On muutoksen aika

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka uusien asioiden kokeileminen on pelottavaa, sillä silloin olet itsekin epävarma tuloksesta, ja tämä epävarmuutesi tarttuu herkästi myös oppilaisiin.

Samasta aiheesta innostuin kirjoittamaan myös toiseen blogiini "Yksilöllinen opo", jossa kuvasin tunnetta näin:

Olin vakuuttunut yksilöllisen oppimisen menetelmän toimivuudesta. Niinpä tietenkin välittömästi jätin ottamatta sen käyttöön omalla kohdallani.

Niin. Ajattelin toki usein, että minunkin pitäisi kokeilla yksilöllisen oppimisen menetelmään omilla opon ryhmätunneillani, mutta... muutos on vaikeaa. Uuden menetelmän käyttöön ottaminen vaatisi suuren määrän pohjatyötä: minun pitäisi suunnitella kaikki tuntini uudelleen. Homma vaikutti todella raskaalta. Lisäksi näin jälkikäteen voin myöntää, että minua yksinkertaisesti pelotti ajatus muutoksesta. Minulla ei ollut varsinaista pakottavaa tarvetta kokeilla uutta: saan luokan pidettyä melko hyvin hallinnassa ja oppilaat tuntuvat toisinaan oppivankin jotain. Jos siirtyisin uuteen menetelmään, olisin täysin oudossa tilanteessa. Alussa tulee väistämättä tehtyä virheitä.

Vaikka ajan armollinen verho alkaa jo heikentää muistojani ensimmäisestä opetusvuodestani, muistan silti tarpeeksi paljon niistä ajoista, että kavahdan vaistomaisesti niiden ajattelemista. Muistan tunnit, jotka puolessavälissä degeneroituivat täydeksi kaaokseksi. Pahus, muistan tunteja, jotka olivat kaaosta jo sillä sekunnilla, kun avasin luokan oven. Muistan sen pettymyksen ja halveksunnan sekaisen ilmeen oppilaiden kasvoilla, kun jokin yksittäinen tunti ei mennyt lainkaan suunnitelmieni mukaan. Muistan edelleen erittäin hyvin sen oppilaan, joka kolmannen tuntini jälkeen katsoi minua silmiin ja sanoi vakavana: "Sä olet huono opettaja"

No, kokemus teki tehtävänsä ja opin pikkuhiljaa olemaan vähemmän huono. Nykyisin oppilaat eivät enää valita ja tunneilla on suhteellisen rauhallinen, mutta kuitenkin keskusteleva ilmapiiri. Jos nyt vaihtaisin menetelmiä, olisin taas samassa tilanteessa kuin ensimmäisenä vuonna. Olisi taas mahdollista, että tunnit vajoaisivat anarkiaan ja oppilaat turhautuisivat ja/tai kyllästyisivät tuntieni aikana. Voisi jälleen tapahtua niin, että joku katsoisi minua silmiin ja toteaisi synkästi ne karmeimmat sanat, jota opettaja voi oppilaaltaan kuulla.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu: edellisessä jaksossa toteutin yksilöllisen oppimisen menetelmää kolmelle eri oppilasryhmälleni. Onnistuin selättämään pelkoni ja kokeilemaan uusia menetelmiä. Tämä ei johdu siitä, että olen niin mahtava tyyppi, jolla on rautainen tahdonvoima. Päinvastoin, olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Mutta minä seison ahkerien jättiläisten harteilla.

II.

PJ Eby ja Heidi Grant Halvorson ovat molemmat tutkineet käytöksen muuttamista. Heidän lähtökohtansa ovat hyvin erilaiset: Halvorson on tutkija ja professori, Eby taas self-help-kirjailija. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta heidän neuvonsa ovat huomattavan samanlaisia, mikä on hyvä merkki. Self-help-gurun neuvot on oletettavasti testattu käytännössä, professorin uskoisi nojaavan vahvasti teoreettiseen tutkimukseen. Jos molemmat antavat samoja neuvoja, voimme olla suhteellisen luottavaisia, että nämä neuvot ovat sekä tutkimuksiin perustuvia että myös käytännössä toimiviksi havaittuja.

Sekä Halvorson että Eby korostavat ennakkosuunnittelun merkitystä. Tee hyvä tuntisuunnitelmat ja valmista tarpeeksi erilaisia tehtäviä erilaisille oppilaille. Mieti jo etukäteen, millaiset tilanteet aiheuttavat sinulle ongelmia ja tee selkeitä suunnitelmia niiden varalle. Käytä erityisesti "jos - niin" -suunnitelmia:

• JOS oppilaat eivät itsenäisesti osaa aloittaa tehtävien tekoa NIIN SILLOIN jaan jokaiselle yhden tehtävän, josta heidän tulee aloittaa.
• JOS tehtävästä toiseen siirtyminen ei tunnu onnistuvan NIIN SILLOIN jaan oppilaille materiaalin, jossa kaikki tehtävät muodostavan selkeän lineaarisen reitin.
• JOS oppilas vain pelaa koneilla työnteon sijaan NIIN SILLOIN varoitan kerran
  • JOS oppilas edelleen jatkaa pelaamista NIIN SILLOIN siirrän hänet tekemään tehtäviä kirjasta lopputunnin ajaksi.
• JOS tunnen itseni turhan pantiksi tunnin aikana NIIN SILLOIN valitsen yhden oppilaan, menen hänen luokseen ja kyselen hänen edistymisestään ja eteen tulleista kysymyksistä.

Jos teet tarpeeksi tarkan suunnitelman, olet jo poistanut suuren osan epävarmuuttasi etukäteen.

Hyvät ennakkosuunnitelmat usein estävät ongelmia, mutta pahimmassa tapauksessa suuret suunnitelmat voivat kääntyä itseään vastaan. Mikäli sinulla on korkeita tavoitteita, voi epäonnistumisen pelko tuntua ahdistavalta. Jos kurotat pitkälle, voit myös pudota korkealta. Suunnitelmien teko on yksi asia, mutta kun suunnitelmat pitäisi ottaa käyttöön, nousevat pelot etualalle. Tämän pelon vuoksi voi tuntua paremmalta idealta olla tekemättä mitään.

Valitettavasti meillä ei ole ikinä mahdollisuutta olla tekemättä mitään. Meillä on joka tapauksessa valinta edessämme: joko kokeilemme uusia asioita tai sitten teemme vanhoja tuttuja asioita. Kumman tahansa reitin valitsetkin, olet joka tapauksessa tehnyt valinnan. Vanhalla tavalla jatkaminen voi tuntua turvalliselta, mutta siinä on paljon huonoja puolia. Jos olisit täysin tyytyväinen opetustilanteisiisi, et edes miettisi uusien asioiden kokeilemista. Mieti siis, mitä kaikkea nykyisin menee tunneilla pieleen. Oppilaat eivät kuuntele opetusta vaan höpöttävät keskenään? Osa oppilaista ei tunnu oppivat yhtään mitään tunneilla opetettua asiaa? Nopeammat oppilaat turhautuvat ja alkavat häiriköidä? Muista sitten, että kaikki nämä asiat ovat seurausta sinun tekemästäsi valinnasta opettaa vanhalla tavalla.

Älä pelkää epäonnistumista: pelkää sitä, mitä tapahtuu, jos et edes yritä.

Älä myöskään turhaan häpeä myöntää epäonnistuneesi! Mokien kautta voimme hyvin tehokkaasti oppia uusia asioita. Jatkan taas lainaamalla omia tekstejäni toisesta blogista:

Uusien kokeilujen innossa tulee helposti kertoneeksi vain onnistuneista kokemuksista. Tämä ilmiö tunnetaan tiedemaailmassa nimellä julkaisuharha: tiedejulkaisuihin ei useinkaan lähetetä tutkimuksia, joiden lopputuloksena oli se, ettei testatulla menetelmällä / lääkkeellä / yhteiskunnallisella kokeella ollutkaan mitään vaikutuksia.

Ymmärrän hyvin, miksi julkaisuharha on olemassa. Jos vaikka uusi lääke ei toimi, tuntuu koko sen testaus ajan haaskuulta. "Teimme pitkän testin, mutta emme saaneetkaan mitään aikaan" ei ole tulos, jolla haluaa retostella. Se tuntuu jopa vähän nololta. Mutta negatiivisetkin tulokset ovat tärkeitä ja niistä pitää raportoida, sillä muuten ihmisille jää vääristynyt kuva todellisuudesta. On tärkeä tietää, että kaikki kokeelliset lääkeet eivät toimikaan. Samoin on hyvä tietää, missä olosuhteissa erilaiset opetuskokeilut ovat menneet pieleen.

Jos olet joskus yrittänyt muuttaa opetusmetodeitasi ja epäonnistunut, onneksi olkoon! Epäonnistuminen ei johdu luonteen heikkoudesta tai siitä, että olisit "huono opettaja". Jo se, että olet kokeillut tai suunnitellut kokeilevasi jotain uutta, tekee sinusta hyvän opettajan, sillä olet halukas kehittämään omaa työtäsi.

III.

Käytöksen muuttamisesta kiinnostuneille suosittelen ehdottomasti Charles Duhiggin kirjaa The Power of Habit. Duhiggin teesi on, että suurin osa toiminnastamme on rutiineja ja tapoja. Näemme tietyn ympäristön tai tilanteen ja meissä käynnistyy tietynlainen rutiini, jolla selviämme tilanteesta. Hän kuvaa tapojen voimaa kertomalla täydellisen muistinmenetyksen kokeneesta miehestä, joka osasi kävellä jääkaapille tekemään voileivän, mutta jos häneltä kysyttiin, missä päin taloa keittiö sijaitsi, ei hän osannut vastata. Tapa oli edelleen voimissaan, vaikka tietoinen muisti olikin kadonnut.

Duhigg erottaa tavan muodostumisessa kolme vaihetta:

1. Laukaisin on tilanne, joka käynnistää tavan. Laukaisin voi olla esimerkiksi tietty kellonaika (aamulla menen suihkuun), paikka (kun istun sohvalle, avaan television) tai tunne (kun olen väsynyt, alan napostella karkkia).
2. Rutiini on toimintamalli, jonka toteutamme laukaisimen jälkeen: yllä mainitut suihkussa käyminen, television ääreen juuttuminen ja napostelu.
3. Palkinto on jokin hyvä tunne, jonka saamme rutiinista. Palkinto vahvistaa rutiiniamme ja saa tavan iskostumaan. Yllä mainituista rutiineista saa erilaisia palkintoja: suihkussa käynti virkistää, televisiosta tulee hauskaa ohjelmaa, karkki maistuu hyvältä.

Kuten kaikki, jotka ovat yrittäneet vaikka aloittaa lenkkeilyn tai lopettaa tupakoinnin tietävät, ovat vanhat tavat juurtuneet syvälle. Duhigg vaittääkin, ettei vanhaa tapaa voi koskaan poistaa: voimme ainoastaan luoda uuden tavan vanhaa korvaamaan. Tämä tapahtuu muuttamalla rutiinia: sama laukaisin käynnistääkin eri rutiinin kuin aikaisemmin. Jos uudesta rutiinista saa säännöllisesti palkkion, muodostuu uusi tapa.

Miten se sitten käytännössä tehdään? Ylläolevista esimerkeistä television ääreen juuttuminen ja napostelu ovat tapoja, joista moni voisi haluta päästä eroon. Niistä pääsisi siis eroon luomalla uuden rutiinin samaan laukaisimeen.

• Essi Esimerkkihenkilö haluaisi vaikkapa mielummin lukea iltaisin kirjaa kuin tuijottaa telkkaria. Tällöin hänen täytyy saada sohvalle istumisen käynnistämään uusi rutiini ja samalla estää vanhan rutiinin käynnistyminen. Hän voisi esimerkiksi laittaa sohvapöydälle jo valmiiksi muutaman kiinnostavan kirjan ja vetää aamulla television töpselin irti seinästä. Nyt Essi ei voikaan ajattelemattaan laittaa televisiota päälle, ja kun kirjatkin ovat siinä nenän edessä, tarttuu hän herkemmin kirjaan. Kirjan lukemisesta tulee hyvä mieli, joten palkintokin on valmis. Parin kuukauden kuluttua "sohvalle istuminen" käynnistääkin automaattisesti rutiinin "kirjan lukeminen", joten Essin ei enää tarvitse nykiä television johtoa irti seinästä tämän jälkeen.
• Napostelun lopettaminen ei ole yhtä helppoa, koska uutta rutiinia ei ole helppo keksiä tilalle. Essin pitäisi nyt keksiä jotain, joka on yhtä helppoa ja välittömän palkinnon antavaa kuin karkin napostelu. Hänen luultavasti pitää kokeilla useampaa asiaa, ennen kuin sopiva uusi rutiini löytyy: sanotaan, että hän päättää kokeilla vaikka teen juontia. Tällöin hänen pitäisi taas tehdä uuden rutiinin aloittaminen mahdollisimman helpoksi: hänen pitäisi laittaa teepussi jo valmiiksi kuppiin ja täyttää vedenkeitin ENNEN kuin hän tuntee olonsa väsyneeksi. Samalla hänen pitäisi myös heittää kaikki karkit talosta menemään, jotta hänellä ei ole mahdollisuutta tarttua vanhaan rutiiniin. Kun illalla sitten Essi tuntee olonsa väsyneeksi, hän suuntaa kohti karkkipussia. Kun karkkia ei löydykään, huomaa hän pöydällä valmiiksi asettamansa teevälineistön, jolloin hän muistaa laittaa itselleen iltateen. Tee lämmittää ja virkistää, joten siitäkin saa palkinnon, tosin erilaisen kuin karkista. Muutaman kuukauden, ehkä puolen vuoden jälkeen Essi voi taas tuoda halutessaan karkkia kotiinsa, sillä uusi rutiini on jo korvannut vanhan, eikä hän välttämättä sorru niin herkästi enää napsimaan karkkia jatkuvasti ollessaan väsynyt.

