Kirjoittanut Laura Tuohilampi
Helsingin Sanomissa kerrottiin 13.6.2014 tutkimuksesta, jossa tarkasteltiin kaupunkiluonnon rentouttavaa vaikutusta. Koehenkilöt raportoivat rentouttavista kokemuksista kaupunkiluonnossa, ja tuskin ketään yllättääkään, että luonnonläheisessä tilassa "sielu lepää". Mutta johtuuko tämä luonnon absoluuttisesta vaikutuksesta eli jonkinlaisesta valmiiksi koodatusta luontoyhteydestä, vai voiko kyseessä olla pelkkä illuusio? Tutkimuksessa kävi nimittäin ilmi, että testihenkilöiden stressitasot laskivat puistoissa ja kaupunkimetsissä, mutta yhtä lailla keskustassa ja vilkasliikenteisten katujen varsilla istahtaessa. Onko luonnon rentouttava vaikutus siis, edes osittain, silkkaa placeboa: valistuneina kansalaisina tiedämme, että luonnossa olo rentouttaa, ja niin me sitten luonnossa rentoudumme. Mahtaako olla väliäkään sillä, aiheuttako tämän kokemuksen biologia, fysiologia, psykologia vai sosiologia?
Kuvitellaanpa henkilö, joka muuttaa kaupunkiin vastoin tahtoaan, vaikkapa työn perässä. Ikävä linnunlauluun on kova, ja vielä pahemmaksi asian tekee epävarmuus siitä, missä määrin ihmiselle on pahaksi asua kaupungissa vailla riittävää luontoyhteyttä. Käydessään viikonloppuisin vanhalla kotiseudullaan aika kuluu kaupunkiympäristön pahoinvoivaa vaikutusta murehtiessa. Kaupunkiin palatessa sitten sattuu vielä törmäämään naapuriin, joka kertoo iho-ongelmiensa alkaneen alueen huonon ilmanlaadun vuoksi. Lopuksi ensimmäisen kaupunkivuoden kruunaavat keväällä kolme peräkkäin sairastettua flunssaa. Henkilömme taitaa tietää niihin syyn: kaupunkihan se! Kuinka moni tällaisessa tilanteessa muistaisi sairastaneensa kolme perättäistä flunssaa joskus kotikonnuillaankin? Kuinka moni selvittäisi kaupunki-ilman laadun asiaankuuluvista tilastoista? Kuinka moni laskisi todennäköisyydet sille, että saa ihottuman ilmanlaadusta, ja sille, että saa ihottuman hermostuneisuudesta ja epäluulosta? Siis: kuinka moni pystyy pitämään tilastoa elämästään siten, että kykenee arvioimaan elämässään esiintyviä asioita oikeanlaisten tietojen pohjalta? Ei kukaan. Sen sijaan meillä kaikilla on uskomusjärjestelmä, joka pääsääntöisesti perustuu harhaisuuteen (joskin tekee meistä samalla ihmisiä).
Entä mitä ajattelette henkilön hyvinvoinnista tilanteessa, jossa hänelle kehittyy vahva uskomus kaupunkielämän vahingollisuudesta terveydelle? Kasvaisiko hänen hyvinvointinsa, jos hänen uskomuksensa kaupunkielämää kohtaan muuttuisivat positiivisemmiksi?
Osallistuin viikko sitten luokanopettajiksi pyrkivien soveltuvuushaastatteluun, haastattelijan ominaisuudessa. Panin merkille, että useat kokelaat toivat esiin varsin negatiivista kuvaa koulun arjesta (vaikka alalle halusivatkin). Nykykoulun haasteiksi todettiin ainakin oppilaiden lisääntynyt levottomuus, kasvatuksen siirtyminen vanhemmilta koululle ("vanhemmat eivät enää osaa eivätkä viitsi kasvattaa"), sekä teknologian merkityksen kasvu lasten arjessa ("pienilläkin älypuhelimet, mitähän niin pienet niillä edes tekee?"). Sain kuulla, että ”nykyään lapset eivät enää leiki”, ”nykyään lapset eivät enää leiki hippaa”, ”nykyään vanhemmat eivät enää aseta rajoja”, ”kasvatusvastuu on siirtynyt koululle”, ”oppilaat ei jaksa mitään tylsää, pitää olla sirkusta vaan”, ja sain kuulla senkin, että ”meidän lapsuudessa vielä leikittiin ulkoleikkejä, mutta nykyään ei enää” (puhujina 90-luvulla syntyneitä). Opehaastatteluissa tuli esiin voivottelua sen verran paljon, että aloin jo epäillä tuomiopäivän koittaneen.
Kuinka monen mielestä edellä kuvatut aiheet ovat olleet paljon esillä mediassa viime vuosina? Mistä kuvittelisitte kokelaiden omaksuneen nämä näkemykset? Entä kuinka monen tutkimuksen olette kuulleet varmentavan nämä kliseet? Entä pitikö meidän luoda nuorisostamme kritiikkiin kykeneviä?
Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, oli juuri satanut reippaasti (kiitos vain vuosi 2014 näistä elähdyttävistä kesäsäistä!). Istahdin keittiönpöydän ääreen ja katsoin ikkunasta ulos. Vielä märällä tiellä kosteassa viimassa pyöräili isä lapsineen. Pyöräilijöiden hävittyä näkyvistä pihatielle juoksi viisi alakouluikäistä naapuruston poikaa. ”Hippaa”, ajattelin. Siltä se ainakin näytti. Tunnin kuluttua omat kouluikäiseni tulivat kotiin. Huomasin, että naapurilapsien juoksemisleikki jatkui yhä, ja usutin omat lapseni mukaan. ”Ei toi hippaa ole,”, lapset tiesivät, ”Se on kirkonrottaa”.
Tutkimuksesta jotakin ymmärtävät, ja niitä ymmärtämättömätkin, käsittävät, ettei kertomani yksittäinen esimerkki lasten ulkoleikeistä todista päinvastaista kuin aiemmin esitetty kliseekokoelma leikkien loppumisesta ja kasvatuksen huononemisesta. Mutta kuinka moni meistä jättää huomaamatta lasten ja nuorten hyvyyttä tai perinteikkyyttä vain siksi, että sellaisen havaitseminen sotisi omaa uskomusjärjestelmää vastaan? Kuinka paljon meillä todella on tietoa lasten ja nykyajan huononemisesta? Ja mikäli muutosta olisikin, missä määrin olemme itse aikaansaaneet sen? Sillä kai meistä jollekulle on silloin tällöin helpompaa sallia pelaaminen ulos kannustamisen sijaan, puhumattakaan siitä, että nappaisi itsekin pyörän mukaan pikku lenkille? Yksittäinen esimerkki on aina yksittäinen esimerkki, mutta ainakin omien lasteni, niin suuresti kuin ovatkin tämän ajan lapsia älypuhelimineen, whatsup-ryhmäytymisineen ja pelitileineen, tärkeysjärjestys on (ja tämän voin yleistää ainakin lähipiirini lapsiin jokseenkin sataprosenttisesti): ylivoimaisena ykkösenä kaverit ja niiden kanssa oleminen kaikissa muodoissa; erittäin olennaisena kakkosena harrastukset (tyypillisesti liikuntaharrastukset, meillä futis, sähly, baletti ja ratsastus), joihin toki kuuluu kiinteästi ne ah niin olennaiset kaverit; kolmantena sellaiset pelit, sarjat, lelut, musiikki ja muut asiat, jotka ovat sillä hetkellä kiinnostavia ja sosiaalisen kanssakäymisen rakennuslaastia (eli kavereista kyse jälleen); viimeisenä lyhimpänä kortena jonkinlainen ajan kuluttaminen silloin kun kaveria ei ole (mikä on aina marinan ja valituksen aihe): tuolloin avuksi tulevat pelit, nettisarjat ja telkkari, mutta lähes yhtä usein legot, tietyt väritys- ja puuhatehtävät sekä lehdet ja kirjat tai lautapelit sisarusten kanssa.
Kuulostaako siltä, että lapsuus on perustavasti muuttunut? Entä kuulostaako siltä, että vastaava olisi hyvin harvinaista nykyisten alakouluikäisten keskuudessa?
On hyvin kyseenalaista, mikäli media pitää tarkoitushakuisesti yllä tiettyjä myyttejä liikevaihtoa, klikkauksia tai keskustelua lisätäkseen. Esimerkiksi Opettaja-lehti pitää ”ansiokkaasti” yllä perusteetonta voivottelumeininkiä. Numeron 24/2014 pääkirjoitus alkoi seuraavasti:
”Kasvatuksen painopiste on siirtynyt kodeilta yhä enemmän koulun harteille. Huoltajista kasvatus tuntuu vaikealta, minkä vuoksi tehtävää työnnetään kouluun koulutetuille kasvattajille. Yhä laajemmin on vallannut alaa ajatus, että kasvatus on yksi koulun ja opettajien keskeisimmistä tehtävistä ellei peräti tärkein, vaikka päävastuu siitä pitäisi olla ja on kotona huoltajilla.”
Kirjoituksessa ehdotettiin ratkaisuksi, että televisiossa voisi olla ohjelmasarjaa kasvatuksesta, kuten 1960-luvulla. Toivottavasti ei sentään ajateltu, että nykymaailman oletetut kauhuskenaariot häviävät, kunhan matkataan aikakoneella 50 vuotta taaksepäin.
Olen hämmästellyt pitkään sitä, että Opettaja-lehti julkaisee vuodesta toiseen suurin otsikoin ja lehdistötiedottein tuloksia ”tutkimuksista”, joiden otanta on vääristynyt ja tutkimusasetelma näin ollen harhainen. Opettajilta on kyselty erilaisista ajankohtaisista teemoista muun muassa lomakkein, joita on julkaistu Opettaja-lehden sivuilla. Lukijoita on pyydetty vastaamaan kyselyihin ja yleistetty näin saatujen vastausten pohjalta saadut tulokset koskemaan koko opettajakuntaa. Esimerkiksi vuodelta 2011 löytyy rajuja otsikoita, kuten Rankka kyselytulos Opettaja-lehdessä: ’Maahanmuuttajat rasittavat”. ”Tulos” on saatu kysymällä asiaa lehdessä, ja vastaajiksi löytyi 456 asiasta ilmeisen kiinnostunutta. Näiden kyselyyn vastanneiden näkemysten perusteella koko kansalle kerrottiin muun muassa, että maahanmuuttajat koetaan rasittaviksi, että maahanmuuttajien myötä väkivaltaisuus kouluissa lisääntyy ja opettajien työmäärä kasvaa kohtuuttomaksi, ja että merkittävä osuus opettajakunnasta kannattaa kiintiöitä maahanmuuttajille. Jokainen tutkimuksesta vähänkään ymmärtävä, ja varmaan ymmärtämätönkin, käsittää, kuinka harhaiseksi vastaajakunta voi tällaisessa kyselyssä valikoitua. Kyselyihin vastaavat todennäköisimmin ne, joita asia koskee, ja kaikkein todennäköisimmin ne, joita asia suorastaan kuohuttaa. Valitettavasti se, että kyselylomake on tarjolla jokaiselle OAJ:n jäsenistöön kuuluvalle ei tee kyselystä koko perusjoukon tavoittavaa, eikä varsinkaan tee otannasta satunnaista. 456 satunnaisesti valittua vastaajaa riiittäisi kyllä takaamaan yleistettävyyden, mutta muistettakoon Opettaja-lehden lukijakunnan suuruus: lehdellä on 174 000 lukijaa, joten 456 vastausta tästä joukosta on suhteellisesti sama, kuin 456 satunnaisesti valitusta yksi tai kaksi vaivautuisi vastaamaan. Yleistettävää, eikö totta?
Miksi tällaisia satunnaisia mielipiteitä sitten julkistetaan? Eikö Opettaja-lehdessä ymmärretä tehtyjen selvitysten olevan harhaisia? Mikäli ei, kertoo se aika surullista tarinaa opettajajärjestön kyvystä kriittisyyteen ja analyysiin. Vaihtoehtoisesti asia ymmärretään kyllä, mutta ratsastetaan hyvillä mielin tarkoitushakuisten selvitysten tulosten ilmapiirissä polittiisia irtopisteitä napsien. Tämä vaihtoehto kertoisi aika surullista tarinaa opettajajärjestön moraalista ja uskosta tulevaisuuteen ja hyvään - molempi pahempi.
Haastatellessani luokanopettajia koettelin kokelaiden kykyä ja halukkuutta löytää ratkaisuja. Kuka pelkästään murehtii, kuka pohtii, mitä voisi itse toimillaan saada aikaiseksi? Myönnettäköön myös, että pidin arvossa positiivisuutta. Se, että opettaja näkee maailmassa jotakin hyvää, uskoo mahdollisuuksiinsa eikä koe toimintaympäristöään uhkana, on välttämätön edellytys ammatissa, jossa rakennetaan tulevaisuutta. Toki realismia tarvitaan, mutta vain ripaus. Uskomusjärjestemämme ansiota nimittäin on, että optimisti luo ympärilleen haluamansa maailman.
Hän tekee sen uskollaan ihmiseen.
