Koululla on todettu olevan ainakin kolme tehtävää: uusien sukupolvien kouluttaminen siten, että kukin löytää paikkansa maailmassa, uusien sukupolvien kouluttaminen yhteiskunnan tarpeisiin, sekä uusien sukupolvien ”säilyttäminen” turvallisissa olosuhteissa aikuisten työpäivien ajan (ronskisti kutsuttuna niin sanottu päivähoito).
Tämänhetkinen koulu täyttänee kohtuullisissa määrin ainakin
kaksi jälkimmäistä. ”Päivähoito” sujuu moitteettomasti lukuun ottamatta pieniä
kahnauksia, opettajien raportoimaa ajoittaista uupumista sekä muutamia
poikkeuksellisen hankalia "asiakkaita", jotka syystä tai toisesta haistattavat
pitkät koululle vähän rajummassa mittakaavassa.
Yhteiskunnan tarpeisiin
kouluttamisen suhteen ongelmia aiheutuu lähinnä siitä, että oppilaiden
kiinnostukset eivät täysin vastaa noita tällä hetkellä visioituja tarpeita. Esimerkiksi
kulttuurialat ja omaehtoinen tekeminen kiinnostavat toistaiseksi nuoria suuremmassa
määrin kuin yhteiskunnan kannalta olisi tarvis, ja toisaalta hoitoala tai
tekniset alat turhan vähäisesti. Kuitenkin yhteiskunnan tarpeisiin
kouluttamiseen liittyy tulevaisuuden muovautuvuuden dilemma: tulevaisuus ei
odota valmiina, vaan on riippuvainen siitä, millaisia asioita ”sitä ennen” tapahtuu
(milloin tulevaisuus sitten alkaakaan). Jos nuoria kiinnostaa hoitoala,
täyttävät he tulevaisuudessa heille nyt kaavaillut työpaikat, ja tämänhetkinen
visio tulevaisuudesta täyttyy tältä osin. Jos taas kulttuuriala kiehtoo
enemmän, nykynuoret aikuisuuteen astuttuaan järjestävät hoitoalan työtilanteen
muilla keinoin, esimerkiksi maahanmuuton avulla, ja joko luovat yhteiskunnasta
kulttuuria enemmän painottavan tai sellaisen, jossa työttömyys mahdollistuu /
lisääntyy, olivatpa sen seuraukset yhteiskunnan kannalta sitten positiivisia
tai negatiivisia.
Oman paikan löytämisessä nykymuotoinen koulu onnistuu
mielestäni huonoiten. Suomalainen koulu on laajalti varsin perinteinen eli
oppikirjakeskeinen, opettajakeskeinen ja -johtoinen ja painottaa läpikäymistä, tiedon
ulkoaoppimista sekä yksintekemistä (katso esim. Niemi, 2010, s. 39; lue perinteisen
menetelmän mainioksi hioutumisesta myös matematiikan opettajankoulutuksen
professori Peter Hästön kirjoitus Luma Sanomissa).
Olen erityisen huolissani tietynlaisesta näköalattomuudesta, joka on mielestäni ainakin jossain määrin seurausta koulun vanhanaikaisuudesta. Oli aika, jolloin koulun huolellinen suorittaminen avasi mahdollisuuksia. Tänä päivänä vastaava skenaario ei ole itsestäänselvyys. Ylioppilaaksi valmistuu puolet ikäluokasta, tohtorin tutkinnon suorittanut saattaa aloittaa väittelynsä jälkeen tradenomin perusopinnot, ja työpaikan nappaa kuuden Laudaturin kirjoittajan edestä ”hyvä tyyppi”, joka vietti peruskoulun jälkeiset vuotensa Balilla sukellusopettajana, oppi kieltä ja kulttuuria, ymmärtämään turismia ja globaaleja markkinoita, ja on nyt kullanarvoinen nopeaa kasvua hakevan mobiilisovelluksiin keskittyvän yrityksen kannalta.