Koulukontekstissa meillä on useita laukaisijoita rutiineille. Kehotin edellisessä kirjoituksessani jokaista pitämään kirjaa niistä tilanteista, jotka laukaisevat sellaisen rutiinin, jonka haluaisi muuttaa. Käytetään esimerkkinä tällä kertaa tilannetta, jossa oppilaiden keskinäinen lörpöttely kesken tunnin saa sinut raivoamaan ja vaatimaan ehdotonta hiljaisuutta. Laukaisin on siis oppilaiden juttelu ja rutiini on auktoriteetin ylikorostaminen. Uusi rutiini voisi olla vaikka paritöiden teettäminen: jos oppilaat kerran haluavat jutella keskenään, voivat he sitten jutella produktiivisesti. Ennakkovalmistelu on taas tärkeää, jotta rutiinin noudattaminen olisi mahdollisimman helppoa. Valmistele ennen tuntia neljä-viisi erilaista parityötä, joita voit teettää oppilailla sekuntien varoitusajalla.

Tämän jälkeen sinun pitää enää estää itseäsi tarttumasta automaattisesti vanhaan rutiiniisi. Tämä ei olekaan yhtä helppoa kuin karkkipussien heittäminen roskikseen. Miten estää itseään vaatimasta täyttä hiljaisuutta tunnilla? Tässä tapauksessa ennaltasitoutuminen voi auttaa. Voit esimerkiksi sanoa tunnin alussa oppilaille, että tästä eteenpäin "Nyt hiljaa!"-huuto opettajalta tarkoittaa, että kaikkien luokassa pitää olla minuutin ajan hiljaa, myös opettajan. Tällöin et enää saa hiljaisuuden vaatimisesta sitä palkkiota, että voit luennoida ilman keskeytyksiä: voit kyllä vaatia hiljaisuutta, mutta se ei enää olekaan yhtä mukavaa. Muutaman mokauksen jälkeen opit kyllä, että "Nyt hiljaa!"-huutoja ei kannatakaan viljellä niin vapaasti. Ja kun sinulla sitten on siinä nenän edessä ne neljä-viisi paritehtävää, niin oppilaiden höpöttäessä muistatkin kokeilla mielummin paritöiden teettämistä. Ei tämä helppoa ole, mutta askel kerrallaan se alkaa sujua vähän vaivattomammin.

IV.

Askel kerrallaan. Pieni askel kerrallaan. Klassinen virhe oman käytöksen muuttamisyrityksissä on haukata liian iso pala kerralla. Hyperbole and a Half-sarjakuva tiivisti erittäin hyvin ne ongelmat, joita seuraa, mikäli yrittää tehdä liian isoja muutoksia liian nopeasti. Alkuinnostuksessa jaksaa kyllä kokeilla kaikkea uutta, mutta kun arki tulee päälle eivätkä kaikki uudet kokeilut olekaan vielä muuttuneet rutiineiksi, tuntuvat ne työläiltä. Sarjakuvan päähenkilön piti lopulta pakottaa itsensä tekemään näitä uusia asioita, jolloin ne eivät enää antaneetkaan nautintoa. Eikä ihminen voi pakottaa itseään tekemään epämiellyttäviä asioita päivästä toiseen. Lainaan taas PJ Ebyä:

It's like they climb into an airtight box and insist that they'll be fine, because breathing is something that only evil and weak people need! Then, a short time later, they find themselves "compelled" to leap out of the box and gasp for breath, and curse their weak-willed nature for letting them down again... surely next time, they will succeed in making that change!

Tee yksi muutos kerrallaan ja anna itsellesi aikaa. Vasta kun uusi kokeilu on muuttunut tavaksi, on aika ottaa seuraava askel. Jos yrittää muuttaa koko elämänsä tai opetustyylinsä kerralla, väsyttää vain itsensä. Silloin uudet rutiinit eivät tartukaan, sillä niistä ei saa enää palkkiota: uusien kokeiluiden seurauksena tuntee olonsa väsyneeksi ja uupuneeksi, mikä ei ole kaksinen palkkio. Tämän seurauksena uusia tapoja ei muodostu vanhojen päälle, jolloin kuin huomaamattaan turvautuukin taas vanhoihin mukavilta tuntuviin tapoihin.

Tuhannen kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta. Tee siitä siis vaivaton ja mukava, niin viheltelet koko matkan iloisena ja olet perillä ennen kuin huomaatkaan.

Tosielämän testaaja haussa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Onnekkaan sattuman kautta päädyin tekemään yhteistyötä muun muassa Innokas-verkoston ohjelmointikouluttajana toimivan Tomi Pieviläisen kanssa. Teemme ohjelmoinnin oppimateriaalia tulevaan OPSiin liittyen: uudessa opetussuunnitelmassa matematiikan opettajien tulee sisällyttää opetukseen ohjelmoinnin perusteita. Ideanamme on helpottaa tätä muutosta tekemällä tehtäväkokonaisuus, jota opettaja käyttää tietyin väliajoin, ja joka kokonaisuutena kattaa sen sisällön, jonka OPS ohjelmoinnista haluaa käytäväksi läpi. Linkitämme tehtävät matematiikkaan siten että ne eivät vie aikaa pois matematiikan opiskelulta. Tarkoitus on itse asiassa saada homma toimimaan päinvastoin. Tavoitteenamme on suunnitella tehtävät niin monipuolisiksi, että ne suoritettuaan oppilas on suorittanut ohjelmointisisältöjen lisäksi matematiikan OPSin olennaisen sisällön. Tämä vapauttaisi opettajan käyttämään muut matematiikan tunnit haluamallaan tavalla, esimerkiksi asioiden syventämiseen ongelmanratkaisun, yhteistyön, tai toiminnallisien menetelmien avulla.

Työnjakomme toimii niin, että uuden OPSin perusteiden pohjalta ideoimme aiheet ja pohdimme, miten koodaaminen saadaan yhdistettyä kyseisiin aiheisiin. Tämä jälkeen Tomi työstää varsinaiset tehtävät ohjeistuksineen sivustolle, jonka hän on tätä tarkoitusta varten rakentanut. Seuraavaksi minä, joka olen täysi kananpoika ohjelmoinnin suhteen, testaan tehtäviä. Tässä vaiheessa pohdimme taas yhdessä, mitä täytyy muuttaa, mitä korostaa, mitä poistaa. Näin toimien olemme päässeet hyvään alkuun; tällä hetkellä valmiina on materiaalia noin viiden oppitunnin ajaksi.

Olemme näin ollen vaiheessa, jossa tarvitsisimme tosielämän testaajia. Etsimme opettajia, jotka kokeilisivat materiaalia ja antaisivat palautetta. Me Tomin kanssa tulisimme myös mielellämme tunneille seuraamaan, miten materiaali toimii (paikalle tulo tosin onnistuu vain kohtuullisen matkan päähän pääkaupunkiseudusta). Palautteen pohjalta työstettäisiin kehittyneempi materiaali, joka jaettaisiin vapaasti. Materiaali on tarkoitettu varsinaisesti yläasteelle, mutta se sopii oikein hyvin myös lukiolaisille, ja varmaan sopisi myös edistyneimmille alakoululaisille. Tässä alkuvaiheen testaamisessa ei olisi kauheasti väliä, minkä ikäisillä oppilailla testattaisiin, pääasia olisi saada opettajan palautetta materiaalin toimivuudesta, johdonmukaisuudesta ja muun muassa ajankäytöstä. 

Kiinnostuitko? Ota heti yhteyttä laura.tuohilampi@helsinki.fi tai tomi.pievilainen@iki.fi ja ryhdy uuden oppimateriaalin kehitystyön mahdollistajaksi!

"Piirrä auto", Lauralle helpommin sanottu kuin tehty . Mutta hieno siitä lopulta tuli!

Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Edellisessä kirjoituksessani esittelin vertauksen ojankaivajista, jotka syystä tai toisesta eivät halua muuttaa tapojaan, vaikka ulkopuolisen silmistä uusi tapa olisi paljon helpompi ja parempi.

Tämän blogin kirjoittajat ovat sitä mieltä, että koulua pitäisi muuttaa ja uudistaa. Mutta "koulu" on aika abstrakti käsite. Peruskoulun muuttaminen ei onnistu niin, että joku suuri visionääri tai johtaja tulee kääntämään koulujärjestelmän suunnan kuin kapteeni laivansa kurssia. Koulu koostuu opettajista ja oppilaista. Jos koulua halutaan muuttaa, pitää opettajien muuttaa omaa opetustaan.

Osittain muutosta voi toki tehdä ylhäältä käsin, vaikkapa opetussuunnitelmaa muokkaamalla. En kuitenkaan usko, että ylätasolta määräämällä voi saada aikaan kovin syvällistä muutosta. Päivittäisessä työssä opetussuunnitelma on yleensä aika kaukainen. Abstraktit oppimisen teoriat voivat tarjota opettajalle mallin, jota kohti tähdätä, mutta ne eivät vielä kerro, mitä käytännössä pitäisi tehdä oppitunnilla. Ja käytännön ongelmat ovat niitä kaikkein visaisimpia ongelmia.

Moni opettaja haluaisi kehittää omaa työtään, mutta jostain syystä kehittäminen ei tunnu onnistuvan. Moni syyttää kiireitä, mutta mikäli uusi tapa olisi lopulta helpompi kuin nykyinen, palautuu sille nyt uhrattu aika myöhemmin takaisin. Vanhaa vitsiä mukaillen:
Opettaja juoksi kovaa vauhtia taluttaen polkupyörää. Ohi kulkeva rehtori kysyi häneltä: "Jos sinulla on noin kova kiire, mikset hyppää pyöräsi selkään?"
Opettaja vastasi: "Pyörän selkään kiipeäminen vaatisi, että pysähdyn, enkä minä ehdi pysähtyä, sillä minulla on niin kova kiire".

Kaikki eivät syytä kiireitään, mutta eivät silti jostain syystä pysty muuttamaan opetustaan. Ehkä olet joskus ollut innostavassa täydennyskoulutuksessa, mutta et syystä tai toisesta olekaan ottanut oppimiasi uusia metodeita käyttöön. Ehkä olet peräti joskus kokeillut uutta tapaa opettaa, mutta luovuit siitä heti muutamien oppituntien jälkeen. Hyvin mahdollisesti ajattelet aika ajoin lievää syyllisyyttä tuntien, että sinun pitäisi kokeilla uusia asioita, mutta aina kun uusi oppitunti alkaa, turvaudutkin vanhaan tuttuun tyyliisi.

Mitä tässä tapahtuu?

II.

Aloitetaan aivan opettajan uran alusta. Opettajankoulutuksessa käydään läpi erilaisia oppimisteorioita ja hyvän opettajan malleja. Näistä muodostuu "kannatettu teoria": sellainen malli opettamisesta ja oppimisesta, jota opettajakoulutettavat pitävät hyvänä ja hyödyllisenä. Sitten auskultantit siirtyvät luokkahuoneeseen ja kohtaavat käytännön ongelmat. Freireläinen dialogi ei vaikutakaan enää kovin toteuttamiskelpoiselta, kun puolet oppilaista tappelevat keskenään heti kun silmä välttää ja puolet keskittyvät haukkumaan uutta opettajaansa mielikuvituksettomilla mutta silti loukkaavilla tavoilla. Tätä kutsutaan "todellisuusshokiksi". Kannatettu teoria korvautuu "käyttöteorialla": opettajan ja oppimisen malleilla, joita opettaja oikeasti käyttää tunneillaan. Käyttöteoria on tyypillisesti huomattavasti konservatiivisempi kuin kannatettu teoria (Segal 2010).

Epävarmuuden tilassa opettaja unohtaa opettajankoulutuksessa kuulemansa oppimisteoriat ja hyvän opettajan mallit. Selviytyminen uhkaavassa tilanteessa nousee tunnin tärkeimmäksi päämääräksi. Opettajilla on monta eri selviytymisstrategiaa.

• Toiset luottavat kurinpidon ja auktoriteetin voimaan. Esimerkkejä olisi oppilaille huutaminen, ehdottoman hiljaisuuden vaatiminen, oppilaiden heittäminen ulos luokasta ja/tai rehtorin puhutteluun.
• Toiset taas pyrkivät kaveeraamaan oppilaiden kanssa. Opettaja voi antaa oppilaille erivapauksia, esimerkiksi luvan syödä karkkia tunnilla (vaikka se olisi yleisesti koulussa kielletty), päästää oppilaat tavallista aiemmin tunneilta, näyttää aineeseen liittymättömiä elokuvia jne.
• Osa pyrkii pitämään tunnin mahdollisimman lyhyenä aloittamalla myöhässä ja lopettamalla etuajassa. Opettaja saattaa myös häipyä luokasta kesken tunnin ottamaan monisteita tai vastaavaa.
• Toiset kyllä pitävät tuntinsa ajallaan, mutta he eivät enää pyri kehittämään omaa opetustaan. Päinvastoin he taantuvat. Kutsutaan tätä vaihtoehtoa "leipääntymiseksi".

  Leipääntynyt opettaja pitää tuntinsa, mutta hän ei nauti siitä. Hän pyrkii vain kaatamaan tietoa oppilaiden päähän, vaikka hän tietää, ettei se ole hyvä tapa opettaa. Leipääntynyt opettaja on rakentanut korkeat muurit itsensä ja oppilaittensa väliin. Hän ei halua välittää oppilaiden ongelmista.

Segal huomauttaa, että leipääntyminen on suurimpana vaarana juuri niille opettajille, jotka luonnostaan välittävät oppilaistaan eniten. Parhaat opettajat ovat haavoittuvaisimpia. Oppilaista välittäminen on rankkaa, sillä joka koulusta löytyy oppilaita, joiden tarina on hyvin traaginen tai jotka suhtautuvat opettajiin vihamielisesti, jopa väkivaltaisesti. Näiden oppilaiden kohtaaminen stressaa syvemmin niitä opettajia, jotka tuntevat paljon empatiaa oppilaita kohtaan. Selviytymiskeinona nämä opettajat usein lakkaavat tarkoituksellisesti välittämästä. He luovat muurin itsensä ja oppilaittensa väliin, jotta eivät polttaisi itseään loppuun.

