Kieltäminen on kiellettävä!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Juttelin taannoin lasteni kanssa päivällispöydässä oikein vastaamisesta arvaamalla. Heitin enempiä miettimättä ilmoille seuraavan ajatusleikin:

Onko parempi palkata siltaa rakentamaan henkilö, joka on aivan todella uskomattoman hyvä suunnittelija ja todella taitava laskemaan, että sillasta tulee hyvä eikä se sorru, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän tekee virheen ja silta sortuu, VAI henkilö, joka ei tajua sillanrakentamisesta mitään eikä osaa ollenkaan laskea sortuuko silta, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän vahingossa onnistuu ja sillasta tuleekin kestävä?

En itse ehtinyt miettiä kumpi vastaus olisi hyvä, enkä tiennyt kumman puolelle lapset olisivat kallistuneet. Oletin ehkä että tumpelon.

10-vuotias: Se toinen tyyppi. Se tumpelo.

8-vuotias: Ei kun se ensimmäinen.

Jahas, kumpikin sai kannatusta! Kysyin perusteluita.

10-vuotias: No tietenkin koska sitten se siltä kestää.

8-vuotias: Mutta kun tumpelo onnistuu, se saa mainetta ja se palkataan rakentamaan lisää siltoja. Ja sitten ne kaikki muut sortuu. Ja vahingosta tulee sit isompi!

Olin todella yllättynyt. En edes itse osannut ajatella asiaa niin laajasti, en ainakaan sekuntien sisällä. Lapset ovat niin viisaita!

Tämä blogi on olemassa juuri tuon lasten viisauden tähden. Itse asiassa ajan myötä olen enemmän ja enemmän huomannut, miten tärkeä juuri tuo näkökulma minulle on. Jos välillä olen kokenutkin syyllisyydentuntoa osoitellessani sormella milloin ketäkin tahoa lasten mahdollisuuksien vähentämisestä, olen kuitenkin kärsinyt tunnontuskat mielihyvin, sillä voin seistä ylpeydellä tavoitteeni takana. Lapsille mahdollisuuksia, esteet vek!

Ja niitä esteitähän todella riittää.

Eräässä Facebook-ryhmässä kyseltiin ”hardcore-apua”: Miten saada selville, mitä luokassa SAA olla? Taustalla oli halu tehdä ”korhoset”eli kiikuttaa pulpetit pois ja hankkia oppilaiden kanssa yhteistyössä tilalle mm. kierrätyskalusteita. Ongelmaksi muodostui kuitenkin jo ennen alkuun pääsyä se, ettei tällainen tietenkään lähtökohtaisesti voi olla sallittua. Huonekasveista tulee homeita, paloturvallisuus on huomioitava, samoin allergiat, siivous ja niin edelleen. Toisin sanoen ympäristö, joka vastaisi suurin piirtein sitä, millaisessa kukin oppilas kotonaan asuu, muodostuisi koulukontekstissa viralliselle taholle uhkia täynnä olevaksi, ja niin viranomaistahojen tuleekin jo etukäteen kontrolloida pois kaikki viihtyisyys ja inhimillisyys.

Missä määrin kieltäminen on välttämätöntä? Missä määrin se on tarpeellista? Seuraavassa muutamia lainauksia käydystä keskustelusta:

Äsken pöytään heitettiin kunnan sisäilmaryhmä ja palomiehet eli paloturvallisuus... Ja pahoin pelkään, että en ole vielä nähnyt kaikkea. Mutta itse siis haluaisin ensin tietää, mitä on kunnan rajojen ulkopuolella. Eli onko kunnan pakko kieltää kaikki, vai onko se ihan itse valinnut kieltämisen tien. Kuka tietää?

Kielletään kaikki varmuuden vuoksi meininkiä on erittäin paljon ja se on ymmärrettävää kieltäjien näkökulmasta, mutta ei oppimisen, oppilaiden hyvinvoinnin, motivaation, viihtyvyyden ja osallisuuden näkökulmasta.

Mulla ei ole pulpetteja ollenkaan. Mulla on pöytäryhmiä, mattoja, verhoja, tyynyjä karsea vuori, sohva ja keinutuoli. Kukaan ei ole kieltänyt. Minusta kaikki toimii ihan hyvin.

Sivuhuomautus: en ole kyllä keneltäkään edes kysynyt.

Mä kyllästyin pulpetteihin jo joskus 90-luvun alussa. Muistaakseni mitään sohvia tms meillä ei ollut. Hommattiin vain kunnon pöydät kierrätyskeskuksesta. Kunnostettiin ne itse. Tein luokasta sellaisen freinetläisen työpajan. Viihdyttiin kyllä siellä todella hyvin. Mattoja oli myös, sen muistan. Ei ollut ongelmaa, koska siivooja oli yksi äideistä. Ja oppilaat kävi itse puistelemassa matot. Itse asiassa me siivottiinkin itse. Oppimista, oikeaa työtä, innostusta. Ja helpoin tapa muuttaa koulun toimintaa on muuttaa fyysistä ympäristöä. Ehkä ainoa tapa.

Kieltäjät unohtavat usein sen, että Suomen kaltaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa" (lainausmerkit siksi, että kuten tekstistäkin käy ilmi, hyvinvointiyhteiskunnan näennäinen huolenpito on joskus kaukana hyvinvoinnin mahdollistamisesta) varmistukset ovat siksikin turhia, että monipuolinen viranomaistoimikuntamme on jo varmistamalla varmistanut, ja varmistuksetkin on ehkä jo varmistettu: 

Yhdessä VTT:n tiedotteessa esim. sanotaan, että julkisissa tiloissa SUOSITELLAAN käytettäväksi SL2 ja SL1 luokan tuotteita. Samassa tiedotteessa todetaan, että monista tuotteista on vaikea arvioida, että kumpaan luokkaan kuuluvat ja että Suomessa ei saa edes myydä kuin vähintään SL2 luokan tuotteita (nyt siis puhutaan pehmusteista yms. ja niiden syttyvyysluokasta).  

Kerroin itse keskustelun lomassa omakohtaisen ja ajankohtaisen esimerkin kieltämispolitiikasta. Omien lasteni koulussa aloitti tänä syksynä uusi luokka, jossa kaikki lapset eivät ole lähikoululaisia. Uudet oppilaat ovat kolmasluokkalaisia, mikä herätti varmaankin huolta koulun vastuullisissa aikuisissa. Niinpä tehtiin uljas päätös ja kiellettiin pyöräily kouluun: kaikki kauempaa tulevat lapset kun eivät ehkä ole tottuneita kouluun kulkijoita. Varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä (kuten vain voi vastuullisilta aikuisilta odottaa) pyöräily kiellettiin saman tien kaikilta. Poikkeuksia ei tietenkään voida tehdä edes vanhempien luvalla (sillä poikkeukset ovat vastoin tasapuolisuutta, ja tasapuolisuus onkin sitten sellainen hyvinvoinnin tae ja kuuma peruna, että sen varjolla voi perustella mitä tahansa mielivaltaa). Lopputulos on tietenkin varsin surkuhupaisa. Esimerkiksi viidesluokkalainen, joka on pyöräillyt 1,5 kilometrin koulumatkansa neljän lukuvuoden ajan, ei saa enää tehdä niin. Autossa kaikki saavat kyllä istua, se ei ole kenellekään vaarallista!

Tähän kuitenkin erään koulun rehtori kommentoi seuraavaa:

Pyöräilystä: Koulu _EI_ voi kieltää pyöräilemistä, koska se on tieliikennelainsäädännön alaista eikä koululla ole siihen päätösvaltaa. Kerron ihan kokemuksesta, koska ensimmäisessä reksikoulussani edellinen reksi oli teettänyt järjestyssäännöt, joissa vaadittiin pyöräilykypärän käyttöä. Yksi isä valitti lääninhallitukseen. Sääntö oli poistettava.
Kaikki olimme sitä mieltä, että kypärää kannattaa käyttää. Myös tuo isä. Silti se ei ollut koulun päätösvallassa.

No jaa, rohkaiseva esimerkki, mutta myös esimerkki siitä, että jollei yksi taho kiellä, on aina valmiina jokin toinen taho, jolla on vähintäänkin mahdollisuus kieltää. Tätäkö me haluamme? Meillähän on kuitenkin esimerkiksi ravintolapäivä, eikä ruokamyrkytysten määrä tietääkseni ole räjähtänyt käsiin. Siivouspäiväkin meillä on, minkä seurauksena ihmiset toimivat yhdessä, kierrättävät tavaroitaan ja siivoavat nurkkansa ilman ainuttakaan lomaketta, viitearvoa tai viranomaismääräystä. Kuinkahan moni allerginen siinäkin tapahtumassa koskettaa pölyistä asiaa? 

