Voiko täydellinen koulu toteutua vain mielikuvituksessa?

Koululla on todettu olevan ainakin kolme tehtävää: uusien sukupolvien kouluttaminen siten, että kukin löytää paikkansa maailmassa, uusien sukupolvien kouluttaminen yhteiskunnan tarpeisiin, sekä uusien sukupolvien ”säilyttäminen” turvallisissa olosuhteissa aikuisten työpäivien ajan (ronskisti kutsuttuna niin sanottu päivähoito).

Tämänhetkinen koulu täyttänee kohtuullisissa määrin ainakin kaksi jälkimmäistä. ”Päivähoito” sujuu moitteettomasti lukuun ottamatta pieniä kahnauksia, opettajien raportoimaa ajoittaista uupumista sekä muutamia poikkeuksellisen hankalia "asiakkaita", jotka syystä tai toisesta haistattavat pitkät koululle vähän rajummassa mittakaavassa. 

Yhteiskunnan tarpeisiin kouluttamisen suhteen ongelmia aiheutuu lähinnä siitä, että oppilaiden kiinnostukset eivät täysin vastaa noita tällä hetkellä visioituja tarpeita. Esimerkiksi kulttuurialat ja omaehtoinen tekeminen kiinnostavat toistaiseksi nuoria suuremmassa määrin kuin yhteiskunnan kannalta olisi tarvis, ja toisaalta hoitoala tai tekniset alat turhan vähäisesti. Kuitenkin yhteiskunnan tarpeisiin kouluttamiseen liittyy tulevaisuuden muovautuvuuden dilemma: tulevaisuus ei odota valmiina, vaan on riippuvainen siitä, millaisia asioita ”sitä ennen” tapahtuu (milloin tulevaisuus sitten alkaakaan). Jos nuoria kiinnostaa hoitoala, täyttävät he tulevaisuudessa heille nyt kaavaillut työpaikat, ja tämänhetkinen visio tulevaisuudesta täyttyy tältä osin. Jos taas kulttuuriala kiehtoo enemmän, nykynuoret aikuisuuteen astuttuaan järjestävät hoitoalan työtilanteen muilla keinoin, esimerkiksi maahanmuuton avulla, ja joko luovat yhteiskunnasta kulttuuria enemmän painottavan tai sellaisen, jossa työttömyys mahdollistuu / lisääntyy, olivatpa sen seuraukset yhteiskunnan kannalta sitten positiivisia tai negatiivisia.

Oman paikan löytämisessä nykymuotoinen koulu onnistuu mielestäni huonoiten. Suomalainen koulu on laajalti varsin perinteinen eli oppikirjakeskeinen, opettajakeskeinen ja -johtoinen ja painottaa läpikäymistä, tiedon ulkoaoppimista sekä yksintekemistä (katso esim. Niemi, 2010, s. 39; lue perinteisen menetelmän mainioksi hioutumisesta myös matematiikan opettajankoulutuksen professori Peter Hästön kirjoitus Luma Sanomissa).

Olen erityisen huolissani tietynlaisesta näköalattomuudesta, joka on mielestäni ainakin jossain määrin seurausta koulun vanhanaikaisuudesta. Oli aika, jolloin koulun huolellinen suorittaminen avasi mahdollisuuksia. Tänä päivänä vastaava skenaario ei ole itsestäänselvyys. Ylioppilaaksi valmistuu puolet ikäluokasta, tohtorin tutkinnon suorittanut saattaa aloittaa väittelynsä jälkeen tradenomin perusopinnot, ja työpaikan nappaa kuuden Laudaturin kirjoittajan edestä ”hyvä tyyppi”, joka vietti peruskoulun jälkeiset vuotensa Balilla sukellusopettajana, oppi kieltä ja kulttuuria, ymmärtämään turismia ja globaaleja markkinoita, ja on nyt kullanarvoinen nopeaa kasvua hakevan mobiilisovelluksiin keskittyvän yrityksen kannalta.

Intohimon puutteesta yhteiskunnassamme on puhunut PasiSahlbergin lisäksi muun muassa Aalto-yliopiston professori Liisa Välikangas äskettäisessä Selkäranka-seminaarissa (aiheesta Helsingin Sanomissa 16.1.2014). Lisää huolta aiheuttaa opiskelijoiden tylsistynyt asennoituminen koulun käyntiin. Tutkimuksissa (mm. OPH, 2013) on viime vuosina jatkuvasti havaittu se, että oppilaat laajassa mittakaavassa suhtautuvat kouluun ja sen oppiaineisiin varsin negatiivisesti. Psykologi Päivi Ylikoski kirjoitti nykymuotoisen koulun taipumuksesta tappaa motivaatio Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 29.12.2013 todeten ongelmiksi muun muassa liian teoreettisuuden sekä opiskeltavan aineksen liian suuren määrän. Tiedän monien ajattelevan, ettei ratkaisu ainakaan ole vähentää ja helpottaa opiskeltavaa ainesta entisestään. Pelkona on tuolloin se, että ”riman alentamisen” uskotaan vaikuttavan tyhmentävästi ja huonontavan koko yhteiskunnan hyvinvointia tulevaisuudessa. Kuitenkin on vaikea nähdä, mitä hyötyä on riman pitämisestä ylhäällä, jos merkittävä määrä oppilaista jättää sen ylittämättä, siirtyen kentän laidalle kiviä potkiskelemaan ja itseensä käpertymään. Ylikoski toteisikin osuvasti, että ongelmat ratkeisivat kätevästi vaihtamalla laiskat oppilaat toisiin – temppua sopii yrittää vaikkapa jonkinlaisella vanhojen hyvien aikojen palautuskoneella.

