Kirjoittanut Laura Tuohilampi
Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalla (31.8. 2014) kirjoitettiin aiheesta, jonka voisin sanoa olevan Peruskoulupesulan olemassaolon perusta. Äiti kuvaili kahta tytärtään, joista toinen oli ”ihanneoppilas”, toinen vähän särmikkäämpi tapaus. Äidin näkökulmasta oli helppo huomata kummankin tyttären vahvuudet. Koulu oli kuitenkin arvottanut tyttäriä toisin.
Koulun rakenteet suosivat tunnollisia ja temperamentiltaan rauhallisia suorittajia, jotka eivät kysele eivätkä varsinkaan kyseenalaista liikoja, eivät tuota liiaksi omaa, ja ennen kaikkea omaksuvat asioita mutkattomasti ja mielellään nopeasti. ”Ihanneoppilaat” kuuntelevat ohjeet rauhallisesti keskittyen, tekevät tehtävät sovitusti ja aikataulussa ja kantavat vastuun opiskelustaan. Koulun rakenteet eivät suosi oppilaita, joille tuottaa vaikeuksia pitää omat ajatuksensa kurissa, joilla on suuri tarve sosiaalisuuteen, joiden on vaikea keskittyä pitkään, joiden suoritukset alkavat rönsyillä, ja joille paikallaan olo tuottaa hankaluuksia. Koulussa on kuitenkin käytävä muidenkin kuin ihanneoppilaiden. Onko heidänkin sopeuduttava koulun rakenteisiin?
Mietitäänpä ensin haittoja ja hyötyjä.
Jos oppilaan on sopeuduttava kouluun, haittana on:
- Oppilaan identiteetti kasvaa sen ajatuksen ympärille, että hänen olemassolonsa on ongelmallinen, ja hänen tulee ponnistella jatkuvasti sovittaakseen itsensä toisenlaiseen muottiin (jossain määrin meistä jokaisen tulee ponnistella tullaksemme toimeen keskenämme, mutta koulun vaatimus on monelle vasta kasvuvaiheessa olevalle liian suuri haaste)
- Oppilas menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiä kohtaan
- Oppilas alkaa etsiä elämänpolkuaan epävirallisia reittejä pitkin (menestystarinana se voi tarkoittaa vaikkapa jotakin tällaista, vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle hakeutumista tai ajautumista)
- Koulussa on jatkuvasti konfliktitilanne, sillä osaa porukasta vaaditaan käyttäytymään luonteensa vastaisesti, mihin kaikki eivät kykene
- Opettajan aika kuluu asioista murehtimiseen, huoleen ja väsymiseen
- ”Hankalien” oppilaiden kyvyt ja vahvuudet jäävät hyödyntämättä.
Erityisesti viimeinen kohta on turmiollinen, sillä koulu voi toimia vain menneisyyteen peilaten. Koulussa voidaan painottaa asioita, joiden on todettu olevan hyödyllisiä - harmi vain, ettei kukaan tiedä, ovatko nuo asiat hyödyllisiä myös jatkossa. Koulu voi painottaa niitäkin asioita, joiden voimme sivistyneesti arvata olevan tulevaisuudessa hyödyllisiä - vaan menneisyyden kokemuksiin ja siitä karttuneeseen tietoon pohjautuvat sivistyneet arvauksetkin. Epäsuotuisten ajatusten rajoittaminen ehkäisee siis pahimmassa tapauksessa myös uusien innovaatioiden kehittymisen.
Jos oppilas sopeutuu kouluun, hyötynä on:
- Koulun käytänteet toimivat sujuvasti
- Oppilas on oppinut hallitsemaan itseään
- Kaikki oppilaat kykenevät samantyyppiseen toimintaan
- Opettajan työ on helppoa
Olenko aivan liian kyyninen, jos kuvittelen, että koko soppa on olemassa juuri viimeksi mainitun takia?
Olen todistanut mieleenpainuvan monta kertaa tilanteita, joissa asioita tehdään (huonosti) vain siksi, että opettaja on tottunut käytäntöönsä. Olen nähnyt opettajan astelevan tunnilleen valmistautumatta minuuttiakaan vain moittiakseen oppilaita siitä, kuinka huonosti he ovat valmistautuneet hänen tuntiinsa. Olen kuunnellut keskusteluita, joissa varsinainen ongelma ratkeaisi hetkessä, jos vain opettaja hyväksyisi toisenlaisen tavan toimia. Opettaja saattaa surkutella, ettei voi tehdä luokkansa kanssa sitä tai tätä, koska hänen oppilaansa eivät käyttäydy kunnolla. Mutta kenen näkökulmasta tuota kunnollisuutta katsotaan? Opettajanko, jonka kannalta on ärsyttävää, kun joutuu komentamaan; kun asioita joutuu toistamaan tai kun joutuu ”palvelemaan” oppilasta, kuten olen kuullut asian muotoiltavan? Jos oppilas ei omaksu asiaa kerrasta, muista palauttaa tehtäväänsä tai hälisee, eikö opettajan tehtävä ole auttaa häntä omaksumaan, muistamaan tai fokusoimaan energiaansa? Jos läksyt jäävät tekemättä, kannattaisiko ahkeruutta harjoitella jonkinlaisen muun toiminnan parissa? Opettaja hyväksyköön oppilaidensa kehitysvaiheen ja lähteköön siitä liikkeelle ihanneoppilaiden peräänkuuluttamisen sijaan: jos jokin ei kerta kaikkiaan toimi, eikö asiaa kannattaisi järjestää toisin?
Oppilailta itseltään kannattaisi kysyä, millaisia taitoja he pitävät tärkeinä, ja kuinka ne voisi saavuttaa. Monet lapset huomaavat itse hiljaisuuden tärkeyden silloin kun jotakin täytyisi oikeasti kuulla - lapset saattavat piankin haluta säännön, jossa puhujaa kuunnellaan hiljaa. Oppilaille täytyy kuitenkin antaa mahdollisuus olla lapsia tai nuoria. Kuten tuore vanhempi, joka toivon mukaan ymmärtää, että hetken aikaa keittiön lattia on pysyvästi kuorritettu omenahillolla tai että yöaika kuluu vartin nukkumispätkillä, tulisi opettajankin hyväksyä ajatus siitä, että hyvä käytös tai oppimistulokset ovat ennen kaikkea tavoite jota kohti kulkea. Tavoitetta tuskin koskaan saavutetaