Mihin maaliin oppiminen tähtää?

Kirjoittanut Jesse Soininen, digi coach, workflow expert 


"Kaikkihan osaa kuvitella mitä työelämä on - vai osaako?"

Miten selviämme ihmislajina todellisuudessa joka koostuu miljoonista sekä itseemme että keskenään toisiinsa vaikuttavista tekijöistä? Miten poimimme myriadien ilmiöiden joukosta juuri sen mikä meidän kannattaa kertoa tuleville sukupolville? Miten varmistamme että he selviävät perheineen ja jopa ehkä pelastaisivat sivilisaatiomme? Mihin maaliin tähtäämme kaikella sillä mitä kerromme lapsillemme nyt? Pyrimmekö vain menneen konservointiin vai tulevan haltuunottoon?

Nettiajan ylivoimaisesti parhaita puolia on se kun törmää päivittäin joukkoon muita ihmisiä joiden ajattelu on oivaltavaa, rohkeaa ja silmiä avaavaa. Riittää kun raottaa edes hieman silmiään. Virrassa vastaan tulevia syvällisiä näkökulmia riittää pilvin pimein.

Eli juuri päinvastoin kuin yleinen uskomus on, ja vastoin sitä, mitä "mediassa" jaksetaan jatkuvasti muistuttaa: netin mahdollistama vuorovaikutus ja oppimisverkostot ovat itse asiassa vastakohtia sille paljon puhutulle informaatiokuplalle. Kupla ei olekaan välineestä ja netistä kiinni vaan kyseessä on nimenomaan kunkin oma henkiökohtainen alttius toiseudelle ja erilaisuudelle.

Kaikki eivät silti avoimuudesta tai muutoksen olemuksesta paljoa perusta. Joukossa on aina laumoittain niitä jotka keräävät omaa sosiaalista ja ammatillista muropakettiaan postaus, twiitti ja ajatus kerrallaan kunnes koko muovihahmokokoelma on lukittu täydelliseen ojennukseen.

Näillä nykyisen media-ajan muroihmisilla tarkoitan ihmisiä, jotka tunnistaa helposti siitä, että he käyttävät oman nettiläsnäoloaikansa muiden tekemisten ihmettelyyn ja tekemisistä ja tekemättä jättämisistä kommentointiin. Jos asiaa vertaa aikaan vähän ennen nettiä, niin kyseessä on tutun kyläyhteisön ahdasmielisyyden ilmentymä. Se sama jonka peruskäyttövoima on muista juoruaminen ja ennen kaikkea muutoksen torjunta.

Ja onhan se tietenkin ymmärrettävää, sillä ensisijainen sosiaalisen käyttäytymisen viitekehyksemme on ryhmään kuuluminen, ei suinkaan siitä erottuminen, etenkin silloin kun kyseessä ovat yhteiset ajatusmallimme. Juoruamalla kerromme muille, että ajattelumme muropaketti koostuu yhtäläisistä oletuksista. Oletuksilla itsellään ei nyt niin väliä ole. Mehän osataan jo tää homma.

Monilla näyttääkin olevan lähes raivoisa tarve harmonisoida oma "ajattelunsa" ja ryhmäytymisen pakettinsa niin että voisi olla samaa mieltä sen oletetun oikeamielisten enemmistön kanssa. Eli käytännössä iso osa porukasta onkin niin sanotusti vahvasti kuplahakuisia. (Ja kukahan sitä junaa muuten mediassa vetää?)

Tämänkaltaisen kuplahakuisuuden hämmentävin puoli on siinä että se aniharvoin perustuu tietoon siitä, miten asiat oikeasti ovat. Ihmisaivot kun ovat muotoutuneet miljoonien vuosien kehityksen seurauksena myös ryhmäytymisen ehdoilla. Sosiaalisen evoluution seurauksena lähes jokainen meistä luulee kykenevänsä arvioimaan kanssaihmistemme olemusta, toimintaa, elämää, ajattelua tai työtä ilman että varsinaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Tutkimusten mukaan aivomme eivät edes kykene panemaan sivuun triviaalia ensivaikutelmaa, vaan me muodostamme vastaan kävelevistä kanssaihmisistämme täydellisen kokonaiskuvan ohi vilahtavien tiedonmurusten perusteella. Malli joka saattoi sopia aikoinaan savannin metsästäjäkeräilijöille elää vahvana sosiaalisen käyttäytymisemme keskellä yhä nytkin.

Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä onko tuo malli enää kovin käyttökelpoinen osana nykyaikaamme, jossa emme edes näe kanssaviestijöitämme fyysisesti, ja jossa mielikuvat muodostuvat pitkälti netissä ja mediassa jaettujen murusten avulla?

Ja kuitenkin keskinäinen viestintämme on täynnä "varmaa tietoa". Nykyihmisenhän täytyy twiitata miten asiat ovat, eikä pohtia ääneen ilmiön monia ulottuvuuksia tai harmaasävyjä, puhumattakaan että myöntäisi, ettei tiedä.

Se, että elämme vasta kehkeytymässä olevan uuden viestintäkulttuurin alkuaikoja, näkyy juuri tässä. Suurin osa viestinnästämme on edelleen "julistamista", joka tähtää pikemmin reviirin ja keskustelun naulaamiseen kuin vuoropuhelun käynnistämiseen tai ruokkimiseen.

Karrikoiduimmillaan tämän kaltainen syvätieto asuu ammattikuntien ja kollegiaalisuuden sisällä:

- "Vain rakennusinsinöörin koulutus antaa parhaat eväät hyvän hometalon suunnitteluun"

- "Vain me asiantuntijalääkärit tiedämme miten sairaaloiden tietotekniikkaa ostetaan"

- "Kirjanpitäjäthän ne vasta parhaita myyntimiehiä onkin"

- "Suomessa on maailman parhaiten koulutetut stereomyyjät" (Harmi vaan että ne on nykyään it-hommissa).

Tämänkaltaisten totuuksien valossa tiedämme että juuri oma ammatimme, oli se sitten mikä tahansa, avaa parhaiten kaikki universumin salat? Miten kummassa kävikin niin, että juuri minä ymmärrän asiat niin kuin ne ovat? Tämän "syväfilosofisen" ajattelun kiteymä on tässä: - ”Tarttee olla vaan niin kuin mä.”

Vaan entäpä jos onkin niin, että kun pintaa vähän naarmuttaa, pinnan alta paljastuu, että muiden ihmisten elämän ja toimeliaisuuden syväluotaava tuntemus perustuukin lähes sataprosenttisesti peukalosta imettyyn "ajatuksenjuoksuun", jonka tukipilarina toimii vain se kuuluisa kesätöissä opittu maalais- tai kaupunkilaisjärki.

Se sama, jota Albert Einstein kuvasi osuvasti joukoksi noin kahdeksantoista vuoden iässä hankittuja ja lukittuja harhaluuloja. Myöhemmällä iällä saamme toki vielä pultattua nuo samat harhaluulomme lattiaan niin sanotun ammatillisen "kokemuksen" myötä, eli insinööri "vaihtaa" insinöörin hommiin ja niin edelleen, kunnes uraputki onkin katkeamaton eläköitymiseen asti.

Moni ei koko elämänsä aikana kohtaa sitä, millainen todellisuus oikeasti mahtaa olla tuon kesätyömuropakettiajattelun ja kollegiaalisuuden ulkopuolella.

Entä jos tuossa paketissa olisikin jotain radikaalisti muuta? Entä jos todellisen työelämän palikat ovatkin parhaimmillaan ihan sulassa sovussa juuri, kun ne ovat sekaisin. Entä jos yhteiskunta ei olekaan kone, jossa kukin ratas raksuttaa omaa erinomaisuuttaan? Entä jos yhteiskunnallinen työnjako on suurimmalta osaltaan yksinkertaistettu idiotismi, johon uskovat vain ne, joille ei koskaan avaudu muiden näkökulmien ja hahmotustapojen rikkaus?

Ehkä olisi paikallaan pohtia mistä asioista mahtaakaan koostua laajempi todellisuus. Mitä ovat arjen ja yhteiskunnan kompleksisuus ja monimuotoisuus? Miten selviämme ja saamme otteen omasta elämästämme, kun kiiltokuvan yksinkertaistettu malli lakkaakin olemasta ja saamamme koulutus menettää parasta ennen päivänsä kesken kaiken?

Millainen ihminen ja oppija mahtaa rakentaa parhaan huomisen? Muropakettinsa harmonisoinut monokulttuurinen hylkypuhuja, vai erilaisuuden hyödyntämiseen pohjaava moniammatillisessa ja verkostomaisessa yhteisössä toimiva osaaja?

Mikä mahtaa olla hyvä kasvualusta luovuudelle, innovoinnille ja unelmoinnille, jos todellisuus ei olekaan vakio, vaan elää ja muuttuu koko ajan?

Millaista voisi olla tulevaisuuden verkostoajan työ ja sitä myöten myös oppiminen?

Alla oleva malli sopii loistavasti tähän yhteyteen. Oppimaan oppimisen yksi tavoite voisi olla erilaisten ajatustyökalujen, kuten tämänkaltaisten kehikkojen käytön harjoittelu. Malli ei tähtää asioiden kategorisointiin vaan niiden haltuunottoon.

Dave Snowdenin Cynefin-malli jakaa ympäristöt viiteen pääluokkaan:

• Yksinkertaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen väliset suhteet ovat kaikille itsestään selvät. Kategorisoimalla  voidaan hyödyntää parhaita käytäntöjä.  Vrt. koe, tehtäväkirja, luokkaopetus; kuvamme työelämästä perustuu edelleen pitkälle tähän viitekehykseen.

• Monimutkaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen välisten suhteiden ymmärtäminen vaatii analysointia tai ammattiosaamista.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa vaan monta erilaista hyviä käytäntöjä, joilla tavoite voidaan saavuttaa. Pedagogia, oppiaineet ja jälkiteollisena tunnettu työnkuva jäsentyy tähän ryhmään.

• Kompleksisessa ympäristössä syyn ja seurauksen suhteet voidaan yleensä havaita vasta jälkeenpäin. Kolleketiivisesti tutkimalla ja kokeilemalla  voidaan tunnistaa uusia käytäntöjä. OPS, laboratoriot, systeeminen ajattelu.

• Kaoottisessa ympäristössä ei ole syyn ja seuraksen välisiä selkeitä vuorovaikutuksia. Lainalaisuudet eivät toimi, täytyy vain toimia, sammuttaa kriisin tulipalo. Kaaoksen/kriisin kautta voi löytyä ainutlaatuisia käytäntöjä.

• Viides ympäristö on epäjärjestys, jossa olemme suurimman osan ajasta. Tällöin emme tunne syyn ja seurauksen välistä suhdetta, emmekä siksi ympäristöä jossa olemme. Teemme päätöksen omassa mukavuustilassamme, vaikka toisenlainen ajattelua ja lähestymistapa olisivat parempia.
  
  
  http://youtu.be/5mqNcs8mp74
  
  

Viisaat päät yhteen vai joukossa tyhmyys tiivistyy?

Kirjoittanut Antti Värtö, oppilaanohjaaja ja oppikirjailija

Lukioikäisenä olin jo päättänyt, että tuleva ammattini olisi jonkinlainen opettaja. Silloin lupasin itselleni, että kun minä olen opettajana, en ikinä teetä oppilaillani ryhmätöitä. Olin saanut kärsiä ryhmätöistä koko yläasteen ajan, enkä tahtonut siirtää tuskaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Ryhmätöiden teettäminen tuntui puhtaalta opettajan laiskuudelta: ne kuluttivat aikaa hyvin, mutta mitään niissä ei oppinut.

Saatuani töitä opettajana taisin pettää pyhän lupaukseni jo ensimmäisenä päivänä.

Näiden kahden ajanjakson välissä oli muun muassa opettajankoulutus ja auskultointi, joiden aikana ymmärsin ryhmätöiden todellisen arvon. Ryhmätyöt, kuten tiedämme, ovat verrattoman oppilaslähtöinen ja konstruktivistinen tapa oppia. Oppilaat saavat itse etsiä tiedon sen sijaan että opettaja vain kaataisi tietoa heidän päähänsä. Oppilaat oppivat myös olennaisia yhdessä työskentelemisen taitoja, jotka ovat elämässä hyödyllisempiä kuin moni muu koulussa opittu asia. Oppilaat voivat myös edetä omaan tahtiinsa ja nopeammat voivat avustaa hitaampia.

Mutta jokin ei nyt täsmää. Jos ryhmätyöt kerran ovat niin loistava metodi, miksi vihasin niitä palavasti koko yläasteen ajan? Miksi ne aina tuntuivat ajan haaskaukselta?

Vaikka selityksiä on useampia, keskityn tässä vain yhteen: ryhmätyöt ovat hyviä ainoastaan silloin, kun ne suunnitellaan hyvin. Huonon suunnittelun seurauksena ryhmätöissä ei saada tulosta aikaan tai työn tekeminen tuntuu epämiellyttävältä.

Ryhmätyöskentely on vaikeaa.

