Fiksut ihmiset ovat toisinaan erimielisiä

Kirjoittanut Antti Värtö

Mikäli olet seurannut kirjoittelua ja keskustelua koulun uudistamisen tarpeesta, olet kenties havainnut saman asian kuin minä: jostain syystä keskustelu tuntuu lähtevän melkein heti alussa sivuraiteelle. Osapuolet aloittavat rauhallisen keskustelun PISA-tuloksista tai lukiouudistuksesta ja päätyvät yllättävän pian tulokseen, että keskustelukumppani olisi kenties tuntenut olonsa kotoisammaksi Berliinissä vuonna 1933 tai 1978.

Tässä tietysti vanhat tuttumme vahvistusvinouma ja haloefekti ovat taas vauhdissa: jos jossain asiassa tai ihmisessä on yksi huono puoli, uskomme siinä olevan muitakin huonoja puolia. Jos joku siis kannattaa ajatusta, jota pidämme huonona, ajattelemme huomaamatta, että kannattaja on huono ihminen.

Ihmisillä on tämän takia taipumus jakautua ryhmiksi, joissa vastapuolta pidetään vähintään epämiellyttävinä. Ryhmiin jakautumisen automaattisuuden osoitti ns. Robber's Cave -koe. Tutkijat veivät kaksi poikaryhmää leirikouluun ilman että ryhmät tiesivät toistensa olemassaolosta. Hyvin nopeasti ryhmän sisällä pojat tutustuivat toisiinsa ja muodostivat ryhmäidentiteetin; toinen ryhmä kutsui itseään "Kotkiksi" ja toinen "Kalkkarokäärmeiksi". Sitten tutkijat kertoivat pojille toisen ryhmän olemassaolosta ja järjestivät ryhmien välille kilpailuja.

Kotkat ja Kalkkarot vihasivat toisiaan lähes välittömästi. Vihanpito yltyi niin vakavaksi, että tutkijoiden piti fyysisesti erottaa ryhmät toisistaan väkivallan uhan kasvaessa. On merkille pantavaa, että molemmat ryhmät koostuivat ihan samanlaisista keskiluokkaisista pojista, jotka oli alun perin jaettu ryhmiin arpomalla. Pojilla ei ollut mitään syytä vihata toisiaan. Eri ryhmiin kuuluminen kuitenkin riitti.

Koulua koskevissa keskusteluissa tuntuu karkeasti sanottuna erottuvan kaksi eri leiriä. Toisessa kannatetaan erilaisia uudistuksia, kuten oppilaskeskeisyyden ja tietotekniikan lisäämistä opetustilanteissa, ilmiökeskeisyyttä, ryhmäoppimista, perinteisistä kokeista luopumista ja niin edelleen. Kutsutaan tätä ryhmää vaikka "uudistusmielisiksi".
Toisessa ryhmässä taas halutaan koulun palaavan perusasioiden pariin: opettamaan yleissivistystä perinteisillä tehokkailla keinoilla. Kutsutaan tätä ryhmää vaikka "perinnehenkisiksi". Laura yritti viime kirjoituksessaan hieman vähentää vastakkainasetteluja selittämällä perinnehenkisille jonkin verran uudistusmielisten näkemyksiä.

Minä yritän tällä kertaa vastakkaista lähestymistapaa, joka saattaa mennä pieleen, mutta epäonnistumisestakin voi ehkä oppia jotain.

II.

Monet tuntevat väittelyvirheen nimeltä "olkinukke". Sen ideana on esittää vastapuolen väitteestä heikompi versio, joka on sitten helppo kumota. Jos keskustelukumppanini vaikka vastustaa ydinvoiman lisärakentamista, voin väittää hänen täten kannattavan hiilivoiman lisärakentamista. Sitten voinkin huoleti argumentoida, miksi hiilivoiman lisärakentaminen on huono idea. En vastannut keskustelukumppanini todellisiin argumentteihin vaan ainoastaan rakentamaani olkinukkeen, joka oli tarkoituksen mukaisesti hyvin heppoinen.