Olen erityisen huolissani tietynlaisesta näköalattomuudesta, joka on mielestäni ainakin jossain määrin seurausta koulun vanhanaikaisuudesta. Oli aika, jolloin koulun huolellinen suorittaminen avasi mahdollisuuksia. Tänä päivänä vastaava skenaario ei ole itsestäänselvyys. Ylioppilaaksi valmistuu puolet ikäluokasta, tohtorin tutkinnon suorittanut saattaa aloittaa väittelynsä jälkeen tradenomin perusopinnot, ja työpaikan nappaa kuuden Laudaturin kirjoittajan edestä ”hyvä tyyppi”, joka vietti peruskoulun jälkeiset vuotensa Balilla sukellusopettajana, oppi kieltä ja kulttuuria, ymmärtämään turismia ja globaaleja markkinoita, ja on nyt kullanarvoinen nopeaa kasvua hakevan mobiilisovelluksiin keskittyvän yrityksen kannalta.
Intohimon puutteesta yhteiskunnassamme on puhunut PasiSahlbergin lisäksi muun muassa Aalto-yliopiston professori Liisa Välikangas
äskettäisessä Selkäranka-seminaarissa (aiheesta Helsingin Sanomissa 16.1.2014). Lisää huolta aiheuttaa opiskelijoiden
tylsistynyt asennoituminen koulun käyntiin. Tutkimuksissa (mm. OPH, 2013) on
viime vuosina jatkuvasti havaittu se, että oppilaat laajassa mittakaavassa
suhtautuvat kouluun ja sen oppiaineisiin varsin negatiivisesti. Psykologi Päivi
Ylikoski kirjoitti nykymuotoisen koulun taipumuksesta tappaa motivaatio
Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 29.12.2013 todeten ongelmiksi muun muassa
liian teoreettisuuden sekä opiskeltavan aineksen liian suuren määrän. Tiedän
monien ajattelevan, ettei ratkaisu ainakaan ole vähentää ja helpottaa opiskeltavaa
ainesta entisestään. Pelkona on tuolloin se, että ”riman alentamisen” uskotaan
vaikuttavan tyhmentävästi ja huonontavan koko yhteiskunnan hyvinvointia
tulevaisuudessa. Kuitenkin on vaikea nähdä, mitä hyötyä on riman pitämisestä
ylhäällä, jos merkittävä määrä oppilaista jättää sen ylittämättä, siirtyen
kentän laidalle kiviä potkiskelemaan ja itseensä käpertymään. Ylikoski
toteisikin osuvasti, että ongelmat ratkeisivat kätevästi vaihtamalla laiskat
oppilaat toisiin – temppua sopii yrittää vaikkapa jonkinlaisella vanhojen hyvien
aikojen palautuskoneella.
Mitä koulu kaipaa? Teesini ovat seuraavat:
Yhdessä tekemistä. Nuori ihminen haluaa jakaa kokemuksensa.
Onnistumisella on hyvin vähän merkitystä, ellei sitä ole sosiaalisesti
olemassa. Jos joutuisit elämään loppuelämäsi autiolla saarella, kuinka hienoa
olisi, jos mieleesi tulisi, kuinka energiakriisi voidaan ratkaista? Oppilaiden
on saatava tehdä yhdessä, saatava puhua, saatava arvottaa tekemisiään, itseään
ja toisiaan. Sen sijaan ulkopuolista (opettajan tekemää) arviointia voi
vähentää. Olennaisempaa on, mitä kukin harjoittelee ja mistä kiinnostuu, kuin
se, kuka ehtii tehdä nopeimmin opettajan mielestä tärkeät yksilötehtävät.
Vähennetään tai poistetaan aikaan ja oppiaineisiin liittyvät
rajat. Kielen oppimiselle tulee tarve, kun täytyy käsikirjoittaa
ruotsinkieliset repliikit lyhytelokuvaansa, ja potenssien laskusäännöt alkavat
kiinnostaa, kun ei ymmärrä kiinnostavassa psykologisessa tutkimusartikkelissa
esitettyä testitehtävää. Vaikka oppimisessa edettäisiin kiinnostus edellä, ei
sen tarvitsisi tarkoittaa riman laskua. Oppimisen sallittaisiin vain etenevän erilaisia
polkuja pitkin, määritellen ainoastaan millaisiin asioihin tuon polun
aikana olisi kaiken kaikkiaan tutustuttava, ja missä laajuudessa.
Lopetetaan opettaminen. Annetaan sen sijaan mahdollisuus
oppimiselle. Olen itse opettanut, opettanut ja opettanut – kehitellyt mahtavia
esimerkkejä, havainnollistanut ja niin edelleen – ja kuitenkin vain ne ovat
oppineet, jotka ovat niin halunneet. Joka ei ole kiinnostunut, ei opi, vaikka
opettaisin jumalaisesti. Kiinnostunut voi toisaalta oppia huonomminkin esimerkein.
Virtuaalinen maailmamme on tällä hetkellä täynnä hyvin tehtyä
opetusmateriaalia, jonka avulla teknisiä yksityiskohtia voi harjoitella.
Opettajan korvaamaton tehtävä sen sijaan on kiinnostuksen herättäminen.
Opettaja virittää moottorin ja tukee ja auttaa kun tulee paha paikka. Opettaminen vailla vastaanottajan kiinnostusta on yhtä
hyödyllistä kuin määrätä nuotio syttymään itsestään, koska niin haluaa: kylmässä palelee ja
lämpöä on saatava. Yhtä vähän kuin nuotiota kiinnostaa palelevan ihmisen toive,
kiinnostaa keskivertoa kolmetoistavuotiasta yhteiskunnan tarpeet tai opettajat vakaat näkemykset.
Oppimishalun ei kuitenkaan tarvitse olla suunnatonta intohimoa, kunhan jonkinlainen
kipinä syttyy. Opettajalta ei vaadita ihmeitä, tulitikut riittävät.
Ovatko teesit mahdottomia nykyajan koulussa? Eivät. Vaikka
koulua kritisoitaisiin jähmeydestä ja vanhanaikaisuudesta, mihin itsekin tässä
kirjoituksessa sorrun, on sen puitteissa kuitenkin paljon mahdollisuuksia monipuoliseen toimintaan. Liikkuminen, ryhmätyöskentely ja sosiaalisuuden yleinen lisääminen onnistuvat
nykyisissä puitteissa. Verkkoa hyödyntäen on mahdollista siirtää ”opettaminen”
tilanteisiin, joissa oppilaat haluavat lisää tietoa löytää, ja näin vapauttaa
koulussa vietettyä aikaa kiinnostuksen herättämiseen (esim. käänteinen opetus). Ainerajojen ylittäminenkin
onnistuu, mikäli kollegoiden kesken päästään asiassa yksimielisyyteen.
Ainoastaan aikataulujen häivyttäminen on todellinen haaste nykymuotoisessa
koulussa.
Mutta menkäämme pidemmälle. Mitä kaikkea muuta voitaisiin
tehdä parhaan mahdollisen oppimisen takaamiseksi (ja kaikkien kolmen alussa esitetyn
tehtävän toteuttamiseksi) ellei nykyinen tilanne ja sen rakenteet olisi
asettamassa rajoituksia tai reunaehtoja? Tämän vuoden alusta toimintansa
aloittaa Mielikuvituskoulu, joka pohtii unelmakoulun olemusta mielikuvituksen
tasolla. Mielikuvituskoulu tulee kirjoittamaan oman
Mielikuvitusopetussuunnitelmansa, joka tulee päivittymään jatkuvasti. Rajattoman
unelmoinnin lisäksi Mielikuvituskoulu tulee tekemään erilaisia kokeiluja
selvittääkseen, missä määrin unelmat ja todellisuus on mahdollista yhdistää. Kutsun
kaikki lukijat seuraamaan tätä toimintaa Mielikuvituskoulun omalla kotisivulla.