Leipääntyminen lienee suurimpana syynä sille hieman yllättävälle ja hälyttävälle tiedolle, että opettajat eivät keskimäärin enää kehity työssään ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen (Rivkin, Hanushek & Kain 2005 [PDF]). Ensimmäisenä vuonna opettajat kehittyvät paljonkin, toisen ja kolmannen vuoden aikana vielä jonkin verran, mutta sitten kehitys pysähtyy. Opettaja on löytänyt itselleen sopivat selviytymisstrategiat. Tämän jälkeen kaikki muutos uhkaisi tasapainoa. Lisääntyvä kokemus ei tarkoitakaan lisääntyvää opetustaitoa, vaan lisääntyvää selviytymistaitoa.

III.

Tämän vuoksi uusien asioiden kokeileminen on niin vaikeaa. Oppitunteja ei voi suunnitella täydellisesti. Tunnilla tapahtuu kaikkea yllättävää, johon pitää reagoida välittömästi, ja tämä reagoiminen voi heittää koko tuntisuunnitelman aivan sekaisin. Preussin sotamarsalkka Helmuth von Moltkea lainatakseni: "Mikään sotasuunnitelma ei selviä ensimmäisestä vihollisen kohtaamisesta".

Vihollisista puhuminen on sinänsä soveliasta, sillä suuri osa opettajien puheesta viittaa uhan alla olemiseen: kurin ja järjestyksen korostaminen, auktoriteetin vaaliminen, rangaistusten käyttäminen järjestyksenpidon apukeinona. Tällainen puhe saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: nykyisen oppimiskäsityksen mukaan haluamme vahvistaa oppilaiden osallistumista ja kriittisyyttä. Ei kuitenkaan pidä väheksyä todellisuusshokin ja käyttöteorioiden voimaa. Vuorovaikutteisuus ja itsenäisyys johtavat aina jonkin verran jännitteisiin ja epävarmuuteen. Oppilaathan saattavat kysyä asioita, joihin opettaja ei osaa vastata. Vielä pahempaa: oppilaat saattavat kyseenalaistaa koko opeteltavan asian hyödyllisyyden.

Kun teet tunnilla asioita, jotka ovat itsellesi tuttuja, mutta oppilaille uusia, on homma melko selvä. Oppilaat voivat olla hämmentyneitä ja epävarmoja, mutta koska opettaja on niin rauhallinen ja varma asiastaan, rauhoittuvat myös oppilaat nopeasti. He eivät välttämättä pidä siitä, mitä tehdään, mutta ainakin he ovat rauhallisia. Opettaja selviää mukavasti tunnista ja hänelle jää tunne, että kaikki sujui "hyvin", oppivat sitten oppilaat mitään tai eivät.

Jos taas kokeilet itsellesikin uusia asioita, et ole niin sanotusti mukavuusalueellasi. Tämän takia olet enemmän tai vähemmän epävarma. Oppilaat ovat varmasti vielä hämmentyneempiä, ja rauhattomassa tilassaan he etsivät sinusta varmuutta. Kun he huomaavat, että sinäkin olet epävarma, syvenee heidän jännityksensä ja ahdistuksensa. Oppilaiden lisääntyvä hermostuneisuus lisää puolestaan omaa epävarmuuttasi ja koko uuden asian kokeilu alkaa tuntua karmealta virheeltä. Kuin huomaamattasi saatat turvautua tuttuihin selviytymisstrategioihisi ja hylätä kaikki uudet kokeilut.

IV.

Tämän kirjoituksen otsikko on muokattu AA-kerhojen käyttämästä "12 askeleen ohjelman" ensimmäisestä askeleesta. Muokkaamattomana ensimmäinen askel kuuluu kokonaisuudessaan näin: "Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden, ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään".

Alkoholismista selviytymisestä en tiedä paljoakaan, mutta opetuksen muuttamisen suhteen olen luottavaisempi. Ominkin voimin kykenee selviytymään, mikäli hahmottaa tilanteensa oikein. Muutos on hankalaa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, on puolet työstä jo tehty. Seuraava vaihe on eritellä, mitkä esteet ovat muutoksen tiellä, ja tehdä suunnitelma näiden esteiden ohittamiseksi. Muutos ei tapahdu hammasta purren eikä millään, mitä voisi kutsua "tahdonvoimaksi". Se tapahtuu muokkaamalla tilanteen sellaiseksi, että uudella tavalla toimiminen tuntuu helpommalta. Muutos tapahtuu yksi askel kerrallaan.

Yllä mainittujen esteiden tunnistaminen vaatii itsetutkiskelua. Charles Duhigg suosittelee loistavassa kirjassaan The Power of Habit jokaista pitämään aluksi kirjaa omista tavoistaan, jotta myöhemmin merkintöjä tutkiessa olisi helpompi havaita, millaisissa tilanteissa erityisesti sortuu pahojen tapojen valtaan. Merkintöjä voi tehdä vaikka seuraavasti:

• Hanki vihko, kalenteri tai vastaava, johon voit helposti tehdä merkintöjä vaikka kesken oppitunnin.
• Kertaa erilaiset selviytymisstrategiat, jotka mainittiin tässä kirjoituksessa:
  • Auktoriteettiin nojaaminen
  • Kaveeraus
  • Myöhästely
  • Leipääntyminen
• Kun ensi viikolla pidät oppitunteja, merkitse joka tuntia varten vihkoosi, kalenteriisi tms. pieni merkki aina kun huomaat toimivasi tavalla, joka sinusta vaikuttaa enemmän selviytymisstrategialta kuin sellaiselta opetukselta, johon olisit tyytyväinen.
• Kun olet tehnyt merkintöjä viikon ajan, kiinnitä erityistä huomiota siihen, millaisissa tilanteissa piirrät merkkejä. Kirjoita merkin viereen aina lyhyt kuvaus tilanteesta (esim. "kännykkä" tarkottaisi, että oppilaat räpläävät kännyköitään; "hälyä" tarkoittaa, että oppilaat puhuvat keskenään liian lujalla äänellä tms.).
• Kahden-kolmen viikon kuluttua tarkista, millaiset tilanteet erityisesti saavat sinut turvautumaan selviytymisstrategioihin. Jos haluat muuttaa opetustyyliäsi, ovat nämä tilanteet suurimpia kompastuskiviä.

Jos merkinnöistä löytyy selkeitä kompastuskiviä, voi niitä pyrkiä vähentämään: jos vaikka oppilaiden kännykkäpelaaminen saa sinut turvautumaan kurinpitoon ja auktoriteettiin, on sinun helpompi muuttaa opetustasi, mikäli kännykkäpelit eivät ole riesana. Voit tällaisessa tilanteessa esimerkiksi yrittää ottaa kännykät hyötykäyttöön BYOD-periaatteen mukaisesti. Voit tehdä oppilaille listan omaan aineeseesi sopivista opetuspeleistä, joiden pelaaminen tunnilla on luvallista. Tai jos ehdottomasti et voi sietää kännyköiden näkemistä tunnilla, voit ottaa käyttöön jonkinlaisen kännykkäparkin tai vastaavan, johon oppilaiden tulee jättää kännykkänsä ennen tunnin aloitusta.

Yksi askel kerrallaan. Kun olet saanut vähennettyä esteitä tarpeeksi, saatatkin kuin huomaamattomasti olla jo pisteessä, jossa voit pikkuhiljaa siirtyä poispäin selviytymisestä ja kohti sellaista opetusta, josta olet haaveillut.

Seuraavaksi: On muutoksen aika.

Talossa ei ole sammutuspeittoa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Taannoisilla Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (12.10.2104) Harvardissa tällä hetkellä vieraileva professori Pasi Sahlberg, jonka näkemyksiä suuresti kunnioitan, murehti suomalaisen koulutusosaamisen heikkenemistä. Sahlberg on ansiokkaasti painottanut muun muassa seuraavia asioita:

• Voisimme unohtaa oppiaineiden välisen kinastelun ja keskittyä oppimiseen sekä oppilaaseen "Titanicin kansituoleista taistelemisen" sijaan
• Oppilaan hyvinvointi, oman paikan löytäminen, oppimisen ilo ja uteliaisuus on nostettava korkeimmaksi tavoitteeksi nykyiseltä "no voishan näitäkin joskus miettiä jos ehtis ja viitsis" -paikaltaan
• Pakollisia läpikäytäviä sisältöjä kannataisi karsia kovalla kädellä, jotta tilaa löytyisi myös omaehtoiselle tekemiselle
• Hyviin PISA*-tuloksiin tai hohdokkaaseen menneisyyteen ei voi jäädä uinumaan
• Suomalaisen koulujärjestelmän kirkkaus piilee "pehmeydessä": opettajat ja oppilaat voivat vaikuttaa tekemisiinsä, löytää tekemiselleen merkitystä, kyseenalaistaa ja hyödyntää osaamistaan. Toinen suuntaus olisi Aasian maiden tiukka ja kontrolloitu "pänttäämiskulttuuri", joka sekin tosin tuottaa hyviä oppimistuloksia, eikä kyseisissä kulttuureissa välttämättä ole ristiriidassa hyvinvointitavoitteiden kanssa. Toisenlaisiin, erityisesti autonomisiin ja yksilölllisiin kulttuureihin kopioituna "pänttäämismalli" voi sen sijaan olla varsin vahingollinen.

Satuin kuulemaan Sahlbergin luennon Turussa muutama vuosi sitten. Pidin luennosta ja toki myös Sahlbergin viestistä, tosin jäin pohtimaan, miksi hän jatkuvasti vetoaa kriisitunnelmista puhuessaan PISA-tuloksiin, jotka kuitenkin edustavat sellaisen asian mittaamista, joiden oppimista hän ei itse peräänkuuluta. No, ehkäpä tarkoitus pyhittää keinot. Ja eihän se PISA tietenkään mikään aivan turha mittari ole. Oli miten oli, Sahlberg on myös varoittanut menemästä mukaan kontrolliin perustuviin reformeihin, joissa mihin tahansa kulttuuriin yritetään soveltaa joissakin Aasian maissa hyvin toimivaa "pänttäämismallia". Tätä monien valtioiden suuntaamista kohti kontrollia ja kilpailua on kutsuttu nimityksellä Global Education Reform Movement, joka enteellisesti lyhenee sanaksi GERM (englanniksi loinen, parasiitti).

Meillä Suomessa koulutus perustuu vapaudelle ja luottamukselle. On väitetty, että opettajat eivät riittävästi käytä vapauttaan opetuksensa kehittämisessä, ja spekuloitu, josko kuitenkin saataisiin parempia tuloksia hieman "remmiä kiristämällä". Olen itsekin pähkäillyt samaa. Mutta on muistettava, että juuri vapaus ja luovuus eli "pehmeys" on meidän järjestelmämme vahvuus. Helsingin Sanomien haastattelussa Sahlberg nosti kuitenkin suureksi tämänhetkiseksi ongelmaksi johtajuuden puutteen suomalaisen koulujärjestelmän kehityksessä. Ja siinä Sahlberg on paitsi väärässä, myös ristiriidassa itsensä kanssa. 

Ihminen, tuo syvästi psykologinen olento, kokee asioiden olevan jollakin tavalla. Hän esimerkiksi uskoo käytänteidensä olevan hyviä. Näin ei kenties ole, mutta totuudella ei ole paljonkaan tekemistä ihmisen oman uskomuksen kanssa. Ihminen voi hyvillä mielin nähdä vakuuttavan esityksen siitä, kuinka hänen uskomuksensa on virheellinen - ja säilyttää tämän uskomuksensa tästä huolimatta. Ihminen uskoo asioiden olevan jollakin tavalla, ja tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota uskomustaan vahvistaviin merkkeihin kuin niiden kanssa ristiriidassa oleviin, ja näin vakuuttuu kokoajan yhä vahvemmin oman käsityksensä oikeellisuudesta (olethan jo lukenut myös Antin tekstin vahvistusvinoumista).

Peter Watts kirjoittaa uskomattomassa kirjassaan Sokeanäkö, että aivojamme ei kiinnosta totuus vaan eloon jääminen. Uskomusjärjestelmämme pystyy mainiosti hyväksymään täysin ristiriitaista tietoa, tyypillisesti esimerkiksi vähentämällä jomman kumman keskenään ristiriidassa olevan tiedon merkitystä. Vielä toisin sanoen: jos oma käytäntö tuntuu hyvältä, ja joku tulee kertomaan, että kyllä joku toinen käytäntö olisi parempi perustellen tämän paremmin kuin mitä pystyy itse perustelemaan omaa käytäntöään, ratkaisuna on ajatella, että uusi tieto on tyhjänpäiväistä höpönlöpöä tai liittyy johonkin ihan toisenlaiseen tilanteeseen.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Pitäisikö meidän muuttua roboteiksi? Ei suinkaan. Täytyy vain ymmärtää, että ihmisiä ei itse asiassa kannata perinteisessä mielessä johtaa, vaan pikemminkin kuunnella. Ihminen haluaa nimittäin tehdä oivalluksensa itse. Ylhäältä päin ohjattu reformi on usein tuomittu epäonnistumaan, sillä hyvinkään perusteltuna se harvoin onnistuu muuttamaan olemassaolevia syviä uskomuksia omien käytänteiden toimivuudesta.
Onko ylhäältä johtaminen siis toimiva ratkaisu? Ei ole.  
 

Muistan muutaman vuoden takaa mieleeni painuneen konferenssiesityksen, jossa tutkija oli havainnut suurimmaksi tekijäksi pedagogisten muutosten hitauteen sen, että opettajilta puuttuu tuki, esimerkki ja keskusteluyhteys. Opettajien todettiin puurtavan liiaksi yksin, ja luontevan pedagogisen puheen huomattiin jäävän helposti muun kouluarjen jalkoihin. Tuon jälkeen olen seurannut lukemattomia opettajien sosiaalisen median välityksellä käymiä keskusteluja, yhteyksien syntymisiä, esimerkkien seuraamisia, omaan käyttöön kopioimisia ja niin edelleen. Eivät opettajat, ainakaan enää, puurra yksin ja tuetta. Eivät ainakaan kaikki.
Onko ylhäältä johtaminen siis tarpeellinen ratkaisu? Ei ole!