Mitä koulu kaipaa? Teesini ovat seuraavat:

Yhdessä tekemistä. Nuori ihminen haluaa jakaa kokemuksensa. Onnistumisella on hyvin vähän merkitystä, ellei sitä ole sosiaalisesti olemassa. Jos joutuisit elämään loppuelämäsi autiolla saarella, kuinka hienoa olisi, jos mieleesi tulisi, kuinka energiakriisi voidaan ratkaista? Oppilaiden on saatava tehdä yhdessä, saatava puhua, saatava arvottaa tekemisiään, itseään ja toisiaan. Sen sijaan ulkopuolista (opettajan tekemää) arviointia voi vähentää. Olennaisempaa on, mitä kukin harjoittelee ja mistä kiinnostuu, kuin se, kuka ehtii tehdä nopeimmin opettajan mielestä tärkeät yksilötehtävät.    
  

Vähennetään tai poistetaan aikaan ja oppiaineisiin liittyvät rajat. Kielen oppimiselle tulee tarve, kun täytyy käsikirjoittaa ruotsinkieliset repliikit lyhytelokuvaansa, ja potenssien laskusäännöt alkavat kiinnostaa, kun ei ymmärrä kiinnostavassa psykologisessa tutkimusartikkelissa esitettyä testitehtävää. Vaikka oppimisessa edettäisiin kiinnostus edellä, ei sen tarvitsisi tarkoittaa riman laskua. Oppimisen sallittaisiin vain etenevän erilaisia polkuja pitkin, määritellen ainoastaan millaisiin asioihin tuon polun aikana olisi  kaiken kaikkiaan tutustuttava, ja missä laajuudessa.

Lopetetaan opettaminen. Annetaan sen sijaan mahdollisuus oppimiselle. Olen itse opettanut, opettanut ja opettanut – kehitellyt mahtavia esimerkkejä, havainnollistanut ja niin edelleen – ja kuitenkin vain ne ovat oppineet, jotka ovat niin halunneet. Joka ei ole kiinnostunut, ei opi, vaikka opettaisin jumalaisesti. Kiinnostunut voi toisaalta oppia huonomminkin esimerkein. Virtuaalinen maailmamme on tällä hetkellä täynnä hyvin tehtyä opetusmateriaalia, jonka avulla teknisiä yksityiskohtia voi harjoitella. Opettajan korvaamaton tehtävä sen sijaan on kiinnostuksen herättäminen. Opettaja virittää moottorin ja tukee ja auttaa kun tulee paha paikka. Opettaminen vailla vastaanottajan kiinnostusta on yhtä hyödyllistä kuin määrätä nuotio syttymään itsestään, koska niin haluaa: kylmässä palelee ja lämpöä on saatava. Yhtä vähän kuin nuotiota kiinnostaa palelevan ihmisen toive, kiinnostaa keskivertoa kolmetoistavuotiasta yhteiskunnan tarpeet tai opettajat vakaat näkemykset. Oppimishalun ei kuitenkaan tarvitse olla suunnatonta intohimoa, kunhan jonkinlainen kipinä syttyy. Opettajalta ei vaadita ihmeitä, tulitikut riittävät.

Ovatko teesit mahdottomia nykyajan koulussa? Eivät. Vaikka koulua kritisoitaisiin jähmeydestä ja vanhanaikaisuudesta, mihin itsekin tässä kirjoituksessa sorrun, on sen puitteissa kuitenkin paljon mahdollisuuksia monipuoliseen toimintaan. Liikkuminen, ryhmätyöskentely ja sosiaalisuuden yleinen lisääminen onnistuvat nykyisissä puitteissa. Verkkoa hyödyntäen on mahdollista siirtää ”opettaminen” tilanteisiin, joissa oppilaat haluavat lisää tietoa löytää, ja näin vapauttaa koulussa vietettyä aikaa kiinnostuksen herättämiseen (esim. käänteinen opetus). Ainerajojen ylittäminenkin onnistuu, mikäli kollegoiden kesken päästään asiassa yksimielisyyteen. Ainoastaan aikataulujen häivyttäminen on todellinen haaste nykymuotoisessa koulussa. 

