimmilleen viety optimistisuus on samaa kuin käänteinen rasismi. Oppilaan on saatava olla myös heikko. Kyllä meissä on "viitosen matemaatikkoja" ja "kutosen laulajia" - mikäs siinä! oikeaa humanismia on hyväksyä tilanne ja todeta, että ko oppilas on lahjakas jossain muussa ja saa olla joukossamme myös, vaikka ei olisi lahjakas missään. Sekin, että odotetaan parempaa kuin mitä ihmisestä lähtee johtaa protestikäyttäytymiseen.
Luotat mielestäni liikaa metodeihin. Eri syistä haluttomat oppilaat lusmuilevat kaikissa itsenäistä opiskelua vaativissa tehtävissä ja antavat toisten tehdä työt yhteistoiminnallisissa tehtävissä. Ainoa muoto, mikä "luovuttaneelle" käy on opettajan istuminen siinä ihan vieressä ja yhdessä kannustaen tekeminen.
Korostat kollegiaalisuutta, mutta samalla näet itsesi muita parempana. Se on huono lähtökohta kollegiaalisuuteen. Olen huomannut, että opettajat purkautuvat paineistaan puhumalla keskenään ronskia "ammattislangia" oppilaista, kuten lääkäritkin potilaistaan, mutta ei se silti tarkoita, että he olisivat huonoja ammtissaan. Se, että näkee oppilaat ja työnsä liian ihanteellisesti saattaa johtaa työuupumukseen
"Se, että näkee oppilaat ja työnsä liian ihanteellisesti saattaa johtaa työuupumukseen"
VastaaPoistaSe on myös epäoikeudenmukaista oppilaita kohtaan, jotka tahtovat opiskella ja kaipaavat rauhaa. Introverteille hälyisä luokkahuone on stressaava tilanne, jolla on vaikutuksensa myös mielenterveyteen.
Olen kuunnellut haluttomien oppilaiden meteliä ala-asteen. Olen kuunnellut haluttomien oppilaiden meteliä yläasteen. Olen kuunnellut haluttomien oppilaiden meteliä lukion. Ja nyt kuuntelen haluttomien opiskelijoiden meteliä yliopistossa.
En kaipaa tähän kokonaisuuteen yhtään ideologia, joka kokeilee omia metodejaan, vaan kaipaan käytännön keinoja, joilla opiskelijoille taataan rauha tässä ja nyt.
Visiot ovat visioita ja käytäntö käytäntöä. Yliopistoissa voitaisiin ottaa käytöön kameravalvonta, jonka perusteella langetettaisiin väliaikaisia opiskelukieltoja. Kikatteleviin pissiksiin tuskin muukaan tehoaa. Sen verran röyhkeää käytös on.
YxXalastaЯ on oikeassa vaatiessaan työrauhaa. Olen kuullut myös yliopisto-opettajien valittavan samaa: osa opiskelijoista käyttäytyy kuten esikoululaiset, jotka vasta opettelevat ryhmäkäyttäytymistä. Vielä muutama vuosi sitten ahkerat oppilaat huokaisivat helpotuksesta lukioon siirtyessään. Silloin pääsi häiriköistä siinä vaiheessa, ei enää.
VastaaPoistaTässä yhteydessä tulee mieleen erään pienen ala-asteen oppilaan hämmennys, kun luokan stipendin sai eräs koko vuoden luokan työtä pahasti häirinnyt tyttö. Perusteluna oli ollut se, että tämä villi lapsi "ei enää purrut opettajaa". Oliskohan tässä palkittu hieman väärin?
Metodeista vielä sen verran, että en todellakaan kannata tasokursseja. Kielten opettajat eivät yleensäkään pitäneet niistä ja olivat tyytyväisiä, kun niiden sijaan siirryttiin pieniin ryhmiin. Mutta kas, ryhmiä on suurennettu mahdottomiksi, ja yksi sun toinen asiantuntija rientää selittämään ohi opettajien arkitiedon, että ryhmäkoolla ei ole väliä. Siis kielissä, jossa pitäisi puhua, ei ryhmän koolla ole väliä!
Auktoriteetista vielä sen verran, että ilmeisesti, Laura, sinulla on sille sanalle eri merkitys kuin minulla. Olkoon kyse mistä tahansa oppimisesta - vaikka autokoulusta - niin oppimisen edellytys on se, että oppijat tunnustavat opettajan auktoriteetin ja ymmärtävät, että tuota enemmän tietävää henkilöä pitää kuunnella - hiljaa ja paikallaan silloin kun on sen aika. Nykyään tuhlataan usein aikaa siihen, että osa oppilaista kyseenalaistaa ja koettelee, siis kiusaa, uutta/nuorta opettajaansa noin puoli vuotta ennen kuin alkaa kuunnella häntä. Tämä ei ole mitään fiksuutta vaan pelkkää huonoa käytöstä ja huvittelemista opettajan kustannuksella. Fiksuilta oppilailta tulee eniten valitusta juuri siitä, että ei saa työrauhaa.
Kannattaa varoa yleistämästä yhden esimerkin perusteella. Oma kokemus koulusta ei välttämättä ole niin laajasti jaettu kuin kuvittelisi.
VastaaPoistaLuokkahuone, jossa on hiljaista ja jossa jokainen oppilas keskittyy vain omaan työhönsä voi kuulostaa hyvältä, mutta ei välttämättä edistä oppimista parhaalla tavalla. Keskustelevassa luokassa useampi oppilas saa enemmän opiskelusta irti. Ja opettajan kyseenalaistamisesta lähtee alulle paljon hyviä oppimistilanteita.
Kaikki oppilaat eivät tietenkään keskity kaikkien aineiden tunneilla, jotkut eivät lähes milloinkaan. Tämä ei kuitenkaan ole syy menettää toivoa heidän suhteensa tai lakata kokeilemasta uusia tapoja oppilaan kiinnostuksen herättämiseksi. Opettaja ei nimittäin osaa välttämättä kovin hyvin arvioida, kuinka pysyvästi oppilas on luovuttanut. Omat ennakko-oletukset voivat aiheuttaa paljon haittaa, kuten Laura alkuperäisessä kirjoituksessa totesi. Ja jos opettaja ei usko oppilaaseen, ei oppilas todellakaan yritä hänen tunnillaan yhtään mitään.
Se, että opettajalla on olemassa ideaali, jota kohti tähdätä, ei tarkoita, että hänellä olisi epärealistiset odotukset tai että hän tyytyisi vain täydellisyyteen. Mutta usein se tarkoittaa, että yrittää vähän enemmän.
VastaaPoistaMiksi näissä keskusteluissa aina tuntuu siltä, että viihtyminen nähdään synonyymina jonkinlaiselle junttimaiselle sikailulle ja häiriköinnille? Että jos futisjoukkueen pojat treenatessaan viihtyvät, samalla kuin tekevät kuten on ohjeistettu, on jokin pielessä? On monenlaisia tehtäviä ja menetelmiä, joiden avulla oppilaiden huomion voi todella saada. Etenkin, jos on ratkaissut pidemmällä aikavälillä syntyneet ongelmat ensin. Oppilaiden motivoituminen helpottaa opettajan työtä, ei suinkaan lisää taakkaa!
On surullista lukea oppilaista, jotka kertovat, että haluaisivat kyllä oppia, olla motivoituneita jne, mutta "joku siinä vain on ettei onnistu". Ja että opettajan pitäisi vain pitää kuria enemmän mutta jotenkin sekään ei sitten vain auta. He haluaisivat jaksaa ja viitsiä, viimeistään opiskeluaikojen häämöttäessä, mutta eivät tiedä miten saisivat sen itsestään irti. Nämä lapset ovat kouluun tullessaan olleet seitsemänvuotiaita ja opiskelusta innoissaan. Emme me voi sanoa, että on liian optimistista kasvattaa heitä työntekoon, jaksamiseen, kiinnostumiseen. Että he saavat tulla kouluun ja edetä sitten, kun osaavat toimia siellä oikein. Että jos he eivät ole itsestään sinnikkäitä, niin ulos vaan, jotta parille suuremmitta vaikeuksitta jostakin tietynlaisesta opiskelusysteemistä kiinnostuneelle saadaan hiljainen ympäristö (jossa he voivat opetella ulkoa faktoina pitämiään asioita opettajan tai oppikirjan totuustorvesta yksin ja vuorovaikuttamatta sen enempää tiedon kuin toisten ihmistenkään kanssa).