Lopuksi haluan käsitellä ikiaikaista huolta siitä, että oppilaiden
(tai minkä tahansa kohderyhmän) tarpeiden ja halujen huomioon ottaminen
jollakin tavalla pilaa kaiken. Laiskistaa, tyhmentää, ohjaa väärinkäytöksiin ja
moraalikatoon. Viittaan ensin Hufvustadsbladetissa 10.1.2014 julkaistuun
mainioon Janne Strangin kirjoitukseen Gratis
pengar aktiverar. Strang käsittelee viime päivinä kohua herättänyttä tapausta,
jossa nuori sosiaalitoimiston asiakas laittoi myyntiin saamansa
maksusitoumuksen. Tapausta on pidetty esimerkkinä nuorison
häikäilemättömyydestä, vaikka on vaikea nähdä, miksei kuka tahansa saattaisi
punnita, tarvitseeko sittenkin enemmän käteistä kuin huonekaluja (jos voitat
lahjakortin Iskuun tarvitessasi uutta pöytää, oletko moraaliton jos sittenkin myyt
lahjakortin maksaaksesi matkakortille aikaa tai rästiin jääneen vuokran?). Kaiken
lisäksi kyseinen henkilö oli ehtinyt lainata rahaa ja tehdä tarvitsemansa
hankinnat jo aiemmin, joten maksusitoumus oli ihan konkreettisesti tarpeeton,
sen sijaan velka oli kuitenkin maksettava. Strang kertoo kirjoituksessaan yleisestä
paheksunnasta, jota tapaus aiheutti: monet kun ovat herkkiä näkemään
kanssaihmisissä ensisijaisesti vikoja, etenkin nuorissa, ja ajattelemaan
asioista negatiivisesti jos vain mahdollista (ennakkoluulojaan vahvistaakseen?).
Strang esittelee kirjoituksessaan myös tutkimuksia sekä kokeiluja, joissa on havaittu ongelmien
poistuvan todennäköisimmin luottamusta ja mahdollisuuksia (kuten rahaa)
tarjoamalla, kepin käyttämisen ja rankaisemisen sijaan. Pelko moraalikadosta vaikuttaa siis aiheettomalta. Useimmat meistä pyrkivät
ratkaisemaan ongelmansa, kun saavat siihen tilaisuuden. Elleivät välittömästi,
niin ainakin pikkuhiljaa.
Moraalikadosta kauhukuvia näkevät kieltäytyvät
itsepintaisesti uskomasta, että lukuun ottamatta muutamaa harvaa poikkeusta,
vaikeuksiin on yleensä syynsä. Mutta jos ihmisellä on ongelmia, kuormittuu hänen mielensä noista
ongelmista toisin kuin hvyissä asemissa olevan kanssaihmisen. Kuormittuneen
mielen on puolestaan vaikeampi tehdä pitkäjänteisiä, rationaalisia (tilannetta
parantavia) ratkaisuja. Päinvastaiset toimet puolestaan pahentavat tilannetta
ennestään, ja pian ongelmat alkavat näyttää itse aiheutetuilta. Suosittelen lukemaan
Helsingin Sanomien kolumnistin Jani Kaaron ajatuksia herättävän tekstin
aiheeseen liittyen.
Millaisia haaveita täydellisestä koulusta lukijoilla on?
Ovatko nämä haaveet toteutettavissa nykymuotoisessa koulussa? Elleivät,
millaisia muutoksia rakenteisiin olisi tarvetta tehdä? Mielikuvituskoulu kutsuu
unelmoimaan – vaikka sitten niistä täydellisesti käyttäytyvistä oppilaista –
mutta haastaa myös pohtimaan, mitä voisimme tehdä päästäksemme lähemmäksi noita
unelmia.
Lue aiheeseen liittyen myös
Mitä arvioimme, kun arvioimme matematiikan osaamistasoa?
Älykkyyttä on muutakin kuin akateemista
Lue aiheeseen liittyen myös
Mitä arvioimme, kun arvioimme matematiikan osaamistasoa?
Älykkyyttä on muutakin kuin akateemista
>Virtuaalinen maailmamme on tällä hetkellä täynnä hyvin tehtyä opetusmateriaalia, jonka avulla teknisiä yksityiskohtia voi harjoitella.
VastaaPoistaYksi ongelma on siinä, että tuo hyvä opetusmateriaali on harvoin suomenkielistä.