Olisiko koulunkin aika muuttaa varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä -kieltämisperiaatteitaan? 

En ole rasisti, minä vain syrjin ihmisiä heidän syntyperänsä mukaan

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Minkä värisillä kirjaimilla alla oleva sana on kirjoitettu?
PUNAISILLA.

Kokeillaanpa uudelleen:
VIHREILLÄ.

Lähes poikkeuksetta ihmisillä kestää selvästi pidempi aika vastata ensimmäiseen kysymykseen kuin toiseen. Kun sanan sisältö ja sen väri ovat ristiriidassa, menevät meidän aivomme hetkeksi sekaisin. Meille nousee mieleen kaksi eri värisanaa, jotka eivät molemmat voi olla oikein. Meiltä kestää pienen hetken päätellä kumpi onkaan oikea vastaus esitettyyn kysymykseen. Palataan tähän asiaan myöhemmin.

Implisiittinen assosiaatiotesti (Implicit Association Test, IAT) on erikoinen sanatesti. Siinä ruudulle väläytetään erilaisia sanoja, ja testattavan pitää jakaa niitä luokkiin. Aluksi pitää esimerkiksi painaa vasenta nappia, jos oman arvion mukaan ruudulla näkyvä nimi kuulostaa mustan ihmisen nimeltä. Jos nimi kuulostaa valkoisen ihmisen nimeltä, painetaan oikeanpuoleista nappia: Onko Sari todennäköisemmin musta vai valkoinen? Entä Amaal? Pirkko? Ja niin edespäin. Seuraavassa vaiheessa testattavan pitää arvioida eri sanoista, ovatko ne miellyttäviä vai epämiellyttäviä: Kipu? Ilo? Vankeus?

Testin mielenkiintoinen osuus alkaa, kun nämä kokeet yhdistetään. Vasen nappi tarkoittaa nyt joko mustaa tai miellyttävää; oikea valkoista tai epämiellyttävää. Sitten sanoja tulee sekaisin. Tuomas? Viha? Palovamma? Abdirisaq? Hymy? Viimeinen osa on samanlainen, mutta parit vaihdetaan: nyt vasen nappi on musta tai epämiellyttävä, oikea on valkoinen tai miellyttävä. Ja taas tulee sanoja. Tariq? Rakkaus? Ismail? Jaakko? Pelko?

Jos englannin kieli sujuu ongelmitta, voit kokeilla testiä itse ja katsoa, millaisen tuloksen saat.

Tulokset ovat yleensä aika samanlaisia: suunnilleen 80% ihmisistä osaa luokitella sanoja nopeammin, mikäli parit ovat "musta/epämiellyttävä" ja "valkoinen/miellyttävä" kuin silloin, kun parit ovat "musta/miellyttävä" ja "valkoinen/epämiellyttävä".

Tässä tapahtuu sama ilmiö kuin sanoissa VIHREILLÄ ja PUNAISILLA. "Musta" ja "miellyttävä" tuntuvat olevan ristiriidassa, joten meiltä kestää vähän kauemmin vastata. Jos parit ovat "valkoinen" ja "miellyttävä", ei ristiriitaa ole, joten vastaamme nopeammin.

Tervetuloa tiedostamattoman syrjinnän karmivaan maailmaan.

II.

Aika harva ihminen ajattelee olevansa rasisti. Toki poikkeuksia löytyy, mutta yleensä myös ne ihmiset, jotka äänekkäästi vastustavat monikulttuurisuutta ja ilmoittavat toivovansa somalitaustaisten asukkaiden lähtevän pois Suomesta, kiistävät olevansa rasisteja. Esimerkiksi Hommafoorumilla rasismisyytöksiä pidetään yleisesti ottaen vain vastapuolen kyvyttömyytenä kuunnella hommalaisten maahanmuuttokritiikkia.

Lähes kukaan ei siis ajattele olevansa rasisti. Silti IAT:n mukaan suurin osa ihmisistä pitää mustia jotenkin epämiellyttävinä, tai ainakin vähemmän miellyttävinä kuin valkoisia.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka suuri osa ajatuksistamme tapahtuu huomaamattamme. Päämme on täynnä erilaisia ajatusvinoumia, jotka kaikki toimivat täysin tiedostamattomalla tasolla. Ei siis liene ihme, että syrjimme toisia ihmisiä, emmekä edes huomaa tekevämme niin. Tämä on tiedostamatonta syrjintää (PDF).

Tiedostamaton syrjintä ei totisesti rajoitu vain ihonväriin. Syrjimme huomaamattamme myös muun muassa lyhyitä ihmisiä (PDF), lihavia ihmisiä, rumia ihmisiä ja naisia.

Taasko tässä syyllistetään valkoisia heteromiehiä? Ei toki! Kunpa meillä olisikin niin hyvä tilanne, että vain pitkät syrjivät lyhyitä ja miehet naisia. Todellisuudessa kaikki syrjivät kaikkia. Naiset syrjivät toisia naisia, jopa enemmän kuin miehet. Lyhyet syrjivät toisia lyhyitä. Lihavat syrjivät mustia ja päinvastoin. Syrjintä on ironista kyllä asia, jota ihmiset harrastavat tasapuolisesti syntyperään tai sosiaaliluokkaan katsomatta.

III.

IAT on vakuuttava näyttö tiedostamattomasta syrjinnästä, mutta joidenkin makuun se on liian teoreettinen. Tiedostamaton syrjintä näkyy kuitenkin myös ihan käytännön tasolla. Esimerkiksi hollantilaiskouluissa.

Hollantilainen koulujärjestelmä muistuttaa hieman vanhaa oppikoulujärjestelmää: 12-vuotiaana oppilaat tekevät tietynlaisen tasokokeen, jonka perusteella he voivat jatkaa joko ammatilliseen tai teoreettiseen opiskeluun valmistavaan kouluun (tai näiden yhdistelmään: systeemi on suhteellisen monimutkainen). Teoreettisempaa koulua pidetään yleisesti ottaen vaikeampana ja se avaa jatko-opiskelumahdollisuuksia korkeammalle tasolle kuin ammatillinen koulu. Jatko ei kuitenkaan määräydy yksin kokeen perusteella, vaan myös opettajan arvio vaikuttaa oppilaan tulevaan sijoittumiseen. Monilla koepisteillä oppilas voidaan sijoittaa joko ammatillisempaan tai teoreettisempaan kouluun, jolloin opettajan arvio ratkaisee.

Kun maahanmuuttajataustaisten lasten tuloksia verrattiin kantahollantilaisiin lapsiin, olivat tulokset häkellyttävät. Marokkolaiset ja kantahollantilaiset lapset saivat tasokokeesta keskimäärin käytännössä samat pisteet. Näillä pisteillä saattoi opettajan suosituksen mukaan sijoittua joko teoreettiseen tai ammatilliseen kouluun.

Opettajien suositukset vaihtelivat hätkähdyttävän paljon oppilaan etnisen taustan mukaan: lähes 70% kantahollantilaislapsista sai suosituksen teoreettiseen kouluun, mutta marokkolaislapsista vain 40% (PDF). Kokeesta tuli samat pisteet, mutta opettajien suositukset olivat aivan erilaisia.

En usko hetkeäkään, että opettajat antavat marokkolaisille huonompia suosituksia siksi, että he vihaavat ulkomaalaisia tai ajattelevat, että marokkolaiset ovat alempaa rotua. He vain päätyvät marokkolaisten kohdalla useimmiten ajattelemaan, että ehkä oppilas sittenkin sopisi paremmin ammatillisiin opintoihin, sillä ei hän jotenkin oikein vaikuta kypsältä teoreettiseen kouluun. Tai että oppilaan kielitaito on kuitenkin niin huono, ettei hän ehkä ihan pärjäisi teoreettisessa koulussa, vaikka hän läpäisikin kielitestin. Tai että hänen käytöksensä ei ihan vastaa sitä, millaista lukiossa odotetaan. Tai jotain vastaavaa. Heidän reaktionsa on lähes varmasti tiedostamaton: jotenkin marokkolainen ei vain heidän mielestään vaikuta yhtä pätevältä kuin kantahollantilainen.

IV.

Osana opinto-ohjaajien koulutusta tutustuimme monikulttuuriseen ohjaukseen. Nimen perusteella odotin tätimäisen lempeää luentoa siitä, kuinka kaikki ihmiset ovat ihan yhtä hyviä ihonväristä huolimatta ja kuinka erilaisuus on rikkautta.

Voi pojat, kuinka väärässä olin. Olen harvemmin kuullut niin armotonta tylytystä kuin monikulttuurisen ohjauksen luennolla.

Monikulttuurisen ohjauksen teoria (kts. esim. Puukari & Launikari 2005 [PDF]) ottaa tiedostamattoman syrjinnän lähtökohdakseen ja vetää siitä säälimättömät johtopäätökset. Ajatteletko olevasi suvaitsevainen ja avarakatseinen opettaja, joka on suorastaan värisokea ihonvärin suhteen eikä ikinä arvioisi oppilaita eri tavalla heidän syntyperänsä mukaan? No, teoria vastaa, OLET VÄÄRÄSSÄ. Sinunkin pääsi on täynnä ennakkoluuloja, eikä niiden kiistäminen auta ketään. Päinvastoin, mitä lujemmalla äänellä kiellät omat ennakkoluulosi, sitä enemmän tuhoa ne aiheuttavat. Olet kuin hollantilaisopettaja, joka ajattelee olevansa täysin tasapuolinen, mutta jotenkin aina vain suosittelee marokkolaisille alemman tason kouluja.

Monikultturisen ohjauksen luennolla näitä ennakkoluuloja kutsuttiin viehättävällä ilmaisulla "sisäinen kiusaaja". Voisi kuvitella, että teoria antaisi jossain vaiheessa ohjeita, miten näistä ennakkoluuloista voi päästä eroon, mutta vielä mitä. "Tunnista sisäinen kiusaajasi", teoria sanoo. "Se on parasta, mitä voit saavuttaa". Kun olet piinaavan rehellisesti myöntänyt itsellesi, millaisia ennakkoluuloja sinulla on, niin ehkä sitten päivästä toiseen muistat korjata omaa käytöstäsi. Käsketkö taas kerran venäläisoppilasta olemaan hiljaa tunnilla? Onko hän oikeasti enemmän äänessä kuin muut luokan oppilaat? Ärsyttääkö sinua, kun kurdioppilaat riehuvat käytävillä? Vai pitävätkö he vain hauskaa aiheuttamatta mitään vaaraa?

Haluatko oikeasti kohdella eri kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä oikeudenmukaisemmin? Etsi tyhjä huone, jonka oven mielellään saa vielä lukkoonkin. Istu tai makaa, miten vain tunnet olosi turvallisemmaksi. Ala sitten luetella mielessäsi eri ihmisryhmiä. Jokaisen ryhmän kohdalla myönnä itsellesi kaunistelemattoman rehellisesti, millaisia ennakkoluuloja sinulla on kyseistä ryhmää kohtaan. Varaudu siihen, että tämä herättää sinussa vahvoja tunteita. Tiedän kokemuksesta, että omien ennakkoluulojen myöntäminen itselleen voi olla tuskallista.

Jos jonkun ryhmän kohdalla vastaat "ei mitään ennakkoluuloja", olet hävinnyt tämän pelin. Yritä joskus myöhemmin uudelleen, kun olet valmis olemaan oikeasti rehellinen.

Mitä ennakkoluuloja minulla on..

Somaleista?
Venäläisistä?
Mustalaisista?
Arabeista?
Romanian romaneista?
Suomenruotsalaisista?
Saamelaisista?
Virolaisista?

Äläkä rajoitu vain etnisyyksiin:

Naisista?
Homoista ja lesboista?
Lihavista?
Transsukupuolisista?
Vanhoista?
Teineistä?

...

Omista oppilaistani?

---

Seuraavaksi: Suvaitsevaisuus ei ole määränpää

Onko oppiminen kivaa silloin kun opettaminen on kivaa?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalla (31.8. 2014) kirjoitettiin aiheesta, jonka voisin sanoa olevan Peruskoulupesulan olemassaolon perusta. Äiti kuvaili kahta tytärtään, joista toinen oli ”ihanneoppilas”, toinen vähän särmikkäämpi tapaus. Äidin näkökulmasta oli helppo huomata kummankin tyttären vahvuudet. Koulu oli kuitenkin arvottanut tyttäriä toisin. 

Koulun rakenteet suosivat tunnollisia ja temperamentiltaan rauhallisia suorittajia, jotka eivät kysele eivätkä varsinkaan kyseenalaista liikoja, eivät tuota liiaksi omaa, ja ennen kaikkea omaksuvat asioita mutkattomasti ja mielellään nopeasti. ”Ihanneoppilaat” kuuntelevat ohjeet rauhallisesti keskittyen, tekevät tehtävät sovitusti ja aikataulussa ja kantavat vastuun opiskelustaan. Koulun rakenteet eivät suosi oppilaita, joille tuottaa vaikeuksia pitää omat ajatuksensa kurissa, joilla on suuri tarve sosiaalisuuteen, joiden on vaikea keskittyä pitkään, joiden suoritukset alkavat rönsyillä, ja joille paikallaan olo tuottaa hankaluuksia. Koulussa on kuitenkin käytävä muidenkin kuin ihanneoppilaiden. Onko heidänkin sopeuduttava koulun rakenteisiin?

Mietitäänpä ensin haittoja ja hyötyjä.

Jos oppilaan on sopeuduttava kouluun, haittana on:

• Oppilaan identiteetti kasvaa sen ajatuksen ympärille, että hänen olemassolonsa on ongelmallinen, ja hänen tulee ponnistella jatkuvasti sovittaakseen itsensä toisenlaiseen muottiin (jossain määrin meistä jokaisen tulee ponnistella tullaksemme toimeen keskenämme, mutta koulun vaatimus on monelle vasta kasvuvaiheessa olevalle liian suuri haaste)
• Oppilas menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiä kohtaan
• Oppilas alkaa etsiä elämänpolkuaan epävirallisia reittejä pitkin (menestystarinana se voi tarkoittaa vaikkapa jotakin tällaista, vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle hakeutumista tai ajautumista) 
• Koulussa on jatkuvasti konfliktitilanne, sillä osaa porukasta vaaditaan käyttäytymään luonteensa vastaisesti, mihin kaikki eivät kykene
• Opettajan aika kuluu asioista murehtimiseen, huoleen ja väsymiseen
• ”Hankalien” oppilaiden kyvyt ja vahvuudet jäävät hyödyntämättä.

Erityisesti viimeinen kohta on turmiollinen, sillä koulu voi toimia vain menneisyyteen peilaten. Koulussa voidaan painottaa asioita, joiden on todettu olevan hyödyllisiä - harmi vain, ettei kukaan tiedä, ovatko nuo asiat hyödyllisiä myös jatkossa. Koulu voi painottaa niitäkin asioita, joiden voimme sivistyneesti arvata olevan tulevaisuudessa hyödyllisiä - vaan menneisyyden kokemuksiin ja siitä karttuneeseen tietoon pohjautuvat sivistyneet arvauksetkin. Epäsuotuisten ajatusten rajoittaminen ehkäisee siis pahimmassa tapauksessa myös uusien innovaatioiden kehittymisen.  

Jos oppilas sopeutuu kouluun, hyötynä on:

• Koulun käytänteet toimivat sujuvasti
• Oppilas on oppinut hallitsemaan itseään
• Kaikki oppilaat kykenevät samantyyppiseen toimintaan
• Opettajan työ on helppoa 

Olenko aivan liian kyyninen, jos kuvittelen, että koko soppa on olemassa juuri viimeksi mainitun takia?