Johtaminen saa pahimmassa tapauksessa hapen loppumaan. Johdettava on tilanteessa, jossa joku kertoo, kuinka hänen tulisi ajatella, ja koska nämä ylhäältä annetut ajatukset ovat harvoin yhdenmukaisia omien ajatusten kanssa, on sekä annetujen, että pahimmassa tapauksessa myös omien ideoiden kohtalona muussaantua mitättömiksi. Erisuuntaisten ajatusten kanssa painiskeleminen vie näin energiaa omien ideoiden kehittelyltä. Onko siis juuri Sahlbergin surema johtamattomuus aikaansaanut sen, että luovuus on päässyt kukkaansa, sillä juuri tällä hetkellä suomalaisella koulutuskentällä tapahtuu päätä huimaavia innovaatioita. Innovaatioita, joita kukaan ei johda: eikä niitä kenenkään tarvitsekaan johtaa! On nimittäin aivan viimeisin ja kekseliäin asia ymmärtää, että vahvin ja pysyvin muutos tapahtuu vain sitä kautta, että vahvistetaan jo olemassaolevia rakenteita. Ei kuvitella yksittäisen, ylhäältä johdetun ratkaisun hoitavan kuntoon kaikkien tarpeita ja ongelmia, vaan annetaan jokaisen etsiä parhaat mahdolliset ratkaisut ja annetaan paras mahdollinen tuki näiden ratkaisujen etsimiseen.

Yksi tällainen esimerkki on Kimppaopetus, josta kerroinkin jo edellisessa tekstissäni. Vielä paljon suurempaa on tulossa, sillä lähdimme mukaan Mielikuvituskoulun (kilpailussa The Imaginary School) tiimillä Helsinki Challenge -kilpailuun tavoitteenamme alkaa rakentaa systeemaattista tukiverkostoa kaiken kouluissa jo olemassaolevan  ja vielä kehittymässä olevan vahvistamiseksi. Tiimi koostuu tutkijoiden lisäksi kentällä työskentelevistä, ja kilpailuehdotus pohjautuu tavallisessa kouluarjessa kehiteltyihin ideoihin (mm. Peuran polku, Yksilöllinen oppiminen alakoulussa, Matematiikan yksilöllisen oppimisen menetelmä alakoulussa), jotka ovat versoneet opettajien innovatiivisuudesta luovuuden ja vapauden sallivassa koulujärjestelmässämme. Kilpailuehdotuksen työstämisen myötä pääsimme alkuun työssä, joka  pitää sisällään muun muassa virtuaalisten ja fyysisten kohtaamispaikkojen ja -tapojen lisäämistä, materiaalin valmistamista ja jakamista sekä täydennyskoulutuksen ylösalaisin kääntämistä siten, että uusia ideoita ja tutkimustietoa työstetään opettajien kanssa luokkatilanteessa irrallisen luennoinnin sijaan. Jos johtamattomuus on nyt helpottanut happivajetta, Mielikuvituskoulun tiimin missio on lisätä lämpöä: näin saadaan nykyinen muutosliikehdintä kunnolliseen roihuun, ja tämä työ tulee jatkumaan riippumatta siitä, kuinka tässä yksittäisessä kilpailussa käy.

Sahlberg peräänkuuluttaa pehmeän koulujärjestelmän säilyttämistä. Mutta on ristiriitaista puhua luottamuksen puolesta, ja kaivata kuitenkin jotakuta kertomaan, mitä sittenkin tulisi tehdä. Sahlbergin luulisi ymmärtävän, että alhaalta versova, jo käynnissä oleva  reformi on suoraa seurausta vapaudesta ja luottamuksesta koulutusjärjestelmässämme, joka ei kaipaa omia ajatuksia tukahduttavaa johtajaa.

Paras koulujärjestelmä koostuu yksilöistä ja yhteisöistä, jotka osaavat tehdä oivalluksensa itse. Me olemme matkalla kohti sellaista!   

*Mainittakoon tässä yhteydessä, että PISA-tulokset ovat eri asia kuin Pisa-tulokset. PISA on lyhenne sanoista Program for International Student Assessment, Pisa puolestaan kaupunki Italiassa. Korjatkaa, jos tiedätte Suomessa sovitun poikkeuksen tästä lyhennesäännöstä tämän koulutuskeskustelun kullannupun kohdalla.

Vertaus ojankaivajasta

Kirjoittanut Antti Värtö

Ojankaivaja raataa tärkeässä työssään. Ojan avulla kasvimaa saa vettä, vaikkakin se jakautuu epätasaisesti: osa kasveista saa liikaa vettä ja kärsii, osa jää lähes kokonaan ilman vettä ja kuihtuu. Tarpeeksi moni kasveista kuitenkin saa vettä riittävästi tuottaakseen satoa.

Kesken kiireisen kaivuupäivän ojankaivaja saa vieraan. Tämä vieras on uudistaja. Hän kertoo, ettei oja olekaan ainoa tai edes paras vaihtoehto kasvimaan kasteluun. Pitkän puutarhaletkun ja käsipumpun avulla kasvimaalle voi saada vettä ilman raskasta ojan kaivamista. Mikä vielä parempaa, letkun avulla kasveja voi kastella niiden yksilöllisen tarpeen mukaan. Ei enää kuihtuvia ja kärsiviä kasveja, vaan kokonaisuudessaan hyvinvoiva puutarha ja parempi sato!

Eri ojankaivajat reagoivat uutiseen eri tavoilla:

1. Suurin osa ilahtuu kuullessaan asiasta, mutta suhtautuu uutiseen myös epäilevästi: Oja tuntuu tutulta ajatukselta, letku taas vieraalta. Miten kasveja oikein kastellaan "yksilöllisesti"? Pitäisi ottaa selvää eri kasvien vedentarpeesta. Ja mistä niitä letkuja edes saa? Entä pumppuja? Ja sitten pitäisi vielä opetella pumpun käyttö. Entä jos pumppu meneekin rikki? Pitää myös opetella korjaamaan se. Koko homma alkaa kuulostaa liian suurelta työltä. Ojankaivuu jo osataan. Parempi pysyä vanhassa.
2. Osa suhtautuu ajatukseen pilkallisesti: Vai vielä yksilöllistä kastelua! Jos kasveja tuolla tavalla hyysätään, eivät ne pian enää tuota satoa lainkaan. Ojan varassa kasvit oppivat tulemaan toimeen sillä vedellä, jonka saavat, ja pulinat pois. Jos joku kasvi ei tuota satoa saamallaan vedellä, on vikaa kasvissa, ei ojassa.
3. Osa suhtautuu vihamielisesti: Mikä oikeus uudistajalla on tulla haukkumaan ojankaivajien työtä turhaksi! Ojankaivuu on kuulkaa todella vaativaa ja rankkaa työtä. Vai vihjaako uudistaja, etteivät ojankaivajat osaa hommiaan? Kaikki kaivajat tekevät erittäin laadukkaita ojia, joita parempia ei löydy mistään! "Puutarhaletkujen" esittely on vain tapa loukata kunniallisia ojankaivajia.
4. Osa ymmärtää väärin: Pitäisikö nyt vielä ehtiä kastelemaan kasveja yksilöllisestikin? Mutta kaikki aikahan kuluu ojankaivuuseen! Missä välissä oikein pitäisi ehtiä letkun kanssa hääriä? Vapaa-ajallako? Ei käy päinsä! Jos halutaan tuoda myös letkut kasteluun, niin selvä homma, mutta sitten pitää saada lisää resurssia: yksi tyyppi voi kastella letkulla ja toinen saa keskittyä ojan kaivamiseen.
5. Osa innostuu, tiputtaa lapionsa saman tien ja lähtee ostamaan letkua. He kastelevat puutarhaa uudella metodilla, mutta alku on hankalaa. On vaikea arvioida, kuinka paljon vettä kasvit tarvitsevat, ja tuore letkukastelija tekee paljon virhearvioita. Vaikka kasvit menestyvätkin paremmin kuin ojan varassa, eivät ne silti tuota niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Kastelija alkaa epäillä. Osa kasveista, jotka olisivat pärjänneet hyvin ojan varassa, ovatkin nyt kastelijan virhearvioiden vuoksi saaneet liikaa vettä ja kärsivät. Eri kasvien huomioiminen tuntuu rasittavalta. Ennen oja piti vain kaivaa, ja kastelu tapahtui itsestään. Kun pumppuun sitten tulee vika, ei kastelija korjaa sitä vaan palaa ojan kaivamiseen. Kasvit eivät ehkä enää menesty niin hyvin kuin aiemmin, mutta eiväthän ne omia kasveja olekaan.

Seuraavaksi: Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa.

Kimppaopetus

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Viime lauantaina Mielikuvituskoulun väki kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja innostumaan uudesta. Tero Toivanen heitti ilmoille termin Etäyhteisopetus, ja tuosta lähti liikkeelle villi ideointi. Opettajien yhteistyö, yhteisopettaminen, etäopetus, pedagoginen pari, opetusystävä, eliittiopekumppani...
Jotkut jo tietävätkin, mitä ideoinnista seurasi. Upouusi Kimppaopetus-ryhmä, johon kaikki opetuksesta kiinnostuneet ovat erittäin tervetulleita!

Ensiaskeleet...

Olen itse opettanut, ideoinut, ja sunnitellut kursseja ja materiaalia kollegan kanssa, ja kutsun usein vierailijoita luennoilleni ja oppitunneilleni. Vierailijat ovat olleet asiantuntijoita, entisiä oppilaitani, lapsia... Vain mielikuvitus on rajana. Oppilaat ja opiskelijat pitävät vierailuista, ja niiden aikana tunnelma ryhmässä usein muuttuu toisenlaiseksi. Opettajan roolikin muuttuu tämän istuessa yhtenä vastaanottajana ryhmänsä keskuudessa. Menen myös mielelläni itse vierailemaan toisten tunneille. Itse asiassa hyvin monet tulevat mieluusti vierailijoiksi tai jopa lyhytaikaisiksi apuopettajiksi, kunhan vain keksii pyytää. Vierailijaksi tulisi varmasti mielellään myös opeopiskelija tai opeksi opiskelemisesta haaveileva. Oman opettajan tehdessä yhteistyötä noviisin tai muun ulkopuolisen kanssa ei tarvitse vastuukysymyksiäkään murehtia. Ilmaista, hyödyllistä ja kaikkia osapuolia inspiroivaa toimintaa!

Suosittelen lämpimästi jokaiselle kimppaopetusta. Se voi olla lyhytkestoista yhdessä suunnittelua, pidempiaikaista pedagogista tukea, yhteisesti opettamista livenä tai etänä, mitä vain onnistuukaan keksimään. Kimppaopetus-ryhmään on muutamassa vuorokaudessa liittynyt yli 180 aktiivista jäsentä, ja useita "kimppoja" on jo sovittu iloisin fiiliksin. Nyt siis kaikki deittailemaan! Liity ryhmään, tarjoa apuasi tai kerro mitä kaipaat. Muovataan yhdessä uudenlaista opettamisen tulevaisuutta!

Suvaitsevaisuus ei ole määränpää

Kirjoittanut Antti Värtö

"On raskasta olla aina suvaittu"
- Pirkko Saisio.

I.

Monikulttuurisessa koulussa työskentely vaatii opettajalta taitoja, joihin ei monokultturisessa koulussa ole tarvetta. Miten toimia, jos oppilaan huoltajat eivät osaa sanaakaan suomea, mutta oppilaalle pitäisi tehdä pedagoginen suunnitelma? Mitä vastata isälle, joka ei halua tyttärensä esiintyvän joulujuhlassa, vaikka tyttö on innoissaan harjoitellut rooliaan jo kuukauden ajan? Miten puuttua asiaan, jos oppilaat haukkuvat toisiaan rasistisilla ilmauksilla - ja kaikki kyseiset oppilaat ovat maahanmuuttajataustaisia?

Viime tekstissäni kirjoitin monikulttuurisuudesta ja siitä, kuinka me kaikki syyllistymme syrjintään. Yleensä tällaisessa yhteydessä pitäisi jatkoksi kirjoittaa pitkä teksti suvaitsevaisuuden puolesta.

Tämä ei ole se teksti. Suvaitsevaisuuden asettaminen tavoitteeksi on vähän kuin laittaisi peruskoulun tavoitteeksi sen, että jokainen oppilas osaa lukea 9. luokan loppuun mennessä. Ihan hyvä, että edes tuo taitotaso varmistetaan, mutta silti hiipii sellainen tunne mieleen, että tavoitteet asetetaan tässä turhan matalalle.

Suvaitsevaisuus on pahimmillaan sitä, että erilaisuutta siedetään. Parhaimmillaan se tarkoittaa, että erilaisuus hyväksytään. Mutta molemmissa tapauksissa valtakulttuuri vie ja vähemmistö vikisee. Suvaitun ryhmän osaksi jää ilmeisesti vain olla kiitollinen siitä, että heitä armollisesti suvaitaan.

Ongelmana "suvaitsevaisuudessa" on se, että vastakkainasettelun korostaminen vahvistaa vähemmistöryhmien leimaamista valtakulttuurista poikkeaviksi. Mannermainen filosofi mainitsisi tässä yhteydessä termin "toiseus". Korostamalla vastakkainasettelua suvaitsevaiston toiminta ylläpitää ennakkoluuloja.

Suvaitsevaisuuteen sitoutuneet koulut usein järjestävät teemapäiviä tai -viikkoja, joissa tutustutaan esimerkiksi eri kulttuureihin ja vastustetaan syrjintää. Näiden tarkoituksena on yleensä vaikuttaa ihmisten asenteisiin, mutta tulokset eivät ole rohkaisevia. Muutamia esimerkkejä:

• Yritysmaailmassa järjestetään monikulttuurisuusseminaareja, ja näiden tehoa on tutkittu paljonkin. Tyypillisen seminaarin tuloksena vähemmistöjen edustajia palkataan yrityksiin vähemmän kuin ennen. ( Dobbin, Kalev & Kelly 2007 [PDF]).
• Syömishäiriöiden vastaiset kampanjat toisinaan heikentävät syömishäiriöistä kärsivien tilaa entisestään ja voivat jopa lisätä syömishäiriöitä.
• EU:n teemavuosi vuonna 1997 keskittyi rasismin vastaiseen kampanjointiin. Eurobarometrissa kysytään aika ajoin, kokevatko kansalaiset toisiin rotuihin kuuluvien ihmisten läsnäolon "häiritsevänä". Alkuvuodesta 1997 15% EU-kansalaisista vastasi kysymykseen "kyllä". Seuraavan kerran sama kysymys esitettiin vuonna 2000: täsmälleen sama 15% edelleen häiriintyi toisiin rotuihin kuuluvista ihmisistä (EU-barometrit 48 & 53). Kyselyiden välissä oli järjestetty miljoonia euroja maksava suvaitsevaisuuskampanja, jolla ilmeisesti ei ollut mitään vaikutusta - tai parhaassakin tapauksessa vaikutus oli haihtunut parissa vuodessa.
• Suvaitsevaisuuspäivien teemana on usein johonkin kulttuuriin tutustuminen. Voi olla, että sen myötä päästään eroon joistain ennakkoluuloista, mutta ihmisten jakaminen kategorioihin väistämättä vahvistaa ajatusta eri kategorioista (Psychology Today 2012). Jos vietämme koko päivän pohtien, miten muslimikulttuuri eroaa kristitystä kulttuurista, ei liene yllätys, että vastakkainasettely "muslimien" ja "kristittyjen" välillä vain vahvistuu ihmisten mielissä.

Suvaitsevaisuuden apostoli on siis pirullisen dilemman äärellä: Jos kulttuurien välisistä eroista ei puhuta mitään, toimivat ihmiset vain aiempien ennakkoluulojensa mukaan. Muiden kulttuurien edustajien tavat tuntuvat oudoilta ja vierailta, mikä kasvattaa epäluuloa. Mutta jos kulttuurien välisistä eroista taas puhutaan, vahvistaa se ajatusta, että tietyt ihmiset kuuluvat tiettyyn kulttuuriin. Sen jälkeen ihmiset nähdään ennemminkin kulttuurinsa stereotyyppisinä edustajina ja vähemmän yksilöinä.

II.

Lauran edellinen kirjoitus käsitteli ilmiötä, jossa kaikki kielletään varmuuden vuoksi. Valitettavasti samalla tavalla jotkut tuntuvat ajattelevan, että suvaitsevaisuuden nimissä pitää kieltää kaikki, mikä voisi loukata jonkun tunteita. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä oli vuodelta 2001, kun Espoon kaupunki päätti poistaa sianmuotoiset betoniporsaat katukuvasta, jottei kaupunki tulisi loukanneeksi muslimiasukkaitaan. Kukaan ei kuitenkaan muistanut kysyä muslimien itsensä mielipidettä asiasta.

Tästä asenteesta kuulee koulumaailmassakin. Suvivirsikeskustelu alkaa nykyisin olla kevään merkki siinä kuin valkovuokot tai koiranjätösten haju. Huhut joulujuhlan kieltämisestä jossain koulussa nousevat säännöllisesti esiin kuin väärä raha.

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa nousi esiin ilmiö, jota voisi kutsua "rasistikortiksi". Lyhyesti sanottuna kyse on ilmiöstä, jossa esimerkiksi maahanmuuton vastustajaa syytetään automaattisesti rasismista, vaikka tämä ei millään tavalla lietsoisi vihaa eri rotuja vastaan tai kannattaisi syrjintää etnisen alkuperän perusteella.

Rasistikortin liiallinen heiluttelu voi saada ihmiset ylivarovaisiksi tilanteissa, joissa voi tulla syytetyksi rasistiksi. Jos puutun oppilaiden nahisteluun ja sen tuloksena minua syytetään rasistiksi, voin olla pulassa, mikäli rehtori ottaa oppilaiden syytökset vakavasti. Varovaisempi luonne voi siis jättää kokonaan puuttumatta oppilaiden tappeluihin, mikäli osapuolet ovat mamutaustaisia.

Tämä ei ole mikään teoreettinen riski. Britanniassa paljastui loppukesällä karmea tapaus, jossa sosiaalityöntekijät ja poliisit eivät puuttuneet epäiltyihin lasten hyväksikäyttötapauksiin, koska pelkäsivät tulevansa leimatuiksi rasisteiksi.

Maahanmuuttovastaisessa keskustelussa käytetään usein Fundamentti-blogin lanseeraamaa termiä "suvakki" kuvaamaan ihmisiä, jotka ovat monikulttuurisuuteen vedoten kieltämässä asioita kaikilta. En ole aivan varma, kuinka paljon näitä "suvakkeja" oikeasti on olemassa, mutta joka tapauksessa mielestäni Fundamentti ja muut maahanmuuttovastaiset ovat tulkinneet heidän motiivinsa väärin. Eivät "suvakit" ole pahoja tai naiiveja; he vain pelkäävät rasistiksi leimautumista, ja siksi he tekevät yli-tai alilyöntejä.

III.

Suvaitsevaisuus on siis hyvä ensimmäinen askel, mutta se ei ole määränpää. Määränpäistä ollaan jonkin verran eri mieltä, mutta minä heilutan avoimesti lippua integraation puolesta.¹ Integraatiossa enemmistö- ja vähemmistökulttuurit katsotaan samanarvoisiksi ja ne molemmat vaikuttavat toisiinsa. Suomen sosiaalipsykologit ry:n sivuilla sanotaan integraatiosta seuraavasti: Molemminpuolinen mukautuminen ja erilaisuuden arvostaminen vuorovaikutuksessa on välttämätöntä, jotta integraatio on mahdollista saavuttaa.

Kulttuurien vuorovaikutuksessa kulttuurit eivät sulaudu keskenään, mutta ne muuttuvat, eikä tässä muutoksessa ole mitään vikaa. Molemmat kulttuurit mukautuvat jonkin verran, kunnes rauhanomainen rinnakkainelo on mahdollista. Erilaisuutta ei vain suvaita, vaan arvostetaan.

Tämä ei ole sama asia kuin se, että kantasuomalainen kulttuuri joutuisi ahtaalle vieraitten kulttuurien puristuksessa. Integraation ideaan kuuluu se, että jokainen arvostaa sekä omaa kulttuuriaan että muiden kulttuureita. Se ei myöskään tarkoita, että muita kulttuureita tulisi aina kohdella varovaisen kunnioittavasti: päinvastoin todellinen integraatio saavutetaan vasta sitten, kun vieraisiin kulttuureihin suhtaudutaan yhtä luontevasti kuin omaankin. Jos oppilaat haukkuvat toisiaan rasistisilla sanoilla, suhtaudutaan tilanteeseen ihan yhtä vakavasti, olivat haukkujat sitten kantasuomalaisia tai mamuja.

Homoseksuaalisten tv-hahmojen historia toimii erinomaisena esimerkkinä siirtymästä suvaitsevaisuudesta integraatioon. Kun ensimmäiset homohahmot ilmestyivät TV-ohjelmiin, käsiteltiin heitä aluksi silkkihansikkain: hahmot esiintyivät jaksoissa harvoin, heidät esitettiin tylsyyteen asti hyvinä ihmisinä eivätkä he tehneet mitään paheksuttavaa. Pikkuhiljaa hahmoihin alkoi ilmestyä särmää: homohahmot saattoivat myös olla ilkeitä tai tehdä epäilyttäviä tekoja. Nyt 2010-luvulla TV-sarjan päähenkilö tai pääpahis voi olla homo siinä missä heterokin.

Tieto vähentää tuskaa. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaittensa kulttuuritaustan, sitä todennäköisemmin hän osaa luovia kulttuurien välisessä kivikossa. Koraanin lukemiseen käyttämäni tunnit ovat ehkä työelämäni kannalta parhaiten sijoittamaani aikaa. En enää edes muista, kuinka monta kertaa oppilas on yrittänyt saada erivapauksia vedoten siihen, että "Koraani kieltää sen-ja-sen". On aina yhtä herkullista voida sanoa varmalla äänenpainolla, ettei Koraanissa lue mitään sen tapaistakaan, mutta kyseinen teos kieltää kyllä väärän valan tekemisen.

Jos kaikesta huolimatta ongelmia edelleen riittää, on yleensä aika keskustella huoltajien kanssa. Jos huoltajat eivät osaa suomea, pitää luonnollisesti tilata tulkki. Tulkin kautta keskustelu vaatii oman taitonsa, mutta kunhan on miettinyt etukäteen, mitä haluaa sanoa ja pitää lauseet lyhyinä, ei tulkki ole minkäänlainen este. Koulujen usein käyttämät tulkit osaavat selittää sellaisetkin termit kuin "pedagoginen selvitys". Isommissa kaupungeissa löytyy usein myös kulttuuritulkkeja, jotka osaavat auttaa kompromissien etsimisessä: jos tyttö haluaa joulujuhlaan mutta isä kieltää, voi kulttuuritulkki olla suurena apuna sen selittämisessä, ettei joulujuhlassa ole lainkaan uskonnollista sisältöä.

Välillä kulttuurit oikeasti törmäävät. Opettajan on hyvä miettiä etukäteen, mitkä asiat ovat neuvoteltavissa ja mitkä eivät. Integraatioon ei kuulu se, että kulttuuritaustaan vedoten voi saada etuoikeuksia niin paljon kuin keksii pyytää. Nyrkkisääntönä voi miettiä vanhojen vähemmistöjemme asemaa: jos vaikka suomenruotsalainen pyytäisi jotain vastaavaa, mitä vastaisit? Jos saamelainen sanoisi, ettei hän voi opiskella Suomen historiaa, sillä se on täynnä imperialistista propagandaa ja loukkaa hänen kulttuuriaan, antaisitko hänen jättää historian opiskelun väliin? Vai vaatisitko häntä opiskelemaan aiheen, mutta antaisit mahdollisuuden pitää esitelmän saamelaisten historiasta, jonka aikana hän voi kertoa koko luokalle suomalaisten harjoittamasta sorrosta alkuperäisväestöä kohtaan?

Yhteenvetona:

• Suvaitsevaisuutta on se, että muslimioppilaille annetaan vapaata koulusta Id al-Fitr -juhlan ajaksi.
• "Suvakkiutta" on se, että rasismikortin pelossa suunnitellaan joulujuhlan perumista.
• Integraatiota olisi se, jos koulussa järjestettäisiin Id-juhla auditoriossa samaan tapaan kuin joulujuhla.

---

¹ Muita päämääriä, joilla on merkittävästi kannattajia, ovat ennenkaikkea assimilaatio ja pluralismi. Assimilaatio tarkoittaa prosessia, jossa vähemmistökulttuuri sulautuu osaksi valtakulttuuria. Pluralismi (jota hämäävästi kutsutaan joskus myös "monikulttuurisuudeksi") viittaa tilanteeseen, jossa eri kulttuurit elävät rinnakkain, mutta kaikki säilyttävät omat ominaispiirteensä, eikä valtakulttuurin anneta muokata vähemmistökulttuureita. Integraatio on näiden kahden välimuoto; vähemmistökulttuurin jonkinasteinen muuttuminen katsotaan väistämättömäksi tai jopa toivottavaksi lopputulokseksi, mutta sen ei toivota sulautuvan valtakulttuuriin. Lisää termejä voi tarkistaa monikulttuurisuuden sanastosta (PDF).

Kieltäminen on kiellettävä!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Juttelin taannoin lasteni kanssa päivällispöydässä oikein vastaamisesta arvaamalla. Heitin enempiä miettimättä ilmoille seuraavan ajatusleikin:

Onko parempi palkata siltaa rakentamaan henkilö, joka on aivan todella uskomattoman hyvä suunnittelija ja todella taitava laskemaan, että sillasta tulee hyvä eikä se sorru, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän tekee virheen ja silta sortuu, VAI henkilö, joka ei tajua sillanrakentamisesta mitään eikä osaa ollenkaan laskea sortuuko silta, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän vahingossa onnistuu ja sillasta tuleekin kestävä?

En itse ehtinyt miettiä kumpi vastaus olisi hyvä, enkä tiennyt kumman puolelle lapset olisivat kallistuneet. Oletin ehkä että tumpelon.

10-vuotias: Se toinen tyyppi. Se tumpelo.

8-vuotias: Ei kun se ensimmäinen.

Jahas, kumpikin sai kannatusta! Kysyin perusteluita.

10-vuotias: No tietenkin koska sitten se siltä kestää.

8-vuotias: Mutta kun tumpelo onnistuu, se saa mainetta ja se palkataan rakentamaan lisää siltoja. Ja sitten ne kaikki muut sortuu. Ja vahingosta tulee sit isompi!

Olin todella yllättynyt. En edes itse osannut ajatella asiaa niin laajasti, en ainakaan sekuntien sisällä. Lapset ovat niin viisaita!

Tämä blogi on olemassa juuri tuon lasten viisauden tähden. Itse asiassa ajan myötä olen enemmän ja enemmän huomannut, miten tärkeä juuri tuo näkökulma minulle on. Jos välillä olen kokenutkin syyllisyydentuntoa osoitellessani sormella milloin ketäkin tahoa lasten mahdollisuuksien vähentämisestä, olen kuitenkin kärsinyt tunnontuskat mielihyvin, sillä voin seistä ylpeydellä tavoitteeni takana. Lapsille mahdollisuuksia, esteet vek!

Ja niitä esteitähän todella riittää.