Toinen huomio. Olen noita Courseran Mooc-kursseja tehnyt nyt parikin kappaletta. Kanssaopiskelijoidhin on vaikea saada kontaktia valtavan osallistujamäärän vuoksi, mutta kursseihin liittyvien keskustelupalstojen viestiketjujen perusteella vaikuttaisi siltä, että osaamistaan eniten kehittäisivät ja siten Courseran suoritusmerkintöjä keräisivät eniten sellaiset opiskelijat, jotka välillä keskittyvät (oman oppimistyylinsä mukaisesti painottaen) luentomateriaalin lukemiseen, videoluentojen huolelliseen seuraamiseen ja harjoitustehtävien tekemiseen. Tämä ei ole toki vedenpitävä havainto.
Toki oletettavasti Coursera-kurssille ylipäätään ilmoittautuu sellaisia ihmisiä joilla on jonkinmoinen aikomus tutustua aihepiiriin, eli kiinnostusta. Edelleen toisaalta, noista 'kiinnostuneista' ensimmäisen viikon jälkeen huomattava osa pudottautuu pois. Jotkus mainitsevat joskus ennen lähtemistään syyksi varsin triviaaleja asioit, esimerkkejä: kurssimateriaalissa ei kädestä pitäen opeteta kuinka jokin ohjelmisto asennetaan, tulee soveltava tehtävä jota ei ole näytetty kuinka se pitäisi ratkaista (vaikka kyse on juuri siitä, että saisi lisäpisteitä osaamalla soveltaa perusasioita), yleisesti jonkin asian opettelu on liian vaikeaa jos se ei onnistu helposti vain videoita katsomalla. Melko pieni prosentti ilmoittautuneista saa suoritusmerkinnän.
Pelkkä kiinnostus ei välttämättä riitä, erityisesti tylsien, 'teknisten' tai 'mekaanisluonteisten' asioiden itseopettelu näyttää Mooc-kurssienkin aikana vaativan 'opiskelun osaamista', eritoten pitkäjänteisyyttä; kiinnostavien asioiden syvällinen ymmärtäminen vaatii pohjatietona monasti perusasioiden ja käsitteiden hallintaa, joiden opettelu puolestaan on helposti varsin pitkäveteistä. Ehkä pitkäjänteisyyttä vaaditaan jopa enemmän kuin perinteisessä opetuksessa, sillä opiskelijan huomion karkaamista muualle kesken opetteluun varatun hetken estää vain oma itsekontrolli. Hetki toki voi olla lyhyt ja tehokas: eräät kertovat käyttävänsä vain esim. puoli tuntia kerrallaan.
Myös Helsingin Yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen opiskelijaksi pääsee nykyään Mooc-kursseja suorittamalla. Siellä ymmärtääkseni nähdään paljolti vaivaa sen selvittämiseksi, millaiset opiskelijat ovat menestyneet.
Esimerkkiisi Courseran kursseihin viitaten: juuri näihin teknisiin ongelmiin, pitkäjänteisyyden tukemiseen ja yleisiin hankaluuksissa eteenpäin ohjaamiseen tarvitaan opettajaa (+ opiskelutovereita). Koulun ei tarvitse (eikä sen kannata) ryhtyä täysin virtuaaliseksi. Opettajan aikaa kannattaa kuitenkin käyttää opiskeluun ohjaamiseen ja innostamiseen, ja hyödyntää ulkoista materiaalia (jota on enenevissä määrin löydettävissä myös suomeksi) niin paljon kuin järkeväksi kokee.
PoistaAnteeksi, mutta sininen teksti ("Mielukuvituskoulu" ja pari muuta) joka ei ole linkki on rikos sivistynyttä verkkotekstietikettiä vastaan.
VastaaPoistaJep, taidat kyllä olla oikeassa. Värikkyyden ystävänä olen rakennellut mielessäni koodistoa - parannusehdotukset violetilla, Mielikuvituskouluasiat sinisellä, linkit viininpunaisella - vaan eihän lukijan tarvitsisi näitä aivoituksiani arvailla. Ymmärrän siis turhautumisen. Riittääkö rikoksen sovittamiseksi etiketinmukainen toiminta jatkossa?
VastaaPoista