Omatahtisuus ja aktivointi eivät oikein mitenkään liity siihen, että kaikkia pitäisi pakottaa olemaan hyviä kaikessa. Itse asiassa juuri nykymuotoinen koulu jossakin määrin toimii näin vaatimalla kaikkia olemaan kiinnostuneita samoista asioista, vieläpä samassa tahdissa. On eri asia lähteä siitä, että harjoittelemalla voi oppia jotakin lisää, kuin siitä, että painostaa jokaista innostumaan kaikesta mahdollisesta siitä huolimatta, että jonkin asian suhteen osaaminen on vähäistä eikä erityistä kiinnostusta ole. Mutta opettajan tehtävä ei ole sulkea ovia. On epärehellistä sanoa, että "sinä et voi tulla laulajaksi, koska sinulla ei ole nuottikorvaa". Asioita voi aina harjoitella lisää, ja lisää ja lisää. Tai tehdä laulajanura hassulla laulutaidolla. Jos on kiinnostusta, jaksaa myös harjoitella. Koulun olisi hienoa onnistua innostamaan niin moneen asiaan, ettei kukaan jää yhden kortin varaan. Omatahtinen oppiminen hävittää koko ajatuksen siitä, että joku on hyvä, toinen vähemmän hyvä ja kolmas huono. On vain enemmän ja vähemmän edenneitä. Etenemiseen vaikuttaa tuolloin omaksumiskyky ja harjoittelun määrä, eikä kukaan ole tuomittu osaamattomaksi loppuiäkseen irrationaalisten synnynnäisten ominaisuuksien perusteella. Mikä siis ei tarkoita sitä, että kaikkien kannattaisi opetella kaikkea mahdollisimman korkealle tasolle saakka.
Opettajan työn haasteita, pahaa mieltä ja mieltä painavia asioita tietysti saa ja kannattaa purkaa. Kuitenkin ottaessa voivottelun tai angstin purkamisen tavakseen on sillä tapana yleistyä ja muuttaa todellisuutta. Muistan lukeneeni tutkimuksesta, jossa agressioita pyrittiin purkamaan nyrkkeilysäkkien avulla. Yllättäen agressiot eivät vähentyneet vaan lisääntyivät, sillä niiden jatkuva käsittely ruokki niitä. Tunteitaan ei pidä toki tukahduttaa, mutta jos tulee jatkuva tarve purkaa huonoa oloa, lähtisin kyllä tarkastelemaan tilannetta ja etsimään muutosta. Asioiden muuttaminen paremmaksi ei ole tunteiden tukahduttamista, vaan asioiden ratkaisemista niin, ettei ikäviä fiiliksiä enää niin paljon tulisi.
VastaaPoistaEn itse ole kokenut uupumusta, kun lähdin ratkaisemaan ongelmia. En myöskään ajatellut sen olevan liian vaativaa tai osoitus perfektionismista tai paremmuudesta. Päinvastoin, olen havainnut että asioille voi tehdä paljonkin, eikä se edes ole hirveän vaikeaa. Olen tavannut lukuisia saman havainneita opettajia, rehtoreita, opettajankouluttajia, oppilaitakin... Tätä sanomaa olen halunnut olla mukana jakamassa eteenpäin, sillä ongelmien ratketessa (tai oltaessa siinä prosessissa, jossa ongelmia jatkuvasti ratkotaan ja asioille tehdään jotakin) ryhmä todella voi keskittyä työntekoon, oppimisesta tulee kiinnostavaa ja koulusta mukavampi paikka niin oppilaille kuin opettajalle itselleen. Kritisoin niitä systeemejä, joiden olen havainnut olevan esteenä toimivammalle järjestelmälle. Kyllä, olen optimisti ja haluan uskoa monien pystyvän parantamaan menetelmiään, mikäli näin haluavat. Mitään erityistä tarvetta olla arrogantti minulla ei ole.
"Miksi näissä keskusteluissa aina tuntuu siltä, että viihtyminen nähdään synonyymina jonkinlaiselle junttimaiselle sikailulle ja häiriköinnille?"
VastaaPoistaKoska käytäntö on osoittanut, että viihtymiseen pyrkivien opettajien metodit johtavat hälyyn. Oppimisrauha säilyy, kun kuri on kovaa ja muodollista.
Viihtyminen alkaa siitä, kun kaikki ryhmän opiskelijat ovat motivoituneita. Tällöin voi tehdä jos jonkinlaisia kokeiluja. Tällainen oppimistilanne on kuitenkin poikkeus.
Onko Pisa-tuloksista tehty päätelmiä oppimisen ja viihtymisen yhteydestä? Mieleeni muistuu useampi maa, joissa kouluviihtyvyys on huono, mutta tulokset hyviä.
Omasta mielestänikin opin parhaiten, kun koulussa on kurjaa, koska kurjuus on yhteydessä vaatimiseen ja työn tekemiseen. Heti kun opettaja antaa löysää, alan itsekin löysäillä.
Antti Värtö, en tiedä mihin viittaat tuolla, että ei pidä yleistää yhden kokemuksen perusteella, mutta jos minun kokemuksiini, niin se ei pidä paikkaansa. Olen opettanut 35 vuotta - nyt eläkkeellä - ja tarkkaillut muutamaa erilaista koulua, satoja opettajia ja tuhansia oppilaita.
VastaaPoistaUusi millenium aloitti uudenlaisen oppilaskulttuurin, johon ei kuulu toisen kunnioittaminen. Oppilaat olivat ennen ottaneet nuoret opettajat ilomielin vastaan, mutta tänä kiusaamisen aikakautena, joloin kiusaamista pidetään läppänä, aloittava opettaja on helppo kohde. Olen nähnyt monta rääkättyä opettajaa. Miksi nämä nykynuoret pelkäävät kaikkea uutta niin paljon, ei edes opettaja saisi vaihtua? Keskustelukulttuuri, josta puhut, on tietenkin toivottavaa, mutta se hälinä, joka niin monessa luokassa vallitsee on keskustelun vastakohta.
Laura, sinä pyrit ihan hyvään, mutta saat sen kuulostamaan omahyväiseltä. Etkö usko, että kaikki opettajat joutuvat ratkaisemaan ongelmia ja kokeilemaan metodeja, ei se voi olla sinun oivalluksesi? Puhut muista opettajista kuin he olisivat jostain pilakuvasta: opettaja pöydän takana pönöttämässä ja oppilaat pulpettiriveissä hiljaa. Ei sellaista ole ollut kymmeniin vuosiin. Itse olen pitkän urani aikana kokeillut kaikki mahdolliset työpöytäjärjestykset(kaari, neljän pöydät)ja metodit(suggestopedia, yhteistoiminnallisuus, yksikielisyys)ja vieraillut ulkomaisissa kouluissa tutustumassa heidän tapoihinsa. Käyttäytyminen on ollut yleensä kaikkialla parempaa kuin Suomessa. Kokemukseni pohjalta voin vain sanoa, että ihmisen tahtoa on joskus mahdoton murtaa. Jos joku ei tahdo oppia, niin on turhaa syyttää opettajaa. Sille ei myöskään voi mitään, että kaikki eivät pysty oppimaan.
Koulu on laitos. Kaikissa laitoksissa on mentävä yhteisten sääntöjen mukaan, joten täydelllisen omatahtinen oppiminen on mahdollista vain kotiopetuksessa.
Kai huomasitte tämän päivän HS:ssa artikkelin "Kehno työrauha syy Pisa-tappioon" (A 18). En ohittaisi tätä tutkimusta vääränä tietona.