Olen todistanut mieleenpainuvan monta kertaa tilanteita, joissa asioita tehdään (huonosti) vain siksi, että opettaja on tottunut käytäntöönsä. Olen nähnyt opettajan astelevan tunnilleen valmistautumatta minuuttiakaan vain moittiakseen oppilaita siitä, kuinka huonosti he ovat valmistautuneet hänen tuntiinsa. Olen kuunnellut keskusteluita, joissa varsinainen ongelma ratkeaisi hetkessä, jos vain opettaja hyväksyisi toisenlaisen tavan toimia. Opettaja saattaa surkutella, ettei voi tehdä luokkansa kanssa sitä tai tätä, koska hänen oppilaansa eivät käyttäydy kunnolla. Mutta kenen näkökulmasta tuota kunnollisuutta katsotaan? Opettajanko, jonka kannalta on ärsyttävää, kun joutuu komentamaan; kun asioita joutuu toistamaan tai kun joutuu ”palvelemaan” oppilasta, kuten olen kuullut asian muotoiltavan? Jos oppilas ei omaksu asiaa kerrasta, muista palauttaa tehtäväänsä tai hälisee, eikö opettajan tehtävä ole auttaa häntä omaksumaan, muistamaan tai fokusoimaan energiaansa? Jos läksyt jäävät tekemättä, kannattaisiko ahkeruutta harjoitella jonkinlaisen muun toiminnan parissa? Opettaja hyväksyköön oppilaidensa kehitysvaiheen ja lähteköön siitä liikkeelle ihanneoppilaiden peräänkuuluttamisen sijaan: jos jokin ei kerta kaikkiaan toimi, eikö asiaa kannattaisi järjestää toisin?

Oppilailta itseltään kannattaisi kysyä, millaisia taitoja he pitävät tärkeinä, ja kuinka ne voisi saavuttaa. Monet lapset huomaavat itse hiljaisuuden tärkeyden silloin kun jotakin täytyisi oikeasti kuulla - lapset saattavat piankin haluta säännön, jossa puhujaa kuunnellaan hiljaa. Oppilaille täytyy kuitenkin antaa mahdollisuus olla lapsia tai nuoria. Kuten tuore vanhempi, joka toivon mukaan ymmärtää, että hetken aikaa keittiön lattia on pysyvästi kuorritettu omenahillolla tai että yöaika kuluu vartin nukkumispätkillä, tulisi opettajankin hyväksyä ajatus siitä, että hyvä käytös tai oppimistulokset ovat ennen kaikkea tavoite jota kohti kulkea. Tavoitetta tuskin koskaan saavutetaan täydellisesti, olennaista on sitä kohti kulkeminen luokan omasta lähtökohdasta käsin. 

Tutustuin taannoin luokkaan, jossa oli menoa ja meininkiä. Oppilaat saivat paljon vapauksia (joskin myös vastuuta), luokassa oli normaalista poikkeva kalustus, ja tunnit olivat pääasiassa varsin kovaäänisiä ("tunnit" kuulostaa jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä luokassa ei ollut mitään 45 minuutin sessioita, jotka olisivat koostuneet opettajan organisoimasta opetuksesta, vaan luokassa oleminen sisälsi monenlaista puuhaa, jossa oppilaat toimivat aktiivisesti - välillä joku kävi liitutaulullakin, ja joskus tuo liitutaululla olija saattoi olla jopa opettaja). Oppilaita tuli ja meni, ja luokan ovi oli aina auki: monella oli kaikenlaisia toimia ja tehtäviä koulun sisällä. Luokka näytti hiukan kaoottiselta jopa minun näkökulmastani, ja sai hetkellisesti pohtimaan, voiko vapautta ja touhua olla luokassa jopa liikaa. Pohdintani osoittautuivat turhiksi. Luokassa kouluviihtyminen oli huikealla tasolla useamman vuoden opiskelun jälkeen tavallisiin luokkiin verrattuna. Juju oli siinä, että koska touhu oli oppilaista lähtöisin, ei se ylittänyt heidän sietokykynsä rajoja (oletteko nähneet lapsia, jotka haluavat ennen kaikkea, että jokainen istuisi hiljaa, että asioissa olisi selkeä rakenne, ja että joku muu päättäisi kaikesta, mitä tehdään?). Luokka oppi puhaltamaan yhteen hiileen ja toimimaan siten, että erilaiset persoonat otettiin huomioon. Opettajan rooliksi jäi ohjaaminen, ei määrääminen.

Opettajan tulee kestää epämääräisyyttä ja inhimillistä keskeneräisyyttä. Opettaja ei voi syyttää oppilaitaan siitä, ettei hänen opetuksensa ole helppoa. Opettaja ei voi myöskään vaatia pienempää ryhmää sen nojalla, että silloin hänen työnsä tulisi helpommaksi - oppilaat viihtyvät hyvin suurissakin ryhmissä, kunhan opetus ei ole pelkkää hiljaa istumista ja opettajan kuuntelua. 

Opettaja ohjailkoon, mutta ei ainoastaan siihen suuntaan, joka on itselle mieluisa.