Olkinukkea tuntemattomampi on vastakkainen ajatus nimeltään "teräsnukke". Tällä kertaa en muokkaa vastapuolen argumentteja heikommiksi vaan vahvemmiksi. Jatkaakseni edellistä esimerkkiä ydinvoiman lisärakentamisesta: ehkä keskustelukumppanini käyttää argumenttinaan riskiä ydinvoimalan räjähtämisestä. Voin kumota tämän huolen mainitsemalla, etteivät nykyaikaiset voimalat voi hajota samaan tapaan kuin Tsernobylin reaktori, mutta sen lisäksi mainitsen, että ydinvoiman ratkaisemattomina riskeinä ovat ainakin ydinjätteen kuljetus ja varastointi. Olen rakentanut teräsnuken etsimällä vastapuolen parhaat argumentit ja vielä vahvistamalla niitä.

Jos haluamme rehellisesti saavuttaa syvällisemmän ymmärryksen aiheesta ja päästä lähemmäksi totuutta, ei meillä ole varaa yksisilmäisyyteen. Yleensä vastapuolen ajatuksista löytyy paljonkin hyvää. Harva meistä tuntee totuuden niin täydellisesti, etteivät uudet ajatukset toisi lisävalaistusta vaikeisiin ongelmiin.

Suuresti ihailemani ja imitoimani Scott Alexander käyttää teräsnukkeja yhdessä suopeuden periaatteen kanssa löytääkseen myös hyvin kaukana omista näkemyksistään olevista ajatuksista arvokkaita ideoita. Hän on samalla huomauttanut, ettei teräsnukke ole tarkoitettu välttämättä edustamaan vastapuolen näkemystä. Se on tarkoitettu auttamaan meidän puoltamme huomaamaan virheitä omassa ajattelussamme.

Tämä mielessä pitäen yritän listata erilaisia "perinnehenkisiä" argumentteja, jotka tuntuivat minusta erityisen vahvoilta ja joita yritän vielä parhaan kykyni mukaan vahvistaa.

III.

Mitä olen siis oppinut koulukeskusteluissa ns. "perinnehenkisiltä"?