Mutta menkäämme pidemmälle. Mitä kaikkea muuta voitaisiin tehdä parhaan mahdollisen oppimisen takaamiseksi (ja kaikkien kolmen alussa esitetyn tehtävän toteuttamiseksi) ellei nykyinen tilanne ja sen rakenteet olisi asettamassa rajoituksia tai reunaehtoja? Tämän vuoden alusta toimintansa aloittaa Mielikuvituskoulu, joka pohtii unelmakoulun olemusta mielikuvituksen tasolla. Mielikuvituskoulu tulee kirjoittamaan oman Mielikuvitusopetussuunnitelmansa, joka tulee päivittymään jatkuvasti. Rajattoman unelmoinnin lisäksi Mielikuvituskoulu tulee tekemään erilaisia kokeiluja selvittääkseen, missä määrin unelmat ja todellisuus on mahdollista yhdistää. Kutsun kaikki lukijat seuraamaan tätä toimintaa Mielikuvituskoulun omalla kotisivulla.

Lopuksi haluan käsitellä ikiaikaista huolta siitä, että oppilaiden (tai minkä tahansa kohderyhmän) tarpeiden ja halujen huomioon ottaminen jollakin tavalla pilaa kaiken. Laiskistaa, tyhmentää, ohjaa väärinkäytöksiin ja moraalikatoon. Viittaan ensin Hufvustadsbladetissa 10.1.2014 julkaistuun mainioon Janne Strangin kirjoitukseen Gratis pengar aktiverar. Strang käsittelee viime päivinä kohua herättänyttä tapausta, jossa nuori sosiaalitoimiston asiakas laittoi myyntiin saamansa maksusitoumuksen. Tapausta on pidetty esimerkkinä nuorison häikäilemättömyydestä, vaikka on vaikea nähdä, miksei kuka tahansa saattaisi punnita, tarvitseeko sittenkin enemmän käteistä kuin huonekaluja (jos voitat lahjakortin Iskuun tarvitessasi uutta pöytää, oletko moraaliton jos sittenkin myyt lahjakortin maksaaksesi matkakortille aikaa tai rästiin jääneen vuokran?). Kaiken lisäksi kyseinen henkilö oli ehtinyt lainata rahaa ja tehdä tarvitsemansa hankinnat jo aiemmin, joten maksusitoumus oli ihan konkreettisesti tarpeeton, sen sijaan velka oli kuitenkin maksettava. Strang kertoo kirjoituksessaan yleisestä paheksunnasta, jota tapaus aiheutti: monet kun ovat herkkiä näkemään kanssaihmisissä ensisijaisesti vikoja, etenkin nuorissa, ja ajattelemaan asioista negatiivisesti jos vain mahdollista (ennakkoluulojaan vahvistaakseen?). Strang esittelee kirjoituksessaan myös tutkimuksia sekä kokeiluja, joissa on havaittu ongelmien poistuvan todennäköisimmin luottamusta ja mahdollisuuksia (kuten rahaa) tarjoamalla, kepin käyttämisen ja rankaisemisen sijaan. Pelko moraalikadosta vaikuttaa siis aiheettomalta. Useimmat meistä pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa, kun saavat siihen tilaisuuden. Elleivät välittömästi, niin ainakin pikkuhiljaa.

Moraalikadosta kauhukuvia näkevät kieltäytyvät itsepintaisesti uskomasta, että lukuun ottamatta muutamaa harvaa poikkeusta, vaikeuksiin on yleensä syynsä. Mutta jos ihmisellä on ongelmia, kuormittuu hänen mielensä noista ongelmista toisin kuin hvyissä asemissa olevan kanssaihmisen. Kuormittuneen mielen on puolestaan vaikeampi tehdä pitkäjänteisiä, rationaalisia (tilannetta parantavia) ratkaisuja. Päinvastaiset toimet puolestaan pahentavat tilannetta ennestään, ja pian ongelmat alkavat näyttää itse aiheutetuilta. Suosittelen lukemaan Helsingin Sanomien kolumnistin Jani Kaaron ajatuksia herättävän tekstin aiheeseen liittyen.

Millaisia haaveita täydellisestä koulusta lukijoilla on? Ovatko nämä haaveet toteutettavissa nykymuotoisessa koulussa? Elleivät, millaisia muutoksia rakenteisiin olisi tarvetta tehdä? Mielikuvituskoulu kutsuu unelmoimaan – vaikka sitten niistä täydellisesti käyttäytyvistä oppilaista – mutta haastaa myös pohtimaan, mitä voisimme tehdä päästäksemme lähemmäksi noita unelmia.

Lue aiheeseen liittyen myös

Mitä arvioimme, kun arvioimme matematiikan osaamistasoa?

Älykkyyttä on muutakin kuin akateemista