Ryhmätyöt menevät oletusarvoisesti pieleen. Syinä ovat muiden muassa sosiaalinen laiskottelu, siihen liittyvä "sucker effect" ja oman työn haaskautuminen.¹

Sosiaalinen laiskottelu on väistämätön seuraus ryhmässä toimimisesta. Klassinen esimerkki on Ringelmannin efekti: köydenvetoporukassa yksittäinen vetäjä käyttää sitä vähemmän voimaa, mitä enemmän joukkueessa on vetäjiä. Kun joukkueen koko kasvaa tarpeeksi isoksi, on yksittäisen vetäjän vaikutus koko ryhmän tulokseen melko mitätön, joten ihmiset eivät turhaan väsytä itseään. Tämä ponnisteluiden vähentäminen on ilmeisesti aika alitajuista, eivätkä ihmiset itse huomaa välttämättä tekevänsä niin.

Sosiaalinen laiskottelu henkistä ponnistelua vaativissa tilanteissa liittyy enemmän odotuksiin ryhmän toiminnasta: jos uskoo, etteivät muut tee hommiaan täysillä, ei itsekään panosta kovin paljoa. Erityisesti jos on tilanteessa, jossa uskoo tulevansa hyväksikäytetyksi vapaamatkustajien takia (ns. Suckereffect), lakkaa henkilö tekemästä töitä ja siirtyy herkästi itsekin vapaamatkustajaksi.

Oma työ voi mennä useilla tavoilla hukkaan ryhmätyön aikana. Jos ryhmässä ideoidaan vapaasti, voivat yksittäisen jäsenen ideat hukkua ajatusten tulvaan. Mikäli henkilölle jää tunne, että kaikki hänen ajatuksensa ohitetaan, lakkaa hän osallistumasta. Aivoriihimenetelmä on erityisen altis ajatusten hukkumiseen, mutta mahdollisuus on olemassa kaikenlaisissa ryhmätöissä. Oma työ voidaan sivuuttaa myös sosiaalisista tai ryhmädynaamisista syistä: ryhmässä saatettaan kannattaa vain kaverien tai "suosittujen" oppilaiden ehdotuksia ja panoksia, jolloin vähemmän suosittujen oppilaiden työt voidaan ohittaa.

Ongelmat ovat voitettavissa, mutta ne pitää tuntea.

Tärkein väline sosiaalisen laiskottelun vähentämiseksi on suunnitella ryhmäoppimistilanteet sellaisiksi, että kaikilla on mielekästä tekemistä ja jokainen on selvästi vastuussa jostain työn osa-alueesta. Vapaamatkustus lisääntyy heti, kun ryhmässä on epäselvyyksiä eri ryhmäläisten vastuualueista. Jos en ole erityisesti vastuussa mistään työn osasta, miten minun voidaan osoittaa laiskotelleen? Vastaavasti jokainen työn osa-alue pitäisi tunnistaa ja jakaa jonkun ryhmäläisen vastuulle.

Oman työn haaskautumista ei voi kokonaan välttää. Hyvinkin toimiva ryhmä joutuu hylkäämään osan jäsentensä tekemästä työstä. Haaskausta voi kuitenkin minimoida erilaisilla tekniikoilla (ks. esim. http://www.aivottyossa.fi/menetelmat/#ryhmassatyoskentely). Ideointiin on parempia metodeita kuin aivoriihi. Nimellisten ryhmien tekniikka, jossa jokainen ensin kirjoittaa ideansa paperille ja niistä keskustellaan vasta sitten estää ajatusten hukkumista ideoiden tulvaan.

Sosiaalisia ongelmia ryhmässä voi välttää miettimällä ryhmäjakoa etukäteen. Jos oppilaat jakautuvat ryhmiin ilman opettajan ohjausta, voivat yksinäiset oppilaat jäädä yksin, eivätkä ryhmät muutenkaan ole välttämättä toimivia.Tämän vuoksi opettajan tulisi tavalla tai toisella muodostaa ryhmät. Yksi tapa on käyttää ryhmätuntemusta hyödyksi ja jakaa oppilaat ryhmiin enemmän tai vähemmän kaveriporukoiden mukaisesti,  huolehtien samalla siitä, etteivät yksinäiset oppilaat jää ulkopuolisiksi. Toinen ääripää on jakaa oppilaat täysin satunnaisesti ryhmiin esimerkiksi palikkapussin tai jonkin muun arpomismenetelmän avulla. Ryhmäjaossa voi käyttää erilaisia pedagogisia kriteerejä, esimerkiksi laittamalla sellaiset oppilaat samaan ryhmään, joiden opiskelutyylit täydentävät toisiaan tai jotka eivät ole koskaan aiemmin olleet samassa ryhmässä. Opettaja osannee valita sopivan ryhmiinjakotavan luokan ja tilanteen mukaan. Mikäli ryhmätyöskentelyä käytetään paljon, voi opettaja harkita pysyvien pienryhmien muodostamista luokkaan.

Ryhmien määrääminen ei ole täysin ongelmatonta. Mikäli oppilaat on jaettu ryhmiin opettajan mahtikäskyllä, ei työ ala luontevasti. Osa oppilaista saattaa tuntea katkeruutta siitä, etteivät he päässeet ystäviensä kanssa samaan ryhmään. Osa saattaa tuntea olonsa ujoksi vieraampien oppilaiden kanssa. Tilanne saattaa oppilaista tuntua keinotekoiselta ja siksi vaivaannuttavalta. Kaikki nämä tunteet estävät ryhmää aloittamasta töitä itsestään. Siksi opettajan tulisikin antaa työn aloittamiseen selvät ohjeet, jotka eivät vaadi oppilailta mitään itseohjautuvuutta.

Opettajan tulee jakaa työ selkeisiin osiin tai jakaa oppilaille selkeät roolit. Tällöin kaikki tietävät, mitä heidän pitää tehdä. He myös tietävät muiden tietävän, joten heillä on vähemmän mahdollisuuksia laiskotteluun. Oppilaat voi jakaa rooleihin esimerkiksi seuraavasti:

Kuvatoimittaja: vastaa kuvien hankkimisesta

Tiedonhakija 1: etsii tietoa aiheesta

Tiedonhakija 2: etsii myös tietoa, mutta eri lähteistä

Toimittaja: Valitsee, mitä tietoa lopulliseen työhön valitaan

Toteuttaja: Kirjoittaa lopullisen työn puhtaaksi.

Tämän jälkeen oppilaat aloittavat työn ryhmänä. Vaikka he olisivat toisilleen tuttuja, on hyödyllistä aloittaa esittelyllä. Oppilaat sanovat nimensä ja ne osat/roolit, jotka heitä kiinnostavat. He voivat sitten keskustella roolien jakamisesta keskenään. Nimien sanominen voi olla yllättävän hyödyllistä, jopa ryhmätyön tekemisen aikana kannattaa kannustaa oppilaita kutsumaan toisiaan nimillä. Kirurgi Atul Gawande havaitsi esittelyn ja nimien käytön leikkauksen aikana vähentävän virheitä: hoitajat mainitsivat kirurgille epäilyistään helpommin, mikäli leikkausryhmän jäsenet kutsuivat toisiaan nimeltä.² Koska luokassa oppilaat luultavasti tietävät toistensa nimet, olisi teennäistä pyytää heitä esittäytymään toisilleen. Opettaja voikin sen vuoksi pyytää ryhmän jäseniä mainitsemaan nimensä ja valitsemansa roolin ääneen voidakseen merkitä nämä asiat muistiin. Pelkkä nimien mainitseminen tekee todennäköisemmäksi, että oppilaat puhuvat vapaammin toisilleen.

Tietenkään kaikki oppilaat eivät edelleenkään halua työskennellä ryhmässä, vaikka opettaja olisi suunnitellut työn toteutuksen kuinka hyvin tahansa. Suurin osa oppilasta ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti vihamielinen ryhmätöitä kohtaan. Ryhmässä toimiminen on joka tapauksessa taito, jonka koulun pitää aktiivisesti opettaa, eikä vain olettaa, että oppilaat osaavat työskennellä automaattisesti yhdessä.

***********

¹ Pennington, Donald C: Pienryhmän sosiaalipsykologia. Gaudeamus 2005.

² Gawande, Atul: The Checklist Manifesto. Metropolitan books 2009.

Voiko täydellinen koulu toteutua vain mielikuvituksessa?

Koululla on todettu olevan ainakin kolme tehtävää: uusien sukupolvien kouluttaminen siten, että kukin löytää paikkansa maailmassa, uusien sukupolvien kouluttaminen yhteiskunnan tarpeisiin, sekä uusien sukupolvien ”säilyttäminen” turvallisissa olosuhteissa aikuisten työpäivien ajan (ronskisti kutsuttuna niin sanottu päivähoito).

Tämänhetkinen koulu täyttänee kohtuullisissa määrin ainakin kaksi jälkimmäistä. ”Päivähoito” sujuu moitteettomasti lukuun ottamatta pieniä kahnauksia, opettajien raportoimaa ajoittaista uupumista sekä muutamia poikkeuksellisen hankalia "asiakkaita", jotka syystä tai toisesta haistattavat pitkät koululle vähän rajummassa mittakaavassa. 

Yhteiskunnan tarpeisiin kouluttamisen suhteen ongelmia aiheutuu lähinnä siitä, että oppilaiden kiinnostukset eivät täysin vastaa noita tällä hetkellä visioituja tarpeita. Esimerkiksi kulttuurialat ja omaehtoinen tekeminen kiinnostavat toistaiseksi nuoria suuremmassa määrin kuin yhteiskunnan kannalta olisi tarvis, ja toisaalta hoitoala tai tekniset alat turhan vähäisesti. Kuitenkin yhteiskunnan tarpeisiin kouluttamiseen liittyy tulevaisuuden muovautuvuuden dilemma: tulevaisuus ei odota valmiina, vaan on riippuvainen siitä, millaisia asioita ”sitä ennen” tapahtuu (milloin tulevaisuus sitten alkaakaan). Jos nuoria kiinnostaa hoitoala, täyttävät he tulevaisuudessa heille nyt kaavaillut työpaikat, ja tämänhetkinen visio tulevaisuudesta täyttyy tältä osin. Jos taas kulttuuriala kiehtoo enemmän, nykynuoret aikuisuuteen astuttuaan järjestävät hoitoalan työtilanteen muilla keinoin, esimerkiksi maahanmuuton avulla, ja joko luovat yhteiskunnasta kulttuuria enemmän painottavan tai sellaisen, jossa työttömyys mahdollistuu / lisääntyy, olivatpa sen seuraukset yhteiskunnan kannalta sitten positiivisia tai negatiivisia.

Oman paikan löytämisessä nykymuotoinen koulu onnistuu mielestäni huonoiten. Suomalainen koulu on laajalti varsin perinteinen eli oppikirjakeskeinen, opettajakeskeinen ja -johtoinen ja painottaa läpikäymistä, tiedon ulkoaoppimista sekä yksintekemistä (katso esim. Niemi, 2010, s. 39; lue perinteisen menetelmän mainioksi hioutumisesta myös matematiikan opettajankoulutuksen professori Peter Hästön kirjoitus Luma Sanomissa).

Olen erityisen huolissani tietynlaisesta näköalattomuudesta, joka on mielestäni ainakin jossain määrin seurausta koulun vanhanaikaisuudesta. Oli aika, jolloin koulun huolellinen suorittaminen avasi mahdollisuuksia. Tänä päivänä vastaava skenaario ei ole itsestäänselvyys. Ylioppilaaksi valmistuu puolet ikäluokasta, tohtorin tutkinnon suorittanut saattaa aloittaa väittelynsä jälkeen tradenomin perusopinnot, ja työpaikan nappaa kuuden Laudaturin kirjoittajan edestä ”hyvä tyyppi”, joka vietti peruskoulun jälkeiset vuotensa Balilla sukellusopettajana, oppi kieltä ja kulttuuria, ymmärtämään turismia ja globaaleja markkinoita, ja on nyt kullanarvoinen nopeaa kasvua hakevan mobiilisovelluksiin keskittyvän yrityksen kannalta.

Intohimon puutteesta yhteiskunnassamme on puhunut PasiSahlbergin lisäksi muun muassa Aalto-yliopiston professori Liisa Välikangas äskettäisessä Selkäranka-seminaarissa (aiheesta Helsingin Sanomissa 16.1.2014). Lisää huolta aiheuttaa opiskelijoiden tylsistynyt asennoituminen koulun käyntiin. Tutkimuksissa (mm. OPH, 2013) on viime vuosina jatkuvasti havaittu se, että oppilaat laajassa mittakaavassa suhtautuvat kouluun ja sen oppiaineisiin varsin negatiivisesti. Psykologi Päivi Ylikoski kirjoitti nykymuotoisen koulun taipumuksesta tappaa motivaatio Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 29.12.2013 todeten ongelmiksi muun muassa liian teoreettisuuden sekä opiskeltavan aineksen liian suuren määrän. Tiedän monien ajattelevan, ettei ratkaisu ainakaan ole vähentää ja helpottaa opiskeltavaa ainesta entisestään. Pelkona on tuolloin se, että ”riman alentamisen” uskotaan vaikuttavan tyhmentävästi ja huonontavan koko yhteiskunnan hyvinvointia tulevaisuudessa. Kuitenkin on vaikea nähdä, mitä hyötyä on riman pitämisestä ylhäällä, jos merkittävä määrä oppilaista jättää sen ylittämättä, siirtyen kentän laidalle kiviä potkiskelemaan ja itseensä käpertymään. Ylikoski toteisikin osuvasti, että ongelmat ratkeisivat kätevästi vaihtamalla laiskat oppilaat toisiin – temppua sopii yrittää vaikkapa jonkinlaisella vanhojen hyvien aikojen palautuskoneella.

Mitä koulu kaipaa? Teesini ovat seuraavat:

Yhdessä tekemistä. Nuori ihminen haluaa jakaa kokemuksensa. Onnistumisella on hyvin vähän merkitystä, ellei sitä ole sosiaalisesti olemassa. Jos joutuisit elämään loppuelämäsi autiolla saarella, kuinka hienoa olisi, jos mieleesi tulisi, kuinka energiakriisi voidaan ratkaista? Oppilaiden on saatava tehdä yhdessä, saatava puhua, saatava arvottaa tekemisiään, itseään ja toisiaan. Sen sijaan ulkopuolista (opettajan tekemää) arviointia voi vähentää. Olennaisempaa on, mitä kukin harjoittelee ja mistä kiinnostuu, kuin se, kuka ehtii tehdä nopeimmin opettajan mielestä tärkeät yksilötehtävät.    
  

Vähennetään tai poistetaan aikaan ja oppiaineisiin liittyvät rajat. Kielen oppimiselle tulee tarve, kun täytyy käsikirjoittaa ruotsinkieliset repliikit lyhytelokuvaansa, ja potenssien laskusäännöt alkavat kiinnostaa, kun ei ymmärrä kiinnostavassa psykologisessa tutkimusartikkelissa esitettyä testitehtävää. Vaikka oppimisessa edettäisiin kiinnostus edellä, ei sen tarvitsisi tarkoittaa riman laskua. Oppimisen sallittaisiin vain etenevän erilaisia polkuja pitkin, määritellen ainoastaan millaisiin asioihin tuon polun aikana olisi  kaiken kaikkiaan tutustuttava, ja missä laajuudessa.

Lopetetaan opettaminen. Annetaan sen sijaan mahdollisuus oppimiselle. Olen itse opettanut, opettanut ja opettanut – kehitellyt mahtavia esimerkkejä, havainnollistanut ja niin edelleen – ja kuitenkin vain ne ovat oppineet, jotka ovat niin halunneet. Joka ei ole kiinnostunut, ei opi, vaikka opettaisin jumalaisesti. Kiinnostunut voi toisaalta oppia huonomminkin esimerkein. Virtuaalinen maailmamme on tällä hetkellä täynnä hyvin tehtyä opetusmateriaalia, jonka avulla teknisiä yksityiskohtia voi harjoitella. Opettajan korvaamaton tehtävä sen sijaan on kiinnostuksen herättäminen. Opettaja virittää moottorin ja tukee ja auttaa kun tulee paha paikka. Opettaminen vailla vastaanottajan kiinnostusta on yhtä hyödyllistä kuin määrätä nuotio syttymään itsestään, koska niin haluaa: kylmässä palelee ja lämpöä on saatava. Yhtä vähän kuin nuotiota kiinnostaa palelevan ihmisen toive, kiinnostaa keskivertoa kolmetoistavuotiasta yhteiskunnan tarpeet tai opettajat vakaat näkemykset. Oppimishalun ei kuitenkaan tarvitse olla suunnatonta intohimoa, kunhan jonkinlainen kipinä syttyy. Opettajalta ei vaadita ihmeitä, tulitikut riittävät.

Ovatko teesit mahdottomia nykyajan koulussa? Eivät. Vaikka koulua kritisoitaisiin jähmeydestä ja vanhanaikaisuudesta, mihin itsekin tässä kirjoituksessa sorrun, on sen puitteissa kuitenkin paljon mahdollisuuksia monipuoliseen toimintaan. Liikkuminen, ryhmätyöskentely ja sosiaalisuuden yleinen lisääminen onnistuvat nykyisissä puitteissa. Verkkoa hyödyntäen on mahdollista siirtää ”opettaminen” tilanteisiin, joissa oppilaat haluavat lisää tietoa löytää, ja näin vapauttaa koulussa vietettyä aikaa kiinnostuksen herättämiseen (esim. käänteinen opetus). Ainerajojen ylittäminenkin onnistuu, mikäli kollegoiden kesken päästään asiassa yksimielisyyteen. Ainoastaan aikataulujen häivyttäminen on todellinen haaste nykymuotoisessa koulussa. 