1. Perusongelma on yksinkertainen: ennen oppilaat oppivat yleissivistyksenä pitämämme asiat yhdeksänvuotisen peruskoulun aikana varsin hyvin, mutta nykyisin näin ei enää tunnu olevan. Uudistusmieliset esittelevät erilaisia ratkaisuja, mutta ehkä vastaus on paljon simppelimpi: jos oppilaat oppivat asiat paremmin 30 vuotta sitten, kenties ne vanhat opetusmenetelmät eivät olleetkaan kovin huonoja. Singaporen koulutusjärjestelmää voi kutsua pohjoismaisesta näkökulmasta suorastaan taantumukselliseksi: opetus on opettajakeskeistä, oppilaiden aiemmasta taitotasosta ei välitetä, opettajat keskittyvät opettamaan vain niitä asioita, jotka tulevat valtakunnallisiin testeihin, luokassa ei keskustella jne. Samalla Singapore keikkuu PISA-tulosten huipulla. Tähän jotkut vastaavat sanomalla, ettei PISA-menestys kerro mitään oppilaiden syvällisestä osaamisesta, mutta tämä kuulostaa epäilyttävästi maaliviivan siirtämiseltä: meidän oman opetusjärjestelmämme hienoutta on toistuvasti perusteltu Suomen hyvillä PISA-tuloksilla.
2. Tietotekniikkaa tarjotaan liian usein yleislääkkeeksi ongelmaan kuin ongelmaan. Mutta kuten kaikkien ainakin pitäisi tietää, ei ICT ole itsessään mikään ratkaisu, vaan vain työkalu ratkaisujen etsimiseksi. Vieläkin turhan usein kouluihin hankitaan ensin laitteita ja mietitään sitten, mitä niillä laitteilla voisi tehdä, tai ovatko ne edes oikeanlaisia laitteita koulun tarpeisiin. Ipadit voivat olla kiiltäviä ja seksikkäitä, mutta ne eivät välttämättä palvele koulun pedagogisia tarpeita parhaiten. Ne jäävät helposti kalliiksi leluiksi, kun opettajat eivät keksi, mihin niitä voisi käyttää. Samalla hinnalla, millä hankitaan tusina ipadia, olisi voinut hankkia kaksi tusinaa vanhanmallista läppäriä, joilla olisi muun muassa huomattavasti helpompi kirjoittaa.
3. Olen itsekin valittanut perinteisen opetuksen pirstaloivan maailman keinotekoisten oppiainerajojen mukaan. Ratkaisuksi tähän tarjotaan tyypillisesti ilmiöpohjaista oppimista. Voi kuitenkin ihmetellä, miten tämä ratkaisee pirstaloitumisen ongelman. Jos oppilaat tutkivat ilmiöpohjaisesti vaikka sokeria, tutustuvat he sokeriruo'on ja -juurikkaan kasvatusalueisiin ja biologiaan, sokerin teolliseen valmistukseen ja sokerin kemiallisiin ominaisuuksiin. He käsittelevät myös sokerin roolia maailmanhistoriassa ja perehtyvät sokerin hinnan muutoksiin raaka-ainepörssissä. Seuraavalla viikolla ilmiönä onkin vaikka Kalevala. Opetus on edelleen pirstaleista, mutta vain eri tavoin pirstottuna. Tietenkään ilmiöoppiminen ei tarkoita kaikesta perinteisestä aineopetuksesta luopumista, mutta tunteja on rajallinen määrä. Kaikki ilmiöopetus on pois jostain muusta. Lähivuosien heikentyneet osaamistulokset voisivat viitata siihen, ettei ilmiöpohjaisesti kyetä opettamaan asioita yhtä perusteellisesti kuin ainepohjaisesti. Onko meillä todellista tarvetta ilmiöopetukseen? Yhtä hyvin voisi väittää, että jos oppilaat oppivat perusasiat oppiaineista tarpeeksi hyvin, osaavat he myöhemmin itse rakentaa tiedoistaan kokonaisuuksia. Ja jos oppilas ei tähän kykene, auttaako koulun ilmiökeskeisyys oikeasti häntä vai sekoittaako se häntä vain entistä enemmän?
4. Monet uudistajat sanovat, että kyse on ennen kaikkea motivaatiosta ja viihtyvyydestä. Oppilaat eivät opi, koska koulu on niin ikävä paikka. Suomalaisnuoret viihtyvätkin koulussa kansainvälisesti vertailtuna hyvin huonosti. Tähän uudistusmieliset tarjoavat lääkkeeksi esimerkiksi pelillistämistä, oppilaskeskeisyyttä, ryhmäoppimista ja tietotekniikkaa. Tarkastellaan kuitenkin tässä yhteydessä taas päinvastaiseen metodiin nojaavaa Singaporea: Jotkut väittävät, että Kaakkois-Aasian koulujärjestelmä saavuttaa tuloksia mutta tekee oppilaista onnettomia, mutta tulosten mukaan yli 80 % singaporelaisista oppilaista pitää koulunkäynnistä, kun Suomessa vastaava luku on vain noin 66% (PDF). Oppilaiden motivaatiosta voi myös kysyä itse oppilailta. Kun heiltä tiedustellaan, millaisesta opetuksesta he pitävät, on vastaus yleensä aika samanlainen: oppilaat haluavat enemmän opettajavetoista luennointia ja tehtävien tekoa kirjasta. Tähän uudistusmielinen ehkä sanoisi, etteivät oppilaat vain osaa kuvitellakaan, miten hienoa heidän ehdottamansa ryhmäkeskeinen ilmiöoppiminen (tms.) voisikaan olla. Mutta on vähintäänkin epäilyttävää, että uudistusmieliset yleensä aina korostavat, että koulun pitäisi seurata oppilaiden omaa kiinnostusta ja innostusta: eikö tämä enää pädekään, mikäli oppilaat innostuvat "vääristä" ja "vanhanaikaisista" asioista?
5. Ja ehkä se ryhmäkeskeinen ilmiöoppiminen (tms.) voisikin olla hienoa - jonkun tietyn opettajan vetämänä. Yhtä hyvin voisi tällä logiikalla sanoa, että pelkkä luennointi on paras opetusmenetelmä, sillä meillä kaikilla varmasti on kokemuksia upeista luennoitsijoista, jotka sähköistivät koko salin ja saivat ajan lentämään hetkessä. Peruskoulu perustuu kuitenkin koko ikäryhmän opettamiseen. Jos kehittelemäsi uudistus toimii vain uupumattomien superopettajien ohjauksessa, ei se voi toimia koko peruskoulussa. Miten tahansa suunnittelemmekaan opetuksen, pitää sen olla yleistettävissä kaikille. Perinteinen opettajakeskeinen malli, jossa oppilaat osan ajasta työskentelevät itsekseen tehtävien parissa ja osan ajasta kirjoittavat vihkoon opettajan luennosta, ei voi mennä pahasti pieleen. Se toimii aina. Se ei ehkä ole paras eikä kiinnostavin menetelmä, mutta se toimii ainakin siedettävän hyvin joka kerta. Voitko luvata uudistuksestasi samaa?
6. Esimerkiksi ilmiöpohjaisen opetuksen kohdalla opettajien pitäisi toimia aika tiiviissä yhteistyössä. Tämä toimiikin hienosti, mikäli koulussa sattuu olemaan useita samanhenkisiä opettajia, joilla on aikaa ilmiökurssien suunnitteluun. Mutta onko asia näin joka koulussa? Edes suurimmassa osassa kouluja? Ennemminkin tuntuisi siltä, että opettajien aika on niin kortilla ja työmäärä niin suurta, etteivät useimmat ehdi tehdä mitään ylimääräisiä yhteistyökuvioita. YT-aika on vain 3 tuntia viikossa. Siinä ei montaa ilmiökurssia kehitellä. Ideana ei toivottavasti ollut se, että opettajat tekisivät palkatonta ylityötä vain kutsumuksen palosta. Sellaisesta palosta tulee aika helposti burn out.