En korjaisi yläkoulua niinkään metoditasolla vaan palaisin 1994- 2004 toteutettuun opetussuunnitelmaan, joka sisälsi ison määrän (kolmannes aineista)valinnaismahdollisuutta. Silloin oppilaat viihtyivät parhaiten ja kouluilla oli elämää:juhlia, tapahtumia, valinnaisainemessuja. Valinnaiaineissa saattoi opiskella pitemmälle mieliainettaan tai vaikka tehdä lavasteita koulunäytelmään. Silloin myös vähemmän akteemisesti suuntautuneet oppilaat jaksoivat paremmin ns kovien aineiden tunneilla.
Nyt irti koulusta ja joulun viettoon! Hyvää joulun aikaa ja lomaa!
Tässä keskustelussa on runsaasti väitteitä, jotka eivät perustu mutua kummempaan, kuten fiilis siitä, että asiat ovat jossakin ajassa ja paikassa huonommin kuin jossakin toisessa. Pulpettien järjestyksen muuttaminen ei muuta asiaa, jos edelleen halutaan oppilaiden ensin käyttäytyvän tietyllä tavalla ennen kuin uskalletaan luottaa heihin. Omat kokemukset, vaikka miten laajat, eivät ole koko populaatiota edustavia ja sisältävät muutenkin virhelähteitä, kuten sen, että niihin kaikkiin sisältyy oma vaikuttaminen asioihin. Tutkimuksetkaan eivät ole täydellisiä, mutta kertovat kuitenkin kokonaisuudesta laajemmin kuin pelkkien uskomusten avulla.
VastaaPoistaHS:n uutinen oli aika kaukana tutkimuksesta. Kyselyllä oli selvitetty kansan käsitystä asiasta. Oikein hieno menetelmä todellisten syiden etsimiseen! Saadaan vahvistettua jo ennestään vinoutuneita käsityksiä koulusta.
Alkuperäinen teksti otti kantaa yksittäisen opettajan ajatukseen siitä, että on suuri osuus oppilaita, jotka tulee sulkea pois opetuksesta koska mikään ei auta. Kommenteissa tätä periaattessa on kannatettu esittämällä, että vain hiljaisuuden kautta voi oppia, ja että huonosti käyttäytyvät oppilaat pitää voida poistaa opetuksesta. Tämä ei kuulosta siltä, että kaikkea on kovasti yritetty, tai että oppilaisiin suhtauduttaisiin kovin rakentavasti.
Ajattelemisen aihetta tarjoaa lisää myös http://www.amazon.com/gp/product/0307889092/ref=as_li_qf_sp_asin_il_tl?ie=UTF8&camp=1789&creative=9325&creativeASIN=0307889092&linkCode=as2&tag=evolutiparent-20
Pahoittelut omahyväisyydestä. Voihan olla, ettei siltä voi täysin välttyä, jos haluaa kertoa hyvistä vaihtoehdoista ja laajasti toimivien ratkaisujen olemassaolosta.
Loistava kirjoitus samasta aiheesta
VastaaPoistahttp://viliniinikivi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/156719-19-ratkaisua-pisa-romahdukseen#kommentoi
"Loistava kirjoitus samasta aiheesta
VastaaPoistahttp://viliniinikivi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/156719-19-ratkaisua-pisa-romahdukseen#kommentoi"
Siellä oli myös loistava kommentti. Tätä käytäntöä kun noudatettaisiin, kouluviihtyvyys paranisi ratkaisevasti.
"Minusta lähtökohtana tulee olla niiden oikeus opetukseen, jotka eivät häiriköi. Häiriköijä loukkaa muiden oikeutta opetukseen vaikeuttamalla tämän oikeuden toteutumista kaikkien muiden luokassa olijoiden osalta. Tunnin häiritseminen on käytännössä muihin oppilaisiin kohdistuvaa vapaudenriistoa, koska muut oppilaat eivät voi lähteä poiskaan vaan heidän tulee katsella ja kuunnella häiritsijän edesottamuksia. Tämän takia nimenomaan tunnilta ulosheittämisen pitäisi olla helposti käytössä oleva keino puuttua häiriköintiin. Ketään ei pitäisi yrittää pakottaa pysymään luokassa jos ei halua. Jos henkilö ilmaisee häiriköinnillä, ettei hän halua olla tunnilla, niin pitäisi antaa lähteä pois."
"HS:n uutinen oli aika kaukana tutkimuksesta. Kyselyllä oli selvitetty kansan käsitystä asiasta."
VastaaPoistaTämä siis lainaus sinulta Laura. Kansan käsitys = kansan kokemus. Minusta kokemuksella on aina merkitys.
Miksi täällä sinun kommenttiosastossasi ei voi kommentoida heti tietyn kommentin perään? Tämä pötkö ei ole niin kätevä.
Olen aina vierastanut "Hauki on kala"-tyyppistä opetusta. Olen itse koulutieni vuonna 2001 aloittanut, ja minusta kyllä olen osa sitä sukupolvea, jota on enemmän ohjattu analysoimaan opetuksen yhteydessä kuin tuollaiseen "Hauki on kala"-tyyppisen. Minulle on niin kauan kuin muistan hoettu mantraa "Älä keskity yksityiskohtiin, ulkoaopetteluun ja pieneen nippelitietoon, vaan kokonaisuuksiin ja asian täysinäiseen ymmärtämiseen, analysoi"
VastaaPoistaMinusta tämä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Valmistun itse neljävuotisena lukiosta nyt tulevana keväänä.
Kaikille tällainen analysointityylinen opiskelu ei toki sovi. Mutta minulle analysointi on kaikista mielekkäintä. Ehkä siksi minua ei ole koskaan kiinnostanut matemaattis-loogiset aineet, jossa kaikkeen on tarjolla vain yksi vastaus, ja sinne mennään usein vain yhtä tai korkeintaan kahta eri reittiä. Eipä sillä että olisin koskaan näissä aineissa menestyksellä loistanut.
Mutta mitä tapahtuu kun menen yliopistoon? 13 vuotta minulle on opetettu, että "Älä sano hauki on kala. Mieti, millainen kala se on." Yhtäkkiä minun pitäisi unohtaa kaikki tämä, ja pakottaa itseni "Hauki on kala"-malliin, sellaiseen opetusmalliin jota minulla on hyvin vähissä määrin opetettu, opetustyyli jota inhoan. Olen Erittäin kriittinen yliopiston pääsykokeita kohtaan. Pääsykokeet eivät mittaa Kenenkään osaamista. Ne mittaavat tasan sitä, kuka on opiskellut kirjan parhaiten ulkoa, kellä on paras muisti. Se ei ole asian ymmärtämistä. Se on vain pinnallista ja robottimaista asian muistamista. En anna sellaiselle "oppimiselle" yhtään mitään arvoa.
Joitakin asioita on toki pakko opetella tällä menetelmällä. Kielioppisääntöjä tai matematiikan kaavoja ei voi vääntää kauhean moneen suuntaan. Mutta entä muuten? Pääsin siitä jo hyvin eroon näiden 13 vuoden aikana. Nyt minun pitäisi palata 50-luvun opetustyyliin, ainakin noiden kokeiden ajaksi, johon en ole taas lainkaan tottunut.
Ällöttää.
""Älä sano hauki on kala. Mieti, millainen kala se on.""
VastaaPoistaEt voi korvata tietoa miettimisellä. Kriittisyys perustuu tietoon, ei epäilyyn. Kaikkea voi epäillä, mutta perustellusti kriittinen voi olla ainoastaan tiedon varassa.
Jos sinua pyydetään tentissä kertomaan, miten naisen asema on muuttunut viimeisen vuosisadan aikana, mitkä laajemmat yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet siihen ja miten naisen aseman muuttuminen mahdollisesti heijastuu tulevaisuuden yhteiskuntaan, niin sinun tulee osata analysoida, mutta myös tietää. Jos sinulla ei ole käsitystä historian yleisistä linjoista ja esimerkiksi feministisen liikkeen historiasta, et pysty vastaamaan kattavasti.