Mutta menkäämme pidemmälle. Mitä kaikkea muuta voitaisiin tehdä parhaan mahdollisen oppimisen takaamiseksi (ja kaikkien kolmen alussa esitetyn tehtävän toteuttamiseksi) ellei nykyinen tilanne ja sen rakenteet olisi asettamassa rajoituksia tai reunaehtoja? Tämän vuoden alusta toimintansa aloittaa Mielikuvituskoulu, joka pohtii unelmakoulun olemusta mielikuvituksen tasolla. Mielikuvituskoulu tulee kirjoittamaan oman Mielikuvitusopetussuunnitelmansa, joka tulee päivittymään jatkuvasti. Rajattoman unelmoinnin lisäksi Mielikuvituskoulu tulee tekemään erilaisia kokeiluja selvittääkseen, missä määrin unelmat ja todellisuus on mahdollista yhdistää. Kutsun kaikki lukijat seuraamaan tätä toimintaa Mielikuvituskoulun omalla kotisivulla.

Lopuksi haluan käsitellä ikiaikaista huolta siitä, että oppilaiden (tai minkä tahansa kohderyhmän) tarpeiden ja halujen huomioon ottaminen jollakin tavalla pilaa kaiken. Laiskistaa, tyhmentää, ohjaa väärinkäytöksiin ja moraalikatoon. Viittaan ensin Hufvustadsbladetissa 10.1.2014 julkaistuun mainioon Janne Strangin kirjoitukseen Gratis pengar aktiverar. Strang käsittelee viime päivinä kohua herättänyttä tapausta, jossa nuori sosiaalitoimiston asiakas laittoi myyntiin saamansa maksusitoumuksen. Tapausta on pidetty esimerkkinä nuorison häikäilemättömyydestä, vaikka on vaikea nähdä, miksei kuka tahansa saattaisi punnita, tarvitseeko sittenkin enemmän käteistä kuin huonekaluja (jos voitat lahjakortin Iskuun tarvitessasi uutta pöytää, oletko moraaliton jos sittenkin myyt lahjakortin maksaaksesi matkakortille aikaa tai rästiin jääneen vuokran?). Kaiken lisäksi kyseinen henkilö oli ehtinyt lainata rahaa ja tehdä tarvitsemansa hankinnat jo aiemmin, joten maksusitoumus oli ihan konkreettisesti tarpeeton, sen sijaan velka oli kuitenkin maksettava. Strang kertoo kirjoituksessaan yleisestä paheksunnasta, jota tapaus aiheutti: monet kun ovat herkkiä näkemään kanssaihmisissä ensisijaisesti vikoja, etenkin nuorissa, ja ajattelemaan asioista negatiivisesti jos vain mahdollista (ennakkoluulojaan vahvistaakseen?). Strang esittelee kirjoituksessaan myös tutkimuksia sekä kokeiluja, joissa on havaittu ongelmien poistuvan todennäköisimmin luottamusta ja mahdollisuuksia (kuten rahaa) tarjoamalla, kepin käyttämisen ja rankaisemisen sijaan. Pelko moraalikadosta vaikuttaa siis aiheettomalta. Useimmat meistä pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa, kun saavat siihen tilaisuuden. Elleivät välittömästi, niin ainakin pikkuhiljaa.

Moraalikadosta kauhukuvia näkevät kieltäytyvät itsepintaisesti uskomasta, että lukuun ottamatta muutamaa harvaa poikkeusta, vaikeuksiin on yleensä syynsä. Mutta jos ihmisellä on ongelmia, kuormittuu hänen mielensä noista ongelmista toisin kuin hvyissä asemissa olevan kanssaihmisen. Kuormittuneen mielen on puolestaan vaikeampi tehdä pitkäjänteisiä, rationaalisia (tilannetta parantavia) ratkaisuja. Päinvastaiset toimet puolestaan pahentavat tilannetta ennestään, ja pian ongelmat alkavat näyttää itse aiheutetuilta. Suosittelen lukemaan Helsingin Sanomien kolumnistin Jani Kaaron ajatuksia herättävän tekstin aiheeseen liittyen.

Millaisia haaveita täydellisestä koulusta lukijoilla on? Ovatko nämä haaveet toteutettavissa nykymuotoisessa koulussa? Elleivät, millaisia muutoksia rakenteisiin olisi tarvetta tehdä? Mielikuvituskoulu kutsuu unelmoimaan – vaikka sitten niistä täydellisesti käyttäytyvistä oppilaista – mutta haastaa myös pohtimaan, mitä voisimme tehdä päästäksemme lähemmäksi noita unelmia.

Lue aiheeseen liittyen myös

Mitä arvioimme, kun arvioimme matematiikan osaamistasoa?

Älykkyyttä on muutakin kuin akateemista