Eräässä Facebook-ryhmässä kyseltiin ”hardcore-apua”: Miten saada selville, mitä luokassa SAA olla? Taustalla oli halu tehdä ”korhoset”eli kiikuttaa pulpetit pois ja hankkia oppilaiden kanssa yhteistyössä tilalle mm. kierrätyskalusteita. Ongelmaksi muodostui kuitenkin jo ennen alkuun pääsyä se, ettei tällainen tietenkään lähtökohtaisesti voi olla sallittua. Huonekasveista tulee homeita, paloturvallisuus on huomioitava, samoin allergiat, siivous ja niin edelleen. Toisin sanoen ympäristö, joka vastaisi suurin piirtein sitä, millaisessa kukin oppilas kotonaan asuu, muodostuisi koulukontekstissa viralliselle taholle uhkia täynnä olevaksi, ja niin viranomaistahojen tuleekin jo etukäteen kontrolloida pois kaikki viihtyisyys ja inhimillisyys.

Missä määrin kieltäminen on välttämätöntä? Missä määrin se on tarpeellista? Seuraavassa muutamia lainauksia käydystä keskustelusta:

Äsken pöytään heitettiin kunnan sisäilmaryhmä ja palomiehet eli paloturvallisuus... Ja pahoin pelkään, että en ole vielä nähnyt kaikkea. Mutta itse siis haluaisin ensin tietää, mitä on kunnan rajojen ulkopuolella. Eli onko kunnan pakko kieltää kaikki, vai onko se ihan itse valinnut kieltämisen tien. Kuka tietää?

Kielletään kaikki varmuuden vuoksi meininkiä on erittäin paljon ja se on ymmärrettävää kieltäjien näkökulmasta, mutta ei oppimisen, oppilaiden hyvinvoinnin, motivaation, viihtyvyyden ja osallisuuden näkökulmasta.

Mulla ei ole pulpetteja ollenkaan. Mulla on pöytäryhmiä, mattoja, verhoja, tyynyjä karsea vuori, sohva ja keinutuoli. Kukaan ei ole kieltänyt. Minusta kaikki toimii ihan hyvin.

Sivuhuomautus: en ole kyllä keneltäkään edes kysynyt.

Mä kyllästyin pulpetteihin jo joskus 90-luvun alussa. Muistaakseni mitään sohvia tms meillä ei ollut. Hommattiin vain kunnon pöydät kierrätyskeskuksesta. Kunnostettiin ne itse. Tein luokasta sellaisen freinetläisen työpajan. Viihdyttiin kyllä siellä todella hyvin. Mattoja oli myös, sen muistan. Ei ollut ongelmaa, koska siivooja oli yksi äideistä. Ja oppilaat kävi itse puistelemassa matot. Itse asiassa me siivottiinkin itse. Oppimista, oikeaa työtä, innostusta. Ja helpoin tapa muuttaa koulun toimintaa on muuttaa fyysistä ympäristöä. Ehkä ainoa tapa.

Kieltäjät unohtavat usein sen, että Suomen kaltaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa" (lainausmerkit siksi, että kuten tekstistäkin käy ilmi, hyvinvointiyhteiskunnan näennäinen huolenpito on joskus kaukana hyvinvoinnin mahdollistamisesta) varmistukset ovat siksikin turhia, että monipuolinen viranomaistoimikuntamme on jo varmistamalla varmistanut, ja varmistuksetkin on ehkä jo varmistettu: 

Yhdessä VTT:n tiedotteessa esim. sanotaan, että julkisissa tiloissa SUOSITELLAAN käytettäväksi SL2 ja SL1 luokan tuotteita. Samassa tiedotteessa todetaan, että monista tuotteista on vaikea arvioida, että kumpaan luokkaan kuuluvat ja että Suomessa ei saa edes myydä kuin vähintään SL2 luokan tuotteita (nyt siis puhutaan pehmusteista yms. ja niiden syttyvyysluokasta).  

Kerroin itse keskustelun lomassa omakohtaisen ja ajankohtaisen esimerkin kieltämispolitiikasta. Omien lasteni koulussa aloitti tänä syksynä uusi luokka, jossa kaikki lapset eivät ole lähikoululaisia. Uudet oppilaat ovat kolmasluokkalaisia, mikä herätti varmaankin huolta koulun vastuullisissa aikuisissa. Niinpä tehtiin uljas päätös ja kiellettiin pyöräily kouluun: kaikki kauempaa tulevat lapset kun eivät ehkä ole tottuneita kouluun kulkijoita. Varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä (kuten vain voi vastuullisilta aikuisilta odottaa) pyöräily kiellettiin saman tien kaikilta. Poikkeuksia ei tietenkään voida tehdä edes vanhempien luvalla (sillä poikkeukset ovat vastoin tasapuolisuutta, ja tasapuolisuus onkin sitten sellainen hyvinvoinnin tae ja kuuma peruna, että sen varjolla voi perustella mitä tahansa mielivaltaa). Lopputulos on tietenkin varsin surkuhupaisa. Esimerkiksi viidesluokkalainen, joka on pyöräillyt 1,5 kilometrin koulumatkansa neljän lukuvuoden ajan, ei saa enää tehdä niin. Autossa kaikki saavat kyllä istua, se ei ole kenellekään vaarallista!

Tähän kuitenkin erään koulun rehtori kommentoi seuraavaa:

Pyöräilystä: Koulu _EI_ voi kieltää pyöräilemistä, koska se on tieliikennelainsäädännön alaista eikä koululla ole siihen päätösvaltaa. Kerron ihan kokemuksesta, koska ensimmäisessä reksikoulussani edellinen reksi oli teettänyt järjestyssäännöt, joissa vaadittiin pyöräilykypärän käyttöä. Yksi isä valitti lääninhallitukseen. Sääntö oli poistettava.
Kaikki olimme sitä mieltä, että kypärää kannattaa käyttää. Myös tuo isä. Silti se ei ollut koulun päätösvallassa.

No jaa, rohkaiseva esimerkki, mutta myös esimerkki siitä, että jollei yksi taho kiellä, on aina valmiina jokin toinen taho, jolla on vähintäänkin mahdollisuus kieltää. Tätäkö me haluamme? Meillähän on kuitenkin esimerkiksi ravintolapäivä, eikä ruokamyrkytysten määrä tietääkseni ole räjähtänyt käsiin. Siivouspäiväkin meillä on, minkä seurauksena ihmiset toimivat yhdessä, kierrättävät tavaroitaan ja siivoavat nurkkansa ilman ainuttakaan lomaketta, viitearvoa tai viranomaismääräystä. Kuinkahan moni allerginen siinäkin tapahtumassa koskettaa pölyistä asiaa? 

Olisiko koulunkin aika muuttaa varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä -kieltämisperiaatteitaan? 

En ole rasisti, minä vain syrjin ihmisiä heidän syntyperänsä mukaan

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Minkä värisillä kirjaimilla alla oleva sana on kirjoitettu?
PUNAISILLA.

Kokeillaanpa uudelleen:
VIHREILLÄ.

Lähes poikkeuksetta ihmisillä kestää selvästi pidempi aika vastata ensimmäiseen kysymykseen kuin toiseen. Kun sanan sisältö ja sen väri ovat ristiriidassa, menevät meidän aivomme hetkeksi sekaisin. Meille nousee mieleen kaksi eri värisanaa, jotka eivät molemmat voi olla oikein. Meiltä kestää pienen hetken päätellä kumpi onkaan oikea vastaus esitettyyn kysymykseen. Palataan tähän asiaan myöhemmin.

Implisiittinen assosiaatiotesti (Implicit Association Test, IAT) on erikoinen sanatesti. Siinä ruudulle väläytetään erilaisia sanoja, ja testattavan pitää jakaa niitä luokkiin. Aluksi pitää esimerkiksi painaa vasenta nappia, jos oman arvion mukaan ruudulla näkyvä nimi kuulostaa mustan ihmisen nimeltä. Jos nimi kuulostaa valkoisen ihmisen nimeltä, painetaan oikeanpuoleista nappia: Onko Sari todennäköisemmin musta vai valkoinen? Entä Amaal? Pirkko? Ja niin edespäin. Seuraavassa vaiheessa testattavan pitää arvioida eri sanoista, ovatko ne miellyttäviä vai epämiellyttäviä: Kipu? Ilo? Vankeus?

Testin mielenkiintoinen osuus alkaa, kun nämä kokeet yhdistetään. Vasen nappi tarkoittaa nyt joko mustaa tai miellyttävää; oikea valkoista tai epämiellyttävää. Sitten sanoja tulee sekaisin. Tuomas? Viha? Palovamma? Abdirisaq? Hymy? Viimeinen osa on samanlainen, mutta parit vaihdetaan: nyt vasen nappi on musta tai epämiellyttävä, oikea on valkoinen tai miellyttävä. Ja taas tulee sanoja. Tariq? Rakkaus? Ismail? Jaakko? Pelko?

Jos englannin kieli sujuu ongelmitta, voit kokeilla testiä itse ja katsoa, millaisen tuloksen saat.

Tulokset ovat yleensä aika samanlaisia: suunnilleen 80% ihmisistä osaa luokitella sanoja nopeammin, mikäli parit ovat "musta/epämiellyttävä" ja "valkoinen/miellyttävä" kuin silloin, kun parit ovat "musta/miellyttävä" ja "valkoinen/epämiellyttävä".

Tässä tapahtuu sama ilmiö kuin sanoissa VIHREILLÄ ja PUNAISILLA. "Musta" ja "miellyttävä" tuntuvat olevan ristiriidassa, joten meiltä kestää vähän kauemmin vastata. Jos parit ovat "valkoinen" ja "miellyttävä", ei ristiriitaa ole, joten vastaamme nopeammin.

Tervetuloa tiedostamattoman syrjinnän karmivaan maailmaan.

II.

Aika harva ihminen ajattelee olevansa rasisti. Toki poikkeuksia löytyy, mutta yleensä myös ne ihmiset, jotka äänekkäästi vastustavat monikulttuurisuutta ja ilmoittavat toivovansa somalitaustaisten asukkaiden lähtevän pois Suomesta, kiistävät olevansa rasisteja. Esimerkiksi Hommafoorumilla rasismisyytöksiä pidetään yleisesti ottaen vain vastapuolen kyvyttömyytenä kuunnella hommalaisten maahanmuuttokritiikkia.

Lähes kukaan ei siis ajattele olevansa rasisti. Silti IAT:n mukaan suurin osa ihmisistä pitää mustia jotenkin epämiellyttävinä, tai ainakin vähemmän miellyttävinä kuin valkoisia.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka suuri osa ajatuksistamme tapahtuu huomaamattamme. Päämme on täynnä erilaisia ajatusvinoumia, jotka kaikki toimivat täysin tiedostamattomalla tasolla. Ei siis liene ihme, että syrjimme toisia ihmisiä, emmekä edes huomaa tekevämme niin. Tämä on tiedostamatonta syrjintää (PDF).

Tiedostamaton syrjintä ei totisesti rajoitu vain ihonväriin. Syrjimme huomaamattamme myös muun muassa lyhyitä ihmisiä (PDF), lihavia ihmisiä, rumia ihmisiä ja naisia.

Taasko tässä syyllistetään valkoisia heteromiehiä? Ei toki! Kunpa meillä olisikin niin hyvä tilanne, että vain pitkät syrjivät lyhyitä ja miehet naisia. Todellisuudessa kaikki syrjivät kaikkia. Naiset syrjivät toisia naisia, jopa enemmän kuin miehet. Lyhyet syrjivät toisia lyhyitä. Lihavat syrjivät mustia ja päinvastoin. Syrjintä on ironista kyllä asia, jota ihmiset harrastavat tasapuolisesti syntyperään tai sosiaaliluokkaan katsomatta.

III.

IAT on vakuuttava näyttö tiedostamattomasta syrjinnästä, mutta joidenkin makuun se on liian teoreettinen. Tiedostamaton syrjintä näkyy kuitenkin myös ihan käytännön tasolla. Esimerkiksi hollantilaiskouluissa.

Hollantilainen koulujärjestelmä muistuttaa hieman vanhaa oppikoulujärjestelmää: 12-vuotiaana oppilaat tekevät tietynlaisen tasokokeen, jonka perusteella he voivat jatkaa joko ammatilliseen tai teoreettiseen opiskeluun valmistavaan kouluun (tai näiden yhdistelmään: systeemi on suhteellisen monimutkainen). Teoreettisempaa koulua pidetään yleisesti ottaen vaikeampana ja se avaa jatko-opiskelumahdollisuuksia korkeammalle tasolle kuin ammatillinen koulu. Jatko ei kuitenkaan määräydy yksin kokeen perusteella, vaan myös opettajan arvio vaikuttaa oppilaan tulevaan sijoittumiseen. Monilla koepisteillä oppilas voidaan sijoittaa joko ammatillisempaan tai teoreettisempaan kouluun, jolloin opettajan arvio ratkaisee.

Kun maahanmuuttajataustaisten lasten tuloksia verrattiin kantahollantilaisiin lapsiin, olivat tulokset häkellyttävät. Marokkolaiset ja kantahollantilaiset lapset saivat tasokokeesta keskimäärin käytännössä samat pisteet. Näillä pisteillä saattoi opettajan suosituksen mukaan sijoittua joko teoreettiseen tai ammatilliseen kouluun.

Opettajien suositukset vaihtelivat hätkähdyttävän paljon oppilaan etnisen taustan mukaan: lähes 70% kantahollantilaislapsista sai suosituksen teoreettiseen kouluun, mutta marokkolaislapsista vain 40% (PDF). Kokeesta tuli samat pisteet, mutta opettajien suositukset olivat aivan erilaisia.

En usko hetkeäkään, että opettajat antavat marokkolaisille huonompia suosituksia siksi, että he vihaavat ulkomaalaisia tai ajattelevat, että marokkolaiset ovat alempaa rotua. He vain päätyvät marokkolaisten kohdalla useimmiten ajattelemaan, että ehkä oppilas sittenkin sopisi paremmin ammatillisiin opintoihin, sillä ei hän jotenkin oikein vaikuta kypsältä teoreettiseen kouluun. Tai että oppilaan kielitaito on kuitenkin niin huono, ettei hän ehkä ihan pärjäisi teoreettisessa koulussa, vaikka hän läpäisikin kielitestin. Tai että hänen käytöksensä ei ihan vastaa sitä, millaista lukiossa odotetaan. Tai jotain vastaavaa. Heidän reaktionsa on lähes varmasti tiedostamaton: jotenkin marokkolainen ei vain heidän mielestään vaikuta yhtä pätevältä kuin kantahollantilainen.