Vieroksun erinomaisen paljon nykyään valloille päässyttä mallia, jossa tieto pyritään korvaamaan tiedon hakemisen taidoilla. Jo pelkästään Googlea käyttämällä pystyy monesta asiasta kaivamaan paljon esiin, mutta eikö koulutetulta ihmiseltä voi odottaa alansa faktuaalista hallintaa? Onko tultu siihen, ettei biologin tarvitse osata enää lajintunnistusta, koska onhan kirjat ja muut avut?
Onko niin, että koska viimeisen vuosisadan historiallinen kehitys löytyy netistä, ei sitä tarvitse opiskella ulkoa?
Valitettavaa, Eve, ja vaatii korjausta.
VastaaPoistaItse olen kyllästymiseen asti kuunnellut, kuinka peruskoulua ei voi muuttaa. Miten niin ei voi? Jos jollakulla on tarjolla ratkaisuja, miksi niitä täytyy vastustaa? Jos sitten on olemassa yksittäinen tapaus, johon todella juuri mikään ei toimi, miksi tämän varjolla ei mitään muutakaan voi ratkaista?
Suosittelen lukemaan Antin linkkaamaan tekstin yksittäisen perusteella yleistämisestä. Oma kokemus ei ole kaikkien, ja siksi tarvitsemme tutkimusta. On viisasta pyrkiä ymmärtämään toisia sen sijaan, että kuvittelee kaikki kaltaisekseen.
Kommentti Antin linkistä:
Very true. A typical reaction when reading advice or something about the typical flaws of people (biases, planning), is "Yeah but that doesn't apply to me". It often takes a deliberate effort to override the inside view and stop finding excuses.
Note that in both cases the mistake makes us look better:
"I know how others work from the experience of my own mind" sounds better than "I don't understand other people"
"I don't make that common mistake because I'm different from others" sounds better than "whoops I'm also likely to make that mistake"
Marjatta: kansan kokemus on kansan kokemus, mikä ei ole sama asia kuin syy PISA-romahdukselle. Kyseessä on kansan käsitys siitä, mikä voisi olla syy. Käsitys voisi periaatteessa olla oikeakin, mutta sitä emme tiedä pelkän käsityksen varassa. Koko ihmiskunta eli pitkään käsityksessä, että aurinko kiertää maata. Tarvittiin muuta kuin käsitys selvittämään asian todellinen laita.
Kommentien formaatti on minulle mysteeri. Aiemmin kommentteihin pystyi vastaamaan, nyt kaikki tulee pötkönä enkä ole saanut muutettua sitä takaisin. Yritänpä jälleen kerran selvittää, miksei homma toimi kuten haluaisin.
No nythän se onnistui! Ties miten huolimattomasti olen tätä kommenttien sijoittelua aiemmin katsonut. Pahoittelut...
PoistaEn kiellä ulkoaopettelemista täysin. Joitakin asioita on hyvä - ja pakkokin tietää.
VastaaPoistaMutta kuinka paljon sillä on arvoa, että muistat jonkin yhden pienen yksityiskohdan asiasta x? Minusta on esimerkiksi paljon mielenkiintoisempaa että joku esimerkiksi osaa kertoa naisten aseman vaiheista moniulotteisesti, ehkä vetää myös omia päätelmiään aiheesta, mikäli on siihen myös hyvin perehtynyt. Joitakin asioita on pakko asettaa raameihin, kuten historiallista tietoa, jolloin vuosiluvut tulevat oikeasti tärkeiksi. Ymmärrän, että tuollaiseen sitä tarvitaan, koska tuollaisia juttuja ei voi sanoa suurin piirtein oikein.
Mutta se, että kaikki pitäisi muistaa ulkoa, se kuulostaa minusta vieraalta. Asian voi kuitenkin helposti tarkistaa, esim. vaikka netistä, tai jos haluaa heittäytyä vanhanaikaiseksi, niin vaikka kirjasta. Se että ei satu juuri sillä hetkellä muistamaan jonkun eliölajin latinankielistä nimeä, ei ole minusta maailman suurin katastrofi. Ihmisen muisti on rajallinen.
En oikein tosin tiedä, miten suhtautua siihen, että esim. muutaman vuoden päästä ylioppilaskokeissa saa käyttää nettiä apuna. Mitä tässä silloin mitataan? Sitä, kuka osaa hakea parhaimmat lähteet? Minusta tällaisia asioita opiskellaan jo tarpeeksi paljon erilaisia esitelmiä, tutkielmia, ja muita tällaisia tehdessä, joita olen itsekin tehnyt koko kouluikäni, ja silloin tällainen hyvä tiedonhaun kyky on tarpeen.
Vai olemmeko me nuoret oikeasti niin huonoja hakemaan luotettavaa tietoa internetistä joka on meidät kasvattanut, että sitä pitää mitata ihan ylioppilaskokeissa asti? Minkä osaajan rooli jää silloin opiskelijalle itselleen?
"Jos jollakulla on tarjolla ratkaisuja, miksi niitä täytyy vastustaa?"
VastaaPoistaEi kai kukaan ratkaisuja vastusta, jos niistä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Ei kuitenkaan pitäisi ruveta pelastamaan muutamaa muiden kustannuksella. Häirikön tai motivoitumattoman paikka ei ole olla luokassa opettajan ymmärrettävänä. Häntä on autettava muulla tavoin.
Minulla oli pidetty, pelätty ja kovaääninen ruotsinopettaja, poikamies ainakin eläkeikäänsä saakka. Tunteellinen mies, joka vuoroin raivostui ja vuoroin itki onnesta tai ilosta. Hän piti joka viikko verbikokeet tai sanakokeet. Yhdellä virheellä pääsi läpi, kahdella joutui uusintaan. Heikompia oppilaita hän opetti omalla ajallaan kotonaan.
En tiedä, maksettiinko hänelle kotiopetuksesta palkkaa, mutta joka tapauksessa kuka tahansa sai hänen luokseen sovittuina aikoina mennä. Tarjolla oli kuulemma kahvia, teetä, mehua ja keksejä. Hän oli erittäin motivoitunut auttamaan _kaikkia_ oppilaitaan eteenpäin, mutta sen vastapainoksi luokassa oli oltava hiirenhiljaa ja sanat oli opeteltava.
Luulen että tästä opettajasta jäi monille lämmin muisto, koska hän onnistui yhdistämään kannustamisen, auttamisen ja työrauhan. Porukan motivaatio ruotsin oppimiseen näkyi myös YO-tuloksissa. Ei se tämän monimutkaisempaa ole. Riittävän korkea vaatimustaso, työrauha, kannustaminen ja hyväksyminen. Tämä on toimiva peruspaketti, jota ei kannata liialla metkuilulla pilata.
YxXalastaЯ
On hienoa kuulla, että edelleen on opettajia, jotka uskaltavat luottaa itseensä ja näkemyyksiinsä siitä, miten opetusta voisi kehittää. En usko, että on olemassa yhtä oikeaa tapaa opettaa ja olla opettaja. Yksi opettaja voi tehdä vaikutuksen oppilaisiin jyrähtelemällä luokan edessä, toinen voi laittaa oppilaat opettamaan toisilleen.
VastaaPoistaEniten ihmettelen sitä, miksi PISA-tulokset puhuttavat edelleen? Olemme keskellä järjetöntä kilpailua, jossa kipailemme vain muita maita vastaan. Emmekö voisi tuloksien vertailun sijaan keskittyä niihin oppilaisiin?
Työskentelen nuorten parissa ja työssäni saan kuulla melko paljon näiden nuorten mielipiteitä koulusta. Harva teini tykkää koulusta, mutta on paljon asioita, joita voisi tehdä tilanteeen parantamiseksi. Vaikka äkkiseltään puheenvuoron antaminen näille nuorille tuntuu ehkä järjettömältä, mutta nuoria kannattaisi kuitenkin kuunnella. Sitä saattaa yllättyä itsekin, kuinka tarkkoja huomioita sieltä voi tulla. Ja ei, matematiikkaa tai ruotsia ei pidä poistaa vain siksi, että se on tylsää. Nuorilta pitää uskaltaa kysyä, miten opetuksesta voisi tehdä mielekkäämpää ja parempaa. Pitää myös muistaa, että vaikka mitä tekisi, joukossa aina niitä, jotka aina vaan vihaavat matematiikkaa. Opettajalle suurin haaste onkin tehdä matematiikasta edes vähän vähemmän vihattua.
Näistä kommenteista välittyy aika karu kuva myös yliopistoista. Olen päässyt yliopistoon sisään kahta eri pääainetta opiskelemaan. Kummassakaan pääsykokeessa en pärjännyt ulkoaopiskelulla. Sen sijaan kummatkin pääsykokeet vaativat laajempien asiakokonaisuuksien hallintaa.
"Näistä kommenteista välittyy aika karu kuva myös yliopistoista. Olen päässyt yliopistoon sisään kahta eri pääainetta opiskelemaan. Kummassakaan pääsykokeessa en pärjännyt ulkoaopiskelulla."
VastaaPoistaMinäkin olen hakenut ja päässyt kahteen aineeseen ja kummassakin oli pääsykokeessa aineistotehtävä, joten ulkoapänttäämällä ei sisään päässyt. Tosin kun nyt näkee opiskelijoiden tason, tulee mieleen, että ehkä olisi pitänyt. Kova pänttääminen kuitenkin karsii pahimmat pissikset pois.
YxXalastaЯ
Kai se niin on yleensäkin, että molempia tarvitaan opiskelussa, päntättyä pohjatietoa ja kykyä soveltaa sekä etsiä uutta tietoa. Yleissivistykseen kuuluu, että tietääkin jotakin. Minun aikanani historian opiskelu aloitettiin kymmenvuotiaana antiikista. Muistan vieläkin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat ja muutamia taruja ja myyttejä. Pänttäämisestä on ollut paljon apua kaunokirjallisuuden ymmärtämisessä. On paljon teoksia, joista nyanasit jäisivät ymmärtämättä ilman tätä ulkoa opittua tietoa. Tämä vain esimerkkinä. Ei heti voi soveltaa, jos ei ole mihin sijoittaa uutta tietoa.
PoistaOpettaja tekee töitä siinä missä nosturinkuljettaja, laatoittaja tai putkimies. Opettaja on akateeminen duunari.
VastaaPoistaPeruskoulun parantamisesta puuttuu harmillisesti konkretia. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten "hyvät vaihtoehdot ja laajasti toimivat ratkaisut" toteutetaan niin, ettei opettaja joudu tekemään enemmän työtä samalla palkalla kuin nyt. Yleensä opettaja työskentelee jo nyt noin 40 tuntia viikossa.
Suuret kiitokset Marjatta Mentulalle kommenteista. Yliopistolta käsin näyttää olevan harmillisen helppo asettua niiden yläpuolelle ja keskustella niiden ohi.
Kiitos, kun ymmärsit, mitä minä yritän sanoa. En halua itse olla mitenkään ketään vastaan, vaan lisätä ymmärrystä keskustelun kautta.
PoistaTässä blogissa on käsitelty ihan ruohojuurikonkreettisia ehdotuksia: tehtäviä, menetelmiä, työtapoja ja niin edelleen. Tulossa on kaiken aikaa opetusmateriaaleja, koulutuksia ja henkilökohtaista apuakin olen tarjonnut. Yllä olevassa postauksessa on konreettisia ehdotuksia yleisempien periaatteiden suhteen. Tarjolla on linkkejä konkretiaa tarjoaviin blogeihin, kuten Maot.fi:hin ja Temmellykseen. Vaikka joku tarkastelisi asioita myös yliopistolta käsin, on epä-älyllistä jättää kuuntelematta hänen sanomaansa yksinomaan siksi, tai syyttää ohipuhumisesta vailla mitään selkeitä perusteluita.
VastaaPoistaEt ottanut kantaa Marjatan varsinaisiin pointteihin. Tämä vastauksesi on hyvin samankaltainen kuin nuo aiemmat: et ota kantaa siihen, mitä varsinaisesti sanoin. Puhuin työajasta. Siitä, miten se saadaan riittämään niin että silti saavutetaan haluttu lopputulos. Sen sijaan että ottaisit kantaa siihen, päädyt pitämään kommenttiani epä-älyllisenä.
VastaaPoistaOtan esimerkin aiemmasta blogipostauksestasi: ratkaisit työrauhaongelmat tarjoamalla häiriköivälle oppilaalle yksilöllisesti räätälöidyn tehtävän, ja seuraavalla oppitunnilla uuden.
Itselläni on yhdeksän opetusryhmää, joissa on yhteensä noin 230 oppilasta. Saman konstin soveltaminen omassa tavallisen opettajan arjessani merkitsisi 18:a yksilöllisesti räätälöityä tehtävää joka viikko. Nykyisen työn lisäksi. On aivan selvää, ettei siitä tulisi pitkän päälle mitään.
Kasvatustieteen laitosten pitäisi ottaa huomioon koulun arki. Tuntemieni opettajien keskuudessa vallitsee yleisesti uskomus, etteivät ne niin tee. Tällä kirjoituksellasi osoitat, että uskomukselle löytyy vankka todellisuuspohja.
Kiitos blogini tarkasta lukemisesta! Noita yksilöllistettyjä tehtäviä ei tarvinnut antaa kuin 4-5 kertaa, tämän jälkeen koko ryhmän toimivuus oli jo huomattavasti parempi. Lopulta saatoin jo jäädä itse pyörittelemään peukaloitani ryhmän hoitaessa hommat. Tuo ei siis lisännyt työmäärääni kuin korkeintaan hetkellisesti. Yksilölliset tehtävät eivät häirinneet muuta opetusta. Käytän usein tehtäviä, joissa oppilaat työskentelevät keskenään, pohtivat ja neuvovat toisiaan. Tällöin minulla ei itselläni ole niin kova kiire tunneilla. Olen vuosien varrella keräillyt tehtäviä ja "juttuja", joiden olen havainnut toimivan pomminvarmasti: oppilaat innostuvat, tykkäävät, tekevät ja oppivat. Tämä kaikki on vähentänyt työmäärääni ja ennen kaikkea lisännyt työssä viihtymistäni. Tarkoitukseni on jakaa tietoa näistä tehtävistä niin paljon kuin mahdollista. Tulen tekemään "tehtäväpostauksia" sitä mukaa kuin ehdin, ja kaikenlaista muutakin on vireillä. En ole ainoa, joka on löytänyt näitä keinoja. Itse asiassa meitä on valtavasti. Se, että teen asiasta myös tutkimusta, ei tarkoita sitä, että en jotenkin tajuaisi mitä opetustunneillani tapahtuu yleisesti ottaen.
PoistaItse ajattelen mieleni syvimmissä sopukoissa, että opettajanhuoneissa vallitsee niin suuri uskomus siitä, etteivät mitkään hyvältä kuulostavat ehdotukset voi pohjautua realismiin, ettei niitä haluta edes kokeilla. :)
VastaaPoistaNythän sinä olet täysin pessimisti! Kokemukseni mukaan näin ei ole. Kävimme kollegojeni kanssa kaiken aikaa koulutuksissa ja toimme mukanamme mm. Kutsuva koulu -idean, jonka tuloksena oppilaille järjestettiin välituntitilat eikä ajettu enää ulos pakkaseen.
PoistaÄlä linnoittaudu oppilaiden puolelle osaavia ja hyviä opettajia vastaan. Jos näin teet, et saa tietenkään mitään hyviäkään ideoita läpi. Äläkä ole jääräpäinen. Kyseenalaista myös omat ehdotuksesi - ehkä ne eivät olekaan käyttökelpoisia vaan vain kuulostavat hyvältä.