IV.

Toivottavasti en yllä esittänyt "perinnehenkisten" näkemyksiä ainakaan kovin pahasti vääristeltyinä. Tämän harjoituksen tarkoituksena oli muistuttaa kaikkia "uudistusmielisiä", etteivät ns. vastapuolen edustajat ole tyhmiä. Heillä on paljon todella hyviä pointteja, jotka pitää ottaa huomioon.

Olen miettinyt näitä pointteja lähiaikoina varsin paljon. En kuitenkaan edelleenkään usko, että kellon kääntäminen taaksepäin voisi toimia, sillä yhteiskunta on muuttunut. Ennen koulujen käyminen oli lähes varma tae sosiaalisesta noususta: jos luit tarpeeksi, sait varman ja hyväpalkkaisen työpaikan. Tämä loi motivaatiota opiskella. Samalla myös voitiin antaa oppilaiden lopettaa koulut kesken, sillä myös kouluttamattomalle työvoimalle oli työpaikkoja tarjolla. Luokalle jättäminen tai jopa koulusta erottaminen ei välttämättä johtanut "syrjäytymiseen". Singaporessa työttömyys on 2%. Uskoisin, että juuri sen takia siellä voidaan käyttää vanhanaikaisia metodeita: motivaatio syntyy siitä, että koulutus on edelleen taattu väylä hyväpalkkaiseen työhön. Koska tämä ei meillä päde, en usko, että perinteinen opetuskaan voisi enää toimia.

Samalla olen kiinnostuneena huomannut, että sekä uudistusmieliset että perinnehenkiset pitävät nykyistä opetusta ja peruskoulua huonona. Uudistusmielisten näkokulmasta koulu ei toimi, koska oppilaskeskeisyyttä, ilmiöpohjaisuutta jne ei ole tarpeeksi; perinnehenkisten mielestä taas oppilaskeskeisyyttä jne on liian paljon.

On mahdollista, että molemmat ovat oikeassa. Kultaisen keskitien periaate ei nimittäin aina toimi: jotkut asiat pitää tehdä joko täysillä tai sitten ei lainkaan. Välissä olevat tilat ovat toisinaan huonompia kuin ääripäät. Jos annamme syöpäpotilaalle vain puolikkaan annoksen sytostaatteja, ei hän parane, mutta joutuu silti kärsimään lääkkeiden rankoista sivuvaikutuksista.

Minulla ei ole mitään varsinaisia todisteita tälle ajatukselleni, mutta ehkä peruskoulu on tällä hetkellä tällaisessa ankeassa laaksossa. Jos voisimme palata perinteiseen malliin, niin oppimistulokset paranisivat nykyiseen nähden. Tai sitten voisimme siirtyä vaikka yksilöllisen oppimisen menetelmään jokaisen aineen opetuksessa ja/tai Pasi Sahlbergin hahmottelemaan tulevaisuuden kouluun, ja oppimistulokset paranisivat myös, ehkä jopa vielä enemmän. Mutta minkä valinnan teemmekään, meidän pitäisi tehdä se johdonmukaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Huonoin vaihtoehto olisi viedä uudistuksia puolinaisesti läpi ja jäädä sitten tuleen makaamaan.

Seuraavaksi: Konservatiivi ei ole kirosana.