IV.

Osana opinto-ohjaajien koulutusta tutustuimme monikulttuuriseen ohjaukseen. Nimen perusteella odotin tätimäisen lempeää luentoa siitä, kuinka kaikki ihmiset ovat ihan yhtä hyviä ihonväristä huolimatta ja kuinka erilaisuus on rikkautta.

Voi pojat, kuinka väärässä olin. Olen harvemmin kuullut niin armotonta tylytystä kuin monikulttuurisen ohjauksen luennolla.

Monikulttuurisen ohjauksen teoria (kts. esim. Puukari & Launikari 2005 [PDF]) ottaa tiedostamattoman syrjinnän lähtökohdakseen ja vetää siitä säälimättömät johtopäätökset. Ajatteletko olevasi suvaitsevainen ja avarakatseinen opettaja, joka on suorastaan värisokea ihonvärin suhteen eikä ikinä arvioisi oppilaita eri tavalla heidän syntyperänsä mukaan? No, teoria vastaa, OLET VÄÄRÄSSÄ. Sinunkin pääsi on täynnä ennakkoluuloja, eikä niiden kiistäminen auta ketään. Päinvastoin, mitä lujemmalla äänellä kiellät omat ennakkoluulosi, sitä enemmän tuhoa ne aiheuttavat. Olet kuin hollantilaisopettaja, joka ajattelee olevansa täysin tasapuolinen, mutta jotenkin aina vain suosittelee marokkolaisille alemman tason kouluja.

Monikultturisen ohjauksen luennolla näitä ennakkoluuloja kutsuttiin viehättävällä ilmaisulla "sisäinen kiusaaja". Voisi kuvitella, että teoria antaisi jossain vaiheessa ohjeita, miten näistä ennakkoluuloista voi päästä eroon, mutta vielä mitä. "Tunnista sisäinen kiusaajasi", teoria sanoo. "Se on parasta, mitä voit saavuttaa". Kun olet piinaavan rehellisesti myöntänyt itsellesi, millaisia ennakkoluuloja sinulla on, niin ehkä sitten päivästä toiseen muistat korjata omaa käytöstäsi. Käsketkö taas kerran venäläisoppilasta olemaan hiljaa tunnilla? Onko hän oikeasti enemmän äänessä kuin muut luokan oppilaat? Ärsyttääkö sinua, kun kurdioppilaat riehuvat käytävillä? Vai pitävätkö he vain hauskaa aiheuttamatta mitään vaaraa?

Haluatko oikeasti kohdella eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä oikeudenmukaisemmin? Etsi tyhjä huone, jonka oven mielellään saa vielä lukkoonkin. Istu tai makaa, miten vain tunnet olosi turvallisemmaksi. Ala sitten luetella mielessäsi eri ihmisryhmiä. Jokaisen ryhmän kohdalla myönnä itsellesi kaunistelemattoman rehellisesti, millaisia ennakkoluuloja sinulla on kyseistä ryhmää kohtaan. Varaudu siihen, että tämä herättää sinussa vahvoja tunteita. Tiedän kokemuksesta, että omien ennakkoluulojen myöntäminen itselleen voi olla tuskallista.

Jos jonkun ryhmän kohdalla vastaat "ei mitään ennakkoluuloja", olet hävinnyt tämän pelin. Yritä joskus myöhemmin uudelleen, kun olet valmis olemaan oikeasti rehellinen.

Mitä ennakkoluuloja minulla on..

Somaleista?
Venäläisistä?
Mustalaisista?
Arabeista?
Romanian romaneista?
Suomenruotsalaisista?
Saamelaisista?
Virolaisista?

Äläkä rajoitu vain etnisyyksiin:

Naisista?
Homoista ja lesboista?
Lihavista?
Transsukupuolisista?
Vanhoista?
Teineistä?

...

Omista oppilaistani?

---

Seuraavaksi: Suvaitsevaisuus ei ole määränpää

Onko oppiminen kivaa silloin kun opettaminen on kivaa?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalla (31.8. 2014) kirjoitettiin aiheesta, jonka voisin sanoa olevan Peruskoulupesulan olemassaolon perusta. Äiti kuvaili kahta tytärtään, joista toinen oli ”ihanneoppilas”, toinen vähän särmikkäämpi tapaus. Äidin näkökulmasta oli helppo huomata kummankin tyttären vahvuudet. Koulu oli kuitenkin arvottanut tyttäriä toisin. 

Koulun rakenteet suosivat tunnollisia ja temperamentiltaan rauhallisia suorittajia, jotka eivät kysele eivätkä varsinkaan kyseenalaista liikoja, eivät tuota liiaksi omaa, ja ennen kaikkea omaksuvat asioita mutkattomasti ja mielellään nopeasti. ”Ihanneoppilaat” kuuntelevat ohjeet rauhallisesti keskittyen, tekevät tehtävät sovitusti ja aikataulussa ja kantavat vastuun opiskelustaan. Koulun rakenteet eivät suosi oppilaita, joille tuottaa vaikeuksia pitää omat ajatuksensa kurissa, joilla on suuri tarve sosiaalisuuteen, joiden on vaikea keskittyä pitkään, joiden suoritukset alkavat rönsyillä, ja joille paikallaan olo tuottaa hankaluuksia. Koulussa on kuitenkin käytävä muidenkin kuin ihanneoppilaiden. Onko heidänkin sopeuduttava koulun rakenteisiin?

Mietitäänpä ensin haittoja ja hyötyjä.

Jos oppilaan on sopeuduttava kouluun, haittana on:

• Oppilaan identiteetti kasvaa sen ajatuksen ympärille, että hänen olemassolonsa on ongelmallinen, ja hänen tulee ponnistella jatkuvasti sovittaakseen itsensä toisenlaiseen muottiin (jossain määrin meistä jokaisen tulee ponnistella tullaksemme toimeen keskenämme, mutta koulun vaatimus on monelle vasta kasvuvaiheessa olevalle liian suuri haaste)
• Oppilas menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiä kohtaan
• Oppilas alkaa etsiä elämänpolkuaan epävirallisia reittejä pitkin (menestystarinana se voi tarkoittaa vaikkapa jotakin tällaista, vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle hakeutumista tai ajautumista) 
• Koulussa on jatkuvasti konfliktitilanne, sillä osaa porukasta vaaditaan käyttäytymään luonteensa vastaisesti, mihin kaikki eivät kykene
• Opettajan aika kuluu asioista murehtimiseen, huoleen ja väsymiseen
• ”Hankalien” oppilaiden kyvyt ja vahvuudet jäävät hyödyntämättä.

Erityisesti viimeinen kohta on turmiollinen, sillä koulu voi toimia vain menneisyyteen peilaten. Koulussa voidaan painottaa asioita, joiden on todettu olevan hyödyllisiä - harmi vain, ettei kukaan tiedä, ovatko nuo asiat hyödyllisiä myös jatkossa. Koulu voi painottaa niitäkin asioita, joiden voimme sivistyneesti arvata olevan tulevaisuudessa hyödyllisiä - vaan menneisyyden kokemuksiin ja siitä karttuneeseen tietoon pohjautuvat sivistyneet arvauksetkin. Epäsuotuisten ajatusten rajoittaminen ehkäisee siis pahimmassa tapauksessa myös uusien innovaatioiden kehittymisen.  

Jos oppilas sopeutuu kouluun, hyötynä on:

• Koulun käytänteet toimivat sujuvasti
• Oppilas on oppinut hallitsemaan itseään
• Kaikki oppilaat kykenevät samantyyppiseen toimintaan
• Opettajan työ on helppoa 

Olenko aivan liian kyyninen, jos kuvittelen, että koko soppa on olemassa juuri viimeksi mainitun takia?

Olen todistanut mieleenpainuvan monta kertaa tilanteita, joissa asioita tehdään (huonosti) vain siksi, että opettaja on tottunut käytäntöönsä. Olen nähnyt opettajan astelevan tunnilleen valmistautumatta minuuttiakaan vain moittiakseen oppilaita siitä, kuinka huonosti he ovat valmistautuneet hänen tuntiinsa. Olen kuunnellut keskusteluita, joissa varsinainen ongelma ratkeaisi hetkessä, jos vain opettaja hyväksyisi toisenlaisen tavan toimia. Opettaja saattaa surkutella, ettei voi tehdä luokkansa kanssa sitä tai tätä, koska hänen oppilaansa eivät käyttäydy kunnolla. Mutta kenen näkökulmasta tuota kunnollisuutta katsotaan? Opettajanko, jonka kannalta on ärsyttävää, kun joutuu komentamaan; kun asioita joutuu toistamaan tai kun joutuu ”palvelemaan” oppilasta, kuten olen kuullut asian muotoiltavan? Jos oppilas ei omaksu asiaa kerrasta, muista palauttaa tehtäväänsä tai hälisee, eikö opettajan tehtävä ole auttaa häntä omaksumaan, muistamaan tai fokusoimaan energiaansa? Jos läksyt jäävät tekemättä, kannattaisiko ahkeruutta harjoitella jonkinlaisen muun toiminnan parissa? Opettaja hyväksyköön oppilaidensa kehitysvaiheen ja lähteköön siitä liikkeelle ihanneoppilaiden peräänkuuluttamisen sijaan: jos jokin ei kerta kaikkiaan toimi, eikö asiaa kannattaisi järjestää toisin?

Oppilailta itseltään kannattaisi kysyä, millaisia taitoja he pitävät tärkeinä, ja kuinka ne voisi saavuttaa. Monet lapset huomaavat itse hiljaisuuden tärkeyden silloin kun jotakin täytyisi oikeasti kuulla - lapset saattavat piankin haluta säännön, jossa puhujaa kuunnellaan hiljaa. Oppilaille täytyy kuitenkin antaa mahdollisuus olla lapsia tai nuoria. Kuten tuore vanhempi, joka toivon mukaan ymmärtää, että hetken aikaa keittiön lattia on pysyvästi kuorritettu omenahillolla tai että yöaika kuluu vartin nukkumispätkillä, tulisi opettajankin hyväksyä ajatus siitä, että hyvä käytös tai oppimistulokset ovat ennen kaikkea tavoite jota kohti kulkea. Tavoitetta tuskin koskaan saavutetaan täydellisesti, olennaista on sitä kohti kulkeminen luokan omasta lähtökohdasta käsin. 

Tutustuin taannoin luokkaan, jossa oli menoa ja meininkiä. Oppilaat saivat paljon vapauksia (joskin myös vastuuta), luokassa oli normaalista poikkeva kalustus, ja tunnit olivat pääasiassa varsin kovaäänisiä ("tunnit" kuulostaa jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä luokassa ei ollut mitään 45 minuutin sessioita, jotka olisivat koostuneet opettajan organisoimasta opetuksesta, vaan luokassa oleminen sisälsi monenlaista puuhaa, jossa oppilaat toimivat aktiivisesti - välillä joku kävi liitutaulullakin, ja joskus tuo liitutaululla olija saattoi olla jopa opettaja). Oppilaita tuli ja meni, ja luokan ovi oli aina auki: monella oli kaikenlaisia toimia ja tehtäviä koulun sisällä. Luokka näytti hiukan kaoottiselta jopa minun näkökulmastani, ja sai hetkellisesti pohtimaan, voiko vapautta ja touhua olla luokassa jopa liikaa. Pohdintani osoittautuivat turhiksi. Luokassa kouluviihtyminen oli huikealla tasolla useamman vuoden opiskelun jälkeen tavallisiin luokkiin verrattuna. Juju oli siinä, että koska touhu oli oppilaista lähtöisin, ei se ylittänyt heidän sietokykynsä rajoja (oletteko nähneet lapsia, jotka haluavat ennen kaikkea, että jokainen istuisi hiljaa, että asioissa olisi selkeä rakenne, ja että joku muu päättäisi kaikesta, mitä tehdään?). Luokka oppi puhaltamaan yhteen hiileen ja toimimaan siten, että erilaiset persoonat otettiin huomioon. Opettajan rooliksi jäi ohjaaminen, ei määrääminen.

Opettajan tulee kestää epämääräisyyttä ja inhimillistä keskeneräisyyttä. Opettaja ei voi syyttää oppilaitaan siitä, ettei hänen opetuksensa ole helppoa. Opettaja ei voi myöskään vaatia pienempää ryhmää sen nojalla, että silloin hänen työnsä tulisi helpommaksi - oppilaat viihtyvät hyvin suurissakin ryhmissä, kunhan opetus ei ole pelkkää hiljaa istumista ja opettajan kuuntelua. 

Opettaja ohjailkoon, mutta ei ainoastaan siihen suuntaan, joka on itselle mieluisa.

Yhteisöllisyyden ankea laakso

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

Kouluvuosi on päässyt hyvään alkuun ja ensimmäinen opettajankokous on pidetty. En usko veikkaavani hirveästi pieleen, mikäli arvioin, että ainakin 80% Suomen kouluista on jo ehditty mainita sanat "yhteisöllisyys" tai "osallistaminen".

Huomasin kesällä Aamulehdessä (6.7.2014) jutun siitä, jossa mainittiin:
Suomalaisnuorten tiedot yhteiskunnallisista asioista ovat kansainvälisen vertailun kärkipäässä. Mitä taas tulee yhteiskunnallisen vaikuttamisen haluun, suomalaisnuoret ovat pohjasakkaa.

Lainauksen takana on Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen varajohtaja Matti Rautiainen. Hän oli mukana kolmihenkisessä työryhmässä, joka selvitti demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen kehittämistä opettajankoulutuksessa. Työryhmän raportin voi ladata PDF-muodossa opetusministeriön sivuilta.

