Mihin maaliin oppiminen tähtää?

Kirjoittanut Jesse Soininen, digi coach, workflow expert 


"Kaikkihan osaa kuvitella mitä työelämä on - vai osaako?"

Miten selviämme ihmislajina todellisuudessa joka koostuu miljoonista sekä itseemme että keskenään toisiinsa vaikuttavista tekijöistä? Miten poimimme myriadien ilmiöiden joukosta juuri sen mikä meidän kannattaa kertoa tuleville sukupolville? Miten varmistamme että he selviävät perheineen ja jopa ehkä pelastaisivat sivilisaatiomme? Mihin maaliin tähtäämme kaikella sillä mitä kerromme lapsillemme nyt? Pyrimmekö vain menneen konservointiin vai tulevan haltuunottoon?

Nettiajan ylivoimaisesti parhaita puolia on se kun törmää päivittäin joukkoon muita ihmisiä joiden ajattelu on oivaltavaa, rohkeaa ja silmiä avaavaa. Riittää kun raottaa edes hieman silmiään. Virrassa vastaan tulevia syvällisiä näkökulmia riittää pilvin pimein.

Eli juuri päinvastoin kuin yleinen uskomus on, ja vastoin sitä, mitä "mediassa" jaksetaan jatkuvasti muistuttaa: netin mahdollistama vuorovaikutus ja oppimisverkostot ovat itse asiassa vastakohtia sille paljon puhutulle informaatiokuplalle. Kupla ei olekaan välineestä ja netistä kiinni vaan kyseessä on nimenomaan kunkin oma henkiökohtainen alttius toiseudelle ja erilaisuudelle.

Kaikki eivät silti avoimuudesta tai muutoksen olemuksesta paljoa perusta. Joukossa on aina laumoittain niitä jotka keräävät omaa sosiaalista ja ammatillista muropakettiaan postaus, twiitti ja ajatus kerrallaan kunnes koko muovihahmokokoelma on lukittu täydelliseen ojennukseen.

Näillä nykyisen media-ajan muroihmisilla tarkoitan ihmisiä, jotka tunnistaa helposti siitä, että he käyttävät oman nettiläsnäoloaikansa muiden tekemisten ihmettelyyn ja tekemisistä ja tekemättä jättämisistä kommentointiin. Jos asiaa vertaa aikaan vähän ennen nettiä, niin kyseessä on tutun kyläyhteisön ahdasmielisyyden ilmentymä. Se sama jonka peruskäyttövoima on muista juoruaminen ja ennen kaikkea muutoksen torjunta.

Ja onhan se tietenkin ymmärrettävää, sillä ensisijainen sosiaalisen käyttäytymisen viitekehyksemme on ryhmään kuuluminen, ei suinkaan siitä erottuminen, etenkin silloin kun kyseessä ovat yhteiset ajatusmallimme. Juoruamalla kerromme muille, että ajattelumme muropaketti koostuu yhtäläisistä oletuksista. Oletuksilla itsellään ei nyt niin väliä ole. Mehän osataan jo tää homma.

Monilla näyttääkin olevan lähes raivoisa tarve harmonisoida oma "ajattelunsa" ja ryhmäytymisen pakettinsa niin että voisi olla samaa mieltä sen oletetun oikeamielisten enemmistön kanssa. Eli käytännössä iso osa porukasta onkin niin sanotusti vahvasti kuplahakuisia. (Ja kukahan sitä junaa muuten mediassa vetää?)

Tämänkaltaisen kuplahakuisuuden hämmentävin puoli on siinä että se aniharvoin perustuu tietoon siitä, miten asiat oikeasti ovat. Ihmisaivot kun ovat muotoutuneet miljoonien vuosien kehityksen seurauksena myös ryhmäytymisen ehdoilla. Sosiaalisen evoluution seurauksena lähes jokainen meistä luulee kykenevänsä arvioimaan kanssaihmistemme olemusta, toimintaa, elämää, ajattelua tai työtä ilman että varsinaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Tutkimusten mukaan aivomme eivät edes kykene panemaan sivuun triviaalia ensivaikutelmaa, vaan me muodostamme vastaan kävelevistä kanssaihmisistämme täydellisen kokonaiskuvan ohi vilahtavien tiedonmurusten perusteella. Malli joka saattoi sopia aikoinaan savannin metsästäjäkeräilijöille elää vahvana sosiaalisen käyttäytymisemme keskellä yhä nytkin.

Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä onko tuo malli enää kovin käyttökelpoinen osana nykyaikaamme, jossa emme edes näe kanssaviestijöitämme fyysisesti, ja jossa mielikuvat muodostuvat pitkälti netissä ja mediassa jaettujen murusten avulla?

Ja kuitenkin keskinäinen viestintämme on täynnä "varmaa tietoa". Nykyihmisenhän täytyy twiitata miten asiat ovat, eikä pohtia ääneen ilmiön monia ulottuvuuksia tai harmaasävyjä, puhumattakaan että myöntäisi, ettei tiedä.

Se, että elämme vasta kehkeytymässä olevan uuden viestintäkulttuurin alkuaikoja, näkyy juuri tässä. Suurin osa viestinnästämme on edelleen "julistamista", joka tähtää pikemmin reviirin ja keskustelun naulaamiseen kuin vuoropuhelun käynnistämiseen tai ruokkimiseen.

Karrikoiduimmillaan tämän kaltainen syvätieto asuu ammattikuntien ja kollegiaalisuuden sisällä:

- "Vain rakennusinsinöörin koulutus antaa parhaat eväät hyvän hometalon suunnitteluun"

- "Vain me asiantuntijalääkärit tiedämme miten sairaaloiden tietotekniikkaa ostetaan"

- "Kirjanpitäjäthän ne vasta parhaita myyntimiehiä onkin"

- "Suomessa on maailman parhaiten koulutetut stereomyyjät" (Harmi vaan että ne on nykyään it-hommissa).

Tämänkaltaisten totuuksien valossa tiedämme että juuri oma ammatimme, oli se sitten mikä tahansa, avaa parhaiten kaikki universumin salat? Miten kummassa kävikin niin, että juuri minä ymmärrän asiat niin kuin ne ovat? Tämän "syväfilosofisen" ajattelun kiteymä on tässä: - ”Tarttee olla vaan niin kuin mä.”

Vaan entäpä jos onkin niin, että kun pintaa vähän naarmuttaa, pinnan alta paljastuu, että muiden ihmisten elämän ja toimeliaisuuden syväluotaava tuntemus perustuukin lähes sataprosenttisesti peukalosta imettyyn "ajatuksenjuoksuun", jonka tukipilarina toimii vain se kuuluisa kesätöissä opittu maalais- tai kaupunkilaisjärki.

Se sama, jota Albert Einstein kuvasi osuvasti joukoksi noin kahdeksantoista vuoden iässä hankittuja ja lukittuja harhaluuloja. Myöhemmällä iällä saamme toki vielä pultattua nuo samat harhaluulomme lattiaan niin sanotun ammatillisen "kokemuksen" myötä, eli insinööri "vaihtaa" insinöörin hommiin ja niin edelleen, kunnes uraputki onkin katkeamaton eläköitymiseen asti.

Moni ei koko elämänsä aikana kohtaa sitä, millainen todellisuus oikeasti mahtaa olla tuon kesätyömuropakettiajattelun ja kollegiaalisuuden ulkopuolella.

Entä jos tuossa paketissa olisikin jotain radikaalisti muuta? Entä jos todellisen työelämän palikat ovatkin parhaimmillaan ihan sulassa sovussa juuri, kun ne ovat sekaisin. Entä jos yhteiskunta ei olekaan kone, jossa kukin ratas raksuttaa omaa erinomaisuuttaan? Entä jos yhteiskunnallinen työnjako on suurimmalta osaltaan yksinkertaistettu idiotismi, johon uskovat vain ne, joille ei koskaan avaudu muiden näkökulmien ja hahmotustapojen rikkaus?

Ehkä olisi paikallaan pohtia mistä asioista mahtaakaan koostua laajempi todellisuus. Mitä ovat arjen ja yhteiskunnan kompleksisuus ja monimuotoisuus? Miten selviämme ja saamme otteen omasta elämästämme, kun kiiltokuvan yksinkertaistettu malli lakkaakin olemasta ja saamamme koulutus menettää parasta ennen päivänsä kesken kaiken?

Millainen ihminen ja oppija mahtaa rakentaa parhaan huomisen? Muropakettinsa harmonisoinut monokulttuurinen hylkypuhuja, vai erilaisuuden hyödyntämiseen pohjaava moniammatillisessa ja verkostomaisessa yhteisössä toimiva osaaja?

Mikä mahtaa olla hyvä kasvualusta luovuudelle, innovoinnille ja unelmoinnille, jos todellisuus ei olekaan vakio, vaan elää ja muuttuu koko ajan?

Millaista voisi olla tulevaisuuden verkostoajan työ ja sitä myöten myös oppiminen?

Alla oleva malli sopii loistavasti tähän yhteyteen. Oppimaan oppimisen yksi tavoite voisi olla erilaisten ajatustyökalujen, kuten tämänkaltaisten kehikkojen käytön harjoittelu. Malli ei tähtää asioiden kategorisointiin vaan niiden haltuunottoon.

Dave Snowdenin Cynefin-malli jakaa ympäristöt viiteen pääluokkaan:

• Yksinkertaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen väliset suhteet ovat kaikille itsestään selvät. Kategorisoimalla  voidaan hyödyntää parhaita käytäntöjä.  Vrt. koe, tehtäväkirja, luokkaopetus; kuvamme työelämästä perustuu edelleen pitkälle tähän viitekehykseen.

• Monimutkaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen välisten suhteiden ymmärtäminen vaatii analysointia tai ammattiosaamista.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa vaan monta erilaista hyviä käytäntöjä, joilla tavoite voidaan saavuttaa. Pedagogia, oppiaineet ja jälkiteollisena tunnettu työnkuva jäsentyy tähän ryhmään.

• Kompleksisessa ympäristössä syyn ja seurauksen suhteet voidaan yleensä havaita vasta jälkeenpäin. Kolleketiivisesti tutkimalla ja kokeilemalla  voidaan tunnistaa uusia käytäntöjä. OPS, laboratoriot, systeeminen ajattelu.

• Kaoottisessa ympäristössä ei ole syyn ja seuraksen välisiä selkeitä vuorovaikutuksia. Lainalaisuudet eivät toimi, täytyy vain toimia, sammuttaa kriisin tulipalo. Kaaoksen/kriisin kautta voi löytyä ainutlaatuisia käytäntöjä.

• Viides ympäristö on epäjärjestys, jossa olemme suurimman osan ajasta. Tällöin emme tunne syyn ja seurauksen välistä suhdetta, emmekä siksi ympäristöä jossa olemme. Teemme päätöksen omassa mukavuustilassamme, vaikka toisenlainen ajattelua ja lähestymistapa olisivat parempia.
  
  
  http://youtu.be/5mqNcs8mp74