Ennakkoluuloja on siis molemmin puolin - ja miksi ei olisi? Tällä hetkellä argumentaatio kuulostaa siltä, että joka ikinen kerta kun opettaja joutuu pitämään tuntinsa perinteisellä tyylillä (kyselevä opetus, vihkotyöskentely, oppikirjan tehtävien tekeminen) ja työrauhaongelmia esiintyy, hän voi syyttää vain itseään koska hän ei ole tästä maailmasta. Totta kai tällä tavalla opettaja käpertyy itseensä ja kieltäytyy yhteistyöstä. Tässä blogissa toistat saman asian todella monella eri kärjekkäällä tavalla. Se saattaa viedä sinut lähemmäs kasvatustieteen professuuria, mutta kauemmas peruskoulun luokkahuoneesta ja tavallisen opettajan arjesta.
VastaaPoistaOnpas täällä pitkä keskustelu, joka vain jatkuu. Minunkin pitää vielä palata, kun mietin keskustelua oppimisesta ja jaosta pänttäämiseen ja muihin keinoihin. Pänttääminen on mieleen painamista - ja se on kivaa! Eilen illalla pelasimme mieheni kanssa englanninkielistä sanapeliä, jossa opin viisi uutta sanaa. Toistelin niitä monta kertaa ja kokeilin aamulla: mielessä olivat.
VastaaPoistaOpiskeluaikana opettelin ulkoa kirjan rungon, kappaleiden sisällön otsakkeineen ja sitten muistelin, mitä ne kappaleet sisälsivät. Joskus kirjoitin kaiken ylös, rakensin kirjan ikäänkuin uudestaan. SiIINÄ SAMALLA syntyi koko ajan kysymyksiä, oivalluksia ja yhteyksiä jo ennen luettuun. Mistä niitä oivalluksia tulee, jos ei ensin tiedä mitään?
"Pänttääminen on mieleen painamista - ja se on kivaa!"
PoistaTarkoitit varmaan jotain tällaista: "Pänttääminen on minun mielestäni joissain itse valitsemissani tilanteista kivaa". Se on varmasti totta, mutta siitä ei voi päätellä, että pänttääminen olisi kaikkien mielestä kaikissa tilanteissa kivaa.
Sanapeli perheen tai ystävien keskuudessa ja koulunkäynti ovat ihan eri tilanteita. Kyllä oppilaatkin pänttäävät esimerkiksi Nälkäpelin fanfictionia, jalkapalloilijoita tai Pokemon-hahmoja. Ongelma on se, että nämä asiat kiinnostavat heitä, joten pänttääminen on mielekästä. Koulu ei ole nykymuodossaan samalla tavalla kiinnostava, joten motivaatiota on vaikea löytää.
Useiden oppilaiden mielestä koulussa opittavat asiat ovat hyödyttömän, jopa mielivaltaisen tuntuisia. Jos itse pitäisi opetella huomiseen mennessä vaikkapa Richard Claydermanin diskografia tai Honda-merkkiset kaksipyöräiset moottoriajoneuvot vuosien 1982-2012 väliltä ulkoa, niin innostusta voisi olla vaikea löytää. Opettajien mielestä tietenkin vaikkapa jalokaasujen tunteminen on paljon tärkeämpää kuin mainitsemani esimerkit, mutta oppilaan voi olla hankala ymmärtää eroa.
Oppimisen pitäisi tuntua mielekkäältä ja motivoivalta, sitten jaksaa päntätäkin, kuten itse esimerkissäsi loistavasti kerrot. Opetuksen pelillistäminen onkin yksi keino, jolla motivaatiota voisi löytyä. Tässä aiheessa saavutammekin itse asiassa mukavasti yhteisymmärryksen: tämän kommentoimamme blogikirjoituksen aihehan on keksiä keinoja, joilla koulusta saataisiin enemmän sellainen paikka, jossa oppiminen tapahtuisi mukavasti ja jossa pänttääminen OLISI kivaa!
Tämän yhteisymmärryksen ilmapiirissä toivotankin kaikille keskustelijoille ja blogiemännällemme rauhallista joulua!
Juu juu, mutta en minä niitä sanoja siinä pelissä oppinut (ei jää niin helpolla mieleen) vaan hoin ääneen, koska halusin oppia ne.
PoistaMiksi meillä lähdetään siitä, että kauhean mukavaksi tehty koulu ei olekaan mukava? Kouluviihtymisestä kyseltäessä jäykkien ja vanhanaikaisten koulujen maissa oppilaat vastaavat viihtyvänsä. He tuntevat olonsa turvalliseksi, kun on hyvä järjestys, opettajia teititellään ja pidetään auktoriteetteina eikä kavereina. Samahan se on perheissäkin: lasten on on parempi kasvaa perheessä, jossa vanhemmat ovat tyyliltään ja tavoiltaan vanhempia eikä kavereita. Meillä oppilaat kertovat, etteivät viihdy. Jotkut ovat selittäneet, että suomalaislapsethan ovat niin ironisia, eivät he voi vastata tykkäävänsä. Minä en usko tuota. Luulen, että kyseessä on juuri hälinä. Eihän aikuinenkaan halua tehdä työtään kauheassa sekasorrossa, jossa ei keskitytä kunnolla mihinkään ja työtapoja vaihdetaan koko ajan. Minun neuvoni olisi, että rauhoitutaan.
"Oppimisen pitäisi tuntua mielekkäältä ja motivoivalta."
VastaaPoistaAmmattikirjailijat korostavat usein sitä, että kirjoittaminen on tuskallista ja turhauttavaa, mutta silti on vain kirjoitettava. Jos jää odottamaan inspiraatiota, tekstiä ei synny. Niinäkin päivinä, kun mitään ei saa aikaiseksi, on vain kirjoitettava. Se vie prosessia eteenpäin. Tärkeää on rutiini, jokapäiväisyys, yrittäminen ilman tulosta.
Minun on vaikea kuvitella, että opiskelusta voisi tehdä mielekästä ja motivoivaa. En ole koskaan päässyt tuohon omilla menetelmilläni tai koulun menetelmillä. Tehokas oppiminen on ollut minulle aina tuskaista, turhauttavaa ja raskasta. Palkinto tulee vasta jälkikäteen, kuukausien tai vuosien päästä, kun työ rupeaa kantamaan hedelmää. Silloin tehdystä työstä ja uuden oivaltamisesta voi tuntea iloa.
Nykykoulun ongelma piilee juuri siinä, että oppilaita ei kasvateta sietämään turhautumista ja turhan työn tekemistä. Tehokas oppiminen kuitenkin vaatii nimenomaan noiden asioiden sietämistä. Jos oppimisprosessin jokaisessa vaiheessa kyseenalaistaa sen, onko tästä mitään hyötyä tai onko tämä mukavaa, niin koskaan ei pääse perille.
Tylsä opiskelu on myös tehokasta opiskelua. Sitä jaksaa rajallisesti, mutta ainakin minä opiskelen mieluummin kaksi tuntia päivässä ja pidän lopun päivää vapaata kuin opiskelen kymmenen tuntia päivässä oppimatta juuri mitään. Yliopisto edustaa tätä kymmenen tunnin systeemiä. Paljon ja tehottomasti. Väsymistä ja turhautumista oppimattomuudesta.
YxXalastaЯ
Jopas on juttua. Juuri kun lukee kasvatuspsykologian kirjasta, että jaahas, mukava oppimisympäristö ja oppimis-/opetusmenetelmät kasvattaa opiskelumotivaatiota ja tehostaa oppimista, niin sitten täällä joku aukoo päätänsä, että opiskelun pitää olla tylsää, että se on tehokasta. Hämmentävää.
VastaaPoistaItse olen kuluttanut erilaisia koulun penkkejä reilun 20 vuoden ajan, ja jos opiskelu on ollut tylsää ja on perustunut pänttäämiseen, en ole oppinut mitään. Sen verran kuitenkin noheva olen, että erinomaisin arvosanoin olen kaikista kouluista valmistunut, mutta mitään ei ole pänttäämällä päähän jäänyt. Ne mitä on jäänyt päähän, on jäänyt erilaisista KIVOISTA tehtävistä, esimerkiksi markkinointisuunnitelman tai liiketoimintasuunnitelman laatiminen. Näistä tekoprosesseista jäi myös teoriat hyvin mieleen, toisin kuin asia oli niissä kursseissa jossa piti vaan lukea kirja ja oksentaa tenttipäivänä paperille se mitä nyt sattui hetkellisesti päähän tarttumaan.
Lauralle lämmin kiitos hienosta blogista! Todella mukavaa luettavaa ja samoin on Pekka Peuran maot.fi :) Näitä asioita olen itsekin pohdiskellut itseasiassa jo siitä lähtien, kun innokkaana kouluun taannoin menin ja huomasinkin, että täällähän on ihan typerää ja näillä menetelmillä ei kyllä opi oikeesti yhtään mitään (huom. edellä n. 8 vuotiaan näkemys vuoden koulun käynnin perusteella :D ei tosin ole hirveästä mieli muuttunut sittemmin ;) )
terv. kasvatustieteiden fuksi. Takapenkin tyttö ja yli-innokas oppija/opiskelija
Eiköhän se ole todella paljon omasta päästä kiinni kiinnostaako maailma vai ei.
VastaaPoistaOpettajan pitää hehkuttaa ja yrittää saada oppilas pitämään aineestaan - tietenkin kaikki opettajat tekevät niin, se on itsestäänselvyys ja hyödyksi omalle työlle - olkoon kyseessä päiväkoti tai kansalaisopisto, mutta se tarttuvatko kaikki syöttiin on niin monesta muusta asiasta kiinni.
Kummallista onkin juuri se, että niin monet eivät ole valmiiksi kiinnostuneita paljon mistään. Kotien asenne, yhteiskunta, nuorisokulttuuri, aikamme arvot? Minä luulen, että itseäni ja ikätovereitani oli helppo opettaa. Me halusimme ylöspäin ja imimme tietoa. Me emme ikinä kysyneet, onko tämä hauskaa. Silloin käytettiin myös sanaa AHKERA, joka nyt on jotain naiivia ja näemmä kasvatustieteilijöidenkin mielestä turhaa. Minusta juuri tällaisia arvoja pitäisi nostaa uudelleen esiin, ahkeruus, yhteistyö (aiemmin käytettiin jopa sanaa solidaarisuus), palkita keskiarvosta ja hyvästä käyttäytymisestä eikä jostain tempusta tai normaaliakin huonommasta koulunkäynnistä tyyliin "nyt se tulee jo kouluun joka toinen päivä". Kaikkein kauheinta on viime vuosina ollut kympin tyttö -termi ja sille naureskelu, ikäänkuin hyvin suoritettu opiskelu ei olisikaan koulunkäynnin päämäärä.
Laura, katsoin vasta äsken lopultakin sen linkin. Ei se ole kyllä yhtään haitannut keskustelua, vaikka se onkin ollut katsomatta. Olen ollut varmaan maltillisempi, kun en nähnyt sitä.
VastaaPoistaMiten sinä HUMANISTINA (ainakin käytit tätä termiä tuolla aiemmin) voit sanoa, että ihmisiä ei pidäkään kunnioittaa lähtökohtaisesti (tarkoitit tällä opettajia, ei oppilaita). Humanismin tärkein ajatus on KAIKKIEN IHMISTEN JA ELÄMÄN KUNNIOITTAMINEN. Sinähän tällä asennoitumisella juuri kannustat oppilaita siihen, mistä aiemmin puhuin, opettajien koettelemiseen eli sisäänajoon kiusaamalla. Meillä Suomessa oppilaat arvostelevat ääneen opettajan ulkomuotoa, kyselevät tämän seksielämästä ja keksivät rumia kutsumanimiä. Tätä tasoa se kyseenalaistaminen on. Nyt olen todella hämmästynyt!
"Itse olen kuluttanut erilaisia koulun penkkejä reilun 20 vuoden ajan, ja jos opiskelu on ollut tylsää ja on perustunut pänttäämiseen, en ole oppinut mitään."
VastaaPoistaSehän ongelma on, että ulkoluvun taitoa ei enää pakoteta opettelemaan. Siksi opiskelu on tehotonta. Kun tylsyyttä ei siedetä, ei myöskään opita. Katsopa tämä linkki:
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/7/74/Ipa-chart-all-1000px.png
Tuo on yksi monista monisteista, jotka jaettiin fonetiikan peruskurssilla. Siitä oli tentissä paljon kysymyksiä. Kaikki, mikä paperissa on, piti myös osata. Konsonanttien ääntötapa ja -paikka, vokaalikaavio, tarkkeet ja niin poispäin.
Opiskeluuni kuuluu paljon tämäntyyppisen materiaalin ulkoa opettelua. Miten muutenkaan tämän voisi oppia kuin pänttäämällä? Vai onko tultu jo siihen, että koska materiaalin opettelu on tylsää, ei sitä tarvitsekaan opetella? Eikö siitä huolimatta, että tämä kuuluu aivan alkeisiin? Eikö maisterilta tarvitse vaatia enää niitäkään?
YxXalastaЯ
No kyllähän minä oikein hyvin osasin ulkolukea. Ei siinä ollut mitään ongelmaa. Kympit peruskoulussa ja lukiossa ja sittemmin vitoset amk:ssa sen todistaa. Ongelma vaan on siinä, että ne ulkoaluetut asiat unohtuu saman tien sen tentin jälkeen. Merkityksettömiä tavuja.
VastaaPoistaSen sijaan monenmoisia asioita, nippeleitä ja laajoja kokonaisuuksia muistan sen vuoksi, että olen opiskellut, mietiskellyt, pohdiskellut, työstänyt ja kirjoitellut päätelmiäni asioista. Ja ne nippelit ja kokonaisuudet pysyvät myös päässä, toisin kuin ne merkityksettömät, päähän päntätyt tavut, jotka muistaa sen mitä tentin läpäisemiseen tarvitsee.
Kyllähän noi sun linkin asiat voi halutessaan päntätä ja sitten unohtaa, mutta jos itse tuollaisia haluaisin opiskella, keksisin jonkin järkevämmän tavan, esimerkiksi käytännön tilanteiden harjoittelun ja niihin kytkemisen yms. Eikä ole edes vaikeaa.
Lueppa vähän noista oppimisteorioista, ihan ajatuksella, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Monella pänttäämällä pärjänneellä on päähän pinttymä pänttäämisen tehokkuudesta. Itsestäni pänttääminen on lähinnä älytöntä vaikka hienoja arvosanoja sainkin, koska oppimisen kannalta se on varsin tehotonta. Mikäli olet sitä mieltä, että tylsyys on oppimisen ehto, perustele tämä jonkin oppimis/motivaatio tai ihan minkä tahansa teorian perusteella, siis jonkin muun kuin mutun, johon nyt kovasti tunnut nojaavan.
Takapulpetin tyttö
VastaaPoistaKiitos kaikille kommentoineille! Erimielisyys on mainiota, sillä näin keskustelut syvenevät. Selvennettäköön seuraavia asioita:
Jos joku on tyytyväinen työhönsä ja tapaansa opettaa, hyvä niin. Jos jollakulla on ongelmia, voi kokeilla esittämiäni vaihtoehtoja.
Jos ryhmän kanssa on ongelmia, kannattaa ongelmat ratkaista syyllistämisen sijaan. Jos ryhmä ei istu hiljaa opettajaa kuunnellen, ei se istu hiljaa opettajaa kuunnellen ennen kuin asialle tehdään jotakin. Opettaja voi vaihtaa menetelmää, tai kasvattaa oppilaansa siihen, mitä heiltä haluaa. Lisäksi on oikeudenmukaista olla sulkematta (edes ajatuksissaan) ongelmallisia oppilaita tämän kasvatuksen ulkopuolelle.
Edellämainittu ei tarkoita, että oppilaiden pitäisi käyttäytyä huonosti, että heille tulisi sallia mitä tahansa, tai että heitä tulisi kannustaa sikailuun ja törkeään käyttytymiseen.
Opettajajohtoinen, oppikirjakeskeinen tai pänttäävä opiskelu on joskus paikallaan siinä missä mikä tahansa muukin opiskelu. Pelkkää tällaista en itse suosi. Jos oppilaat eivät pysy housuissaan hiljaisella tunnilla, voi ratkaista mistä kiikastaa. Sitten kun ongelmaa ei enää ole, voi palata alkuperäiseen yritykseen.
Oppilaat ovat pääsääntöisesti nuorempia kuin opettaja, ja opettajaan nähden alisteisessa asemassa. Siksi on ennen kaikkea opettajan velvollisuus kohdella heitä oikeudenmukaisesti, ja opettaa tällainen ihmisten kohtelu heillekin.
Viihtyminen ei tarkoita tylsämielistä naureskelua ja piereskelyä, häiriköintiä ja kiusaamista. Se tarkoittaa sitä, että kokee mielekkyyttä. Oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä ja sinnikkyyden kasvattamista. Tämä onnistuu useimmille mukavan toiminnan parissa siten, ettei vaatimustaso ole jatkuvasti liian korkea.
"Kyllähän noi sun linkin asiat voi halutessaan päntätä ja sitten unohtaa, mutta jos itse tuollaisia haluaisin opiskella, keksisin jonkin järkevämmän tavan, esimerkiksi käytännön tilanteiden harjoittelun ja niihin kytkemisen yms. Eikä ole edes vaikeaa."
VastaaPoistaKyllä se vaikeaa on, koska tunnet vain pienen osan äänteistä. Monia niistä ei eurooppalaisissa kielissä ole. Yhtenä esimerkkinä alle linkatussa esiintyvä. On myös muistettava, että symbolit ovat sopimuksenvaraisia, siis tietyllä tapaa mielivaltaisia, joiden merkityksiä ei voi oppia kuin ulkoa.
http://www.youtube.com/watch?v=Qg4Fp-A7IRw
"Lueppa vähän noista oppimisteorioista, ihan ajatuksella, niin ymmärrät mitä tarkoitan."
Olen lukenut kasvatustieteestä perusopinnot (appron) ja psykologiasta aineopinnot (cumun) ja lisäksi psykologiasta syventäviä opintoja. Tiedän oppimisteorioiden perusteet. Ja kannatan erittäin lämpimästi konstruktivistista oppimiskäsitystä. Sen toteutus vain on täysin pyllyllään, koska opiskelijoilta ei vaadita ulkoa opettelua. Kuinka uuden tiedon voi rakentaa entisen päälle ja jäsentää kokonaisuuteen, kun entistäkään ei osata?
Jotta uusi tieto jäsentyisi entiseen, on se ensin opeteltava ulkoa. Jäsentymisprosessi alkaa sen jälkeen, minkä myötä tieto vahvistuu ja myös jää pysyvästi mieleen.
YxXalastaЯ
"Me olemme mitä opimme.
VastaaPoistaSe vie usein tuskallisen pitkän ajan.
Valitettavasti ei ollut epäilystä siitäkään, etä hyvin vähänkin oppimiseen kului paljon aikaa, paljon vaivaa ..."
- Doris Lessing, Kesä ennen pimeää
Mukava keskustelu ja monesta asiasta olen samaa mieltä. Se kuitenkin pitää huomauttaa, että huutaminen, siis kuuluva äänen käyttö, on erinomainen opetusmenetelmä sekin, kun sille on tarvetta. Mielestäni huutamista ei ole myös opettajilta kielletty. En ymmärrä miksi pitäisi. Itse opettajana välillä korotan ääntäni. Oppilaat joskus tokaisevat, että älä huuda. Usein pyydän anteeksi tai sanon, että meitä on täällä monta ja tuolla perällä istuu useita, jotka haluavat että opettaja huutaa. Jokainen lapsi (ainakin lähes jokainen) ymmärtää ettei kuuluvassa äänen käytössä ole sinänsä mitään pahaa.
VastaaPoistaEi niin, eikä itkemisessä. Ihminen saa näyttää tunteita. Oppilaat saattavat oppia jotakin, kun heidän harjoitusvastuksena ja muurina pitämänsä opettaja ei enää kestä vaan itkee ja luovuttaa. Juuri siitä saattaa lähteä käännös, jossa oppilas huomaa vastuunsa ja ottaa uuden suunna.
PoistaKiitos Laura, maaliin osuvasta ja rohkeasta kirjoituksesta, taas! Uskoni yliopiston mahdollisuuksiin tuottaa relevanttia tietoa opetuksen kehittämiseen saa ansiostasi paljon vahvistusta.
VastaaPoistaLaitan pari peruspilariani, joiden varaan itse ymmärrän koulu-uudistuksen perustuvan:
- Aikansa kutakin. Semmoinen koulu, joka aikoinaan toimi, ei välttämättä nyt toimi. Työelämän ja jatko-opintojen vaatimukset ovat esimerkiksi vuorovaikutustaitojen suhteen muuttuneet.
- Ketään ei voi pakottaa kiinnostumaan. Uteliaisuus ja kiinnostus ovat eliniläisen oppimisen maaperää. Koulun tärkein tehtävä on vaalia näitä ihmisen luonnollisia oppimisen edellytyksiä.
- Meidän opettajien on oltava oppijoita, oppivan yhteisön moottoreita kouluillamme.
- Kontrolli ja kuri eivät tuota luovuutta, joka taitaa olla ainoa luonnonvaramme...
- Tasavertaisuuden periaate vaatii uudenlaista auktoriteetin määrittelyä. Se on nyt jotain joka pitää ansaita, ammattitaidolla ja ihmisen mallilla. Hieno haaste!
"Miksi näissä keskusteluissa aina tuntuu siltä, että viihtyminen nähdään synonyymina jonkinlaiselle junttimaiselle sikailulle ja häiriköinnille?" (lainaus Lauralta) Minä taas kysyisin, miksi järjestys puolestaan nähdään jonain peikkona ja vanhentuneena asiana. Juttelin joulun pyhinä lasten kanssa, jotka sanoivat, että nyt luokassa VIIHTYY, kun uusi opettaja ei anna häiritä tuntia.
VastaaPoistaRaunolle:
Miten nämä sinun teesisi voivat olla koulu-UUDISTUKSEN pilareita, kun minusta ne ovat olleet voimassa koko minun urani ajan? Sellainen koulu, joka ei muutu, jossa on kauhea kontrolli, jossa opettajat eivät halua oppia uutta, jossa oppilaita pakotetaan on ehkä vallinnut joskus 1900-luvun alussa; muistan sellaista tarinaa 1921 syntyneen isäni kertomuksista. Omat kouluni alakoulusta lukioon !957 - 1969 olivat viihtyisiä paikkoja ja opettajat humaaneja. Itse kävin koko opettajaurani ajan lisäkoulutuksissa yhdessä kollegojeni kanssa, pari viikkoa kesässään oli ihan mukava käyttää kursseihin. Nytkö vasta muka opettajat ryhtyisivät oppijoiksi?
Tasavertaisuus taas tarkoittaa minulle sitä, että kaikkia kunnioitetaan lähtökohtaisesti, niin oppilaita kuin opettajiakin. Kun tämä toteutuu, niin mistään auktoriteetista ei edes tarvitse sen kummemmin puhua. Tässä oppilaiden on otettava uusi asenne, ei opettajien. Opettajat ovat aina olleet ihmisen malleja, ja ovat varmaan edelleen mielellään, jos vain saavat olla.
Koulu-uudistus on minun mielestäni etenkin muutoksia opetussuunitelmissa. Kun niissä mennään rennompaan suuntaan, oppilaat jaksavat paremmin ja kapinanhalu vähenee.