Työryhmän ajatuksena selvästi oli, että jos opettajankoulutuksessa parannetaan opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia, osaavat tulevat opettajat vastaavasti antaa omille oppilailleen paremmat mahdollisuudet osallistua koulun toimintaan. Olen itse hieman skeptinen ajatuksen suhteen. Opettajan vaikutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, mikäli rehtori ei ole kiinnostunut oppilaiden osallisuuden lisäämisestä. Lisäksi opettajat usein todellisuuden kohdatessaan unohtavat opettajankoulutuksessa kuulemansa ihanteet ja ryhtyvät opettamaan samaan tapaan kuin heitäkin oli opetettu (kts. aiempi kirjoitukseni Miten hyvä opettaja toimii?).

Merkittävin syy skeptisyyteeni on kuitenkin kyynisyys sen suhteen, kuinka paljon opettajat oikeasti haluavat oppilaiden päättävän koulun asioista. Rautiainen itse on aikanaan väitöskirjassaan todennut, että opettajat eivät juurikaan halua jakaa valtaa oppilaille. Kuulostaa hienolta sanoa, että koulun arvot ovat "yhteisöllisyys" ja "oppilaiden osallisuus", mutta kuinka moni opettaja olisi edes valmis antamaan oppilaiden päättää, mitä oppikirjaa tunnilla käytetään?

II.

Pieni anekdootti tähän väliin. Useita vuosia sitten eräässä koulussa päätettiin päivittää koulun sääntöjä, ja hyvän yhteisöllisen periaatteen mukaisesti myös oppilaat haluttiin ottaa prosessiin mukaan. Oppilaskunnan hallitus teki listan sääntömuutosideoista, jotka vaihtelivat "kohtuullisesta" "lainvastaiseen".

Opettajista koottu sääntötyöryhmä kävi läpi oppilaskunnan hallituksen ideat. Työryhmä poisti ne ideat, joiden toteuttaminen olisi rikkonut lakia tai yleistä säädyllisyyttä ja muokkasi loput sellaiseen muotoon, että ne voitaisiin ottaa käyttöön heti seuraavana vuonna. Karsinnan jälkeenkin sääntömuutosehdotuksia jäi jäljelle kymmenisen kappaletta. Työryhmä esitteli sääntömuutokset opettajainkokouksessa ja niistä äänestettiin.

JOKA IKINEN oppilaskunnan ehdotus äänestettiin nurin. Yksi kerrallaan. Monta kertaa "ei"-huudot alkoivat jo ennen kuin koko sääntöä oli ehditty esitellä loppuun saakka. Ainoa uusi sääntö, joka kokouksessa hyväksyttiin, tuli opettajilta. Se koski oppilaiden puhelimien käytön kieltämistä ja takavarikoimista tunnin aikana.

Sen koulun oppilaat saivat harvinaisen selkeän oppitunnin osallisuudesta ja demokratiasta.

III.

Yhteisöllisyys ei ole pelkkä trendisana - se oikeasti tarkoittaa jotain. Rauno Haapaniemi kirjoitti Yhteisöllinen pedagogia -blogissaan muutamia reunaehtoja yhteisöllisyydelle. Se tarkoittaa, että oppilaat päästetään päättämään asioista, joilla on merkitystä koulun arjessa. Se tarkoittaa, että oppilaat saavat valtaa päättää itseään koskevista asioista.

Yhteisöllisyys voi tarkoittaa jotain hyvin radikaalia: sitä, että koulun työryhmissä on sekä oppilas- että opettajajäseniä, joilla on yhtäläinen äänivalta. Sitä, että oppilaskunnan hallitus pääsee käyttämään todellista budjettivaltaa. Sitä, että joka kurssin ensimmäisellä tunnilla oppilaat saavat päättää, mihin asioihin kurssilla keskitytään - tai että he voivat kokonaan päättää kurssin sisällöstä. Sitä, että opettajankokouksen sijaan pidetäänkin koulukokous, jonka puheenjohtajana toimii joku oppilaista.

Jos ylläolevan listan lukeminen aiheutti kylmiä väreitä tai hikeä, niin älä huolestu. Ei joka koulun tarvitse olla Turun vapaakoulu. Yhteisöllisyyden voi toteuttaa paljon kevyemmälläkin kädellä: esimerkiksi antamalla oppilaiden suunnitella ja toteuttaa koulun juhlia.

Mutta ikinä ei saisi toteuttaa kevyttä yhteisöllisyyttä ja väittää oppilaille, että heillä on todellista valtaa koulun käytäntöjen suhteen. On ihan ok, jos opettajat haluavat pitää kaikki langat kädessään, mutta silloin ei pidä leikkiä, että oppilaidenkin ääntä kuunnellaan yhtäläisesti. Mikään ei vähennä ihmisten osallistumisenhalua niinkuin se, että he käyttävät aikaa ja vaivaa osallistuakseen, mutta heidän panoksensa jätetään huomiotta.

Kirjoitin alkukesällä, että jotkut asiat on parempi tehdä joko täysillä tai ei lainkaan: joskus keskitie on huonompi kuin ääripäät. Yhteisöllisyys on mielestäni myös esimerkki tällaisesta ankeasta laaksosta. Jos oppilaille annetaan paljon valtaa vaikuttaa koulun asioihin, kasvaa heistä oletettavasti yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria. Jos taas heille ei anneta mitään valtaa vaan tehdään selväksi, että koulussa päättävät aikuiset, oppivat he ainakin sen, että aikuisena voi vaikuttaa asioihin. Mutta jos oppilailta kysytään paljon mielipiteitä ja pyydetään osallistumaan, eikä heidän ehdotuksiaan oteta vakavasti, menettävät he uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa. Sellaiset nuoret oppivat, ettei heidän mielipiteillään ole mitään väliä.

Ope ei päätä, onko laskeminen hyväksyttyä

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Olen tässä blogissa pauhannut moneen otteeseen opettajakeskeisyyden, oppikirjapainotteisuuden sekä monotonisen matikan opiskelun kiroista. Jotkut lapset, joissakin tilanteissa, saattavat jaksaakin kontekstistaan irroitettujen tehtävien toisteista liukuhihnalaskemista, mutta useimmiten tilanne lipsuu pian keskittymiskyvyn vähenemiseen, puuduttavaan tunteeseen ja motivaation ja innostuksen vähenemiseen. Oppikirjasta suoritettavaa laskurutiinin hankkimista puolustellaan usein sillä, että ”drillauksen” on jossakin vaiheessa tapahduttava. Oppilaan on saatava peruslaskutoimitukset rutiiniksi, jotta hänen työmuistiaan vapautuu monimutkaisempiin tehtäviin edetessä.

Valitettavasti tylsän opiskelun vastapainona kiinnostus oppimista kohtaan saatetaan menettää. Tällaiseen negatiiviseen kehitykseen vaikuttaa liiallisen oppikirjan käytön ja yksitoikkoisten menetelmien lisäksi oppimistilanteen turha jäykkyys. Aikuinen jostakin syystä helposti kuvittelee, että oppimistilanteessa oppilaan tulee olla hiljaa ja työskennellä intensiivisesti, kokoajan. Tutkimuksin tuo käsitys on osoitettu vääräksi, ja taanoisessa Facebook-keskustelussa joku totesikin suurin piirtein, että onko keksitty idioottimaisempaa kuin panna noin 20 vilkasta ja oppimishaluista lasta istumaan paikoilleen ja kieltää puhumasta, mihin toinen keskustelija totesi kyllä keksityn: laitetaan samat lapset istumaan hiljaa paikoillaan joka päivä, 12 vuoden ajan!

Miten sadistista! Itselleni olisi valtava haaste istua koko työpäivä paikoillaan hiljaa keskittyen. Parhaimmaksi olen omalla kohdallani todennut kirjoittamisen joko seisten tai istuen noin 20-40 minuuttia kerrallaan, tämän jälkeen joko fyysinen tauko (kävelyä tai ruokailua) tai psyykkinen tauko (kanssakäymistä joko työkavereiden kanssa tai sosiaalisessa mediassa). Fyysisen tauon pidän yleensä, kun kaipaan keskittymistä - tauon aikana saan jäsennettyä työstämääni asiaa - psyykkisen tauon pidän yleensä, kun olen saanut jonkin osion tai kokonaisuuden valmiiksi. 

Lapset rakentavat koulunkäyntivuosinaan minäkuvaansa sosiaalisten kokemusten myötä. Jo se, että tällaisia kokemuksia sallitaan, tekee opiskelusta mielekkäämpää. Oppimistehtävä voi hyvin olla ihan arkinen ja tavanomainen, sillä pelkästään antamalla oppilaille riittävästi aikaa ajatella itse, aikuisen ohjaamatta, voidaan hyvin helposti päästä tilanteeseen, jossa lähestulkoon kilpaillaan siitä, kuka keksii ratkaisun. Samalla toistojen määrä peruslaskutoimituksissa voi kasvaa yllättävänkin suureksi. 

Kerron esimerkin.

Olimme kahden koululaiseni kanssa välipalalla Picnic-kahvilassa. Jälkiruoaksi nuorempi ruinasi macaron-leivoksia. Suostuin: ostimme purkin, jossa oli sopivasti kolme leivosta, yksi kaikille. Purkin hinta oli 2,50 euroa.

Macaronilaatikko!

Minä: Paljonko näistä macaroneista yksi maksoi?

Lapset: (Miettivät vähän aikaa) Ööö…

Minä: Onkse helppo vai vaikee laskea?

Lapset: Vaikee!

Minä: No mitä tietoja te tarviitte siihen? Pystyisittekö laskemaan, jos ei näkis paljonko purkissa on?

Toinen: Tarvii tietää et niitä on kolme!

Minä: No entäs jos te ette tietäis paljonko ne maksoi?

Lapset: Tarvii tietää purkin hinta!

Nyt lapset alkoivat arvailla: 80 senttii! 90 senttii! 85 senttii! Kerro mikä se vastaus on!?

Minä: En mä oo laskenu sitä. Pystyttekö sanomaan, mitä halvempia ne ei ainakaan ole, tai mitä kalliimpia?

Lapset: Ainakin yli 50 senttiä. Ja ainakin alle euron.

Nyt lapset arvailivat taas. 85 senttii! Pyysin tarkistamaan menikö oikein, itsehän ”en ollut asiaa laskenut”. Toinen lapsista laski: 50-senttisistä tulis 1,50 e, ja siihen päälle kaikista 35 senttiä eli ensin kaikkiin 30 senttiä, joka on … ja sit vielä 15 senttiä… siitä tulee 2,55!

Minä: Aha. 

Lapset: 80 senttii! 

Nyt toinen laski, mitä tulisi, jos hinta olisi 80 senttiä. 

Laskiessaan hän teki laskemisestaan tärkeää: ”Älä häiritse hei hiljaa, nyt oot ihan hiljaa mä meen SEKASIN!” 

Tällaiset ”purkaukset” ovat oppilaille tärkeitä. Ne ovat sosiaalista liimaa: miten yhdessä käyttäydytään; miten tehdään selväksi, että hallitsee nyt tilannetta omalta osaltaan; miten toimitaan niin, että matikan laskeminen, joka voisi olla junttia, saadaan vaikuttamaan toiminnalta, jota juuri nyt tässä sosiaalisessa mikroympäristössä on sallittua tehdä, piste.

Laskemisen lopputulos oli, että jos hinta olisi 80 senttiä, lopputulos olisi kaivattu 2,50. 

Minä: No nyt toisen täytyy tarkistaa niin tiedetään sit oliko se oikein.

Toinen: (laskee pitkään) Siitä tulee 2,40 e!

Ensimmäinen: Miten niin? (miettii) Onko meillä kynää?

Kaikki alkavat kaivaa kynää. Toinen lapsi kaivaa repustaan aivan kauhean kynän:

Kauhujen kynä

Kaikki nauravat kynälle ja minä ”kauhistelen” sitä. Ensimmäinen pistää vielä paremmaksi (muina miehinä) ja ottaa raatokynästä irti pelkän lyijypään, ja alkaa kirjoittaa sillä. On siis saatu pelleilemällä ja kanssakäymällä sosiaalinen konsensus sille, että nyt sopii laskea tehtävä loppuun. Tuon sopimuksen tullessa luokkahuonetilanteessa oppilailta itseltään vetää se usein monia mukaan vähentäen opettajan tarvetta patistella opiskelemaan tai toimia luokkahuonepoliisina. Kaikki kuvailemani hössötys olisi herkästi yritetty kitkeä tavanomaisella matikan tunnilla, yhdessä pähkäilemisestä ja ajan tuhlaamisesta puhumattakaan.

Ei edes kynä, siis paras kynä

Nyt ensimmäinen laskee homman 80-senttisten tilanteessa paperilla, ja saa tulokseksi 2,40. ”F oli siis oikeessa”. Vähän aikaa ollaan hiljaa ja lapset vaikuttavat turhautuneilta. 

Lapset: No mikä se sitten on? Se on ei-vastausta! Ne ei oo minkään hintasia!

Minä: No eikö niille oo mitään vastausta? Vai onko se vaan vaikee laskee tarkasti?

Lapset: On vaikee laskee! 

Minä: No tiedetäänkö me aika tarkasti mikä niitten hinta olis?

Lapset: Joo, yli 80 senttii ja alle 85 senttii.

Minä: Eli me tiedetään 5 sentin tarkkuudella.

Lapset jäivät turhautuneiksi vastaukseen, mutta annoin heidän jakaa viimeisen macaronin. Se oli kahvinmakuinen, mikä oli ällöä, mutta lähtiessämme kahvilasta meillä oli tosi iloinen tunnelma.

Kotiin tultuamme katsoin lasten läksyjä: ”Kaikki laskevat matikankirjojaan eteenpäin.” Yritin olla näyttämättä ärtymystäni. Sanoin, että lasketaan yhdessä joka päivä, jotta päästään eteenpäin ja näyttämään pitkää nenää opelle (kirjoituksessa Koulu: Aikakone menneisyyteen kuvaillaan, kuinka kyseisen luokan menetelmänä on se, että hitaammat laskevat kirjaa rästiin jääneiden tehtävien osalta miten paljon hyvänsä, jotta pysyisivät mukana nopeimpien tahdissa). 

Lasten mukaan ehdotukseni oli ihan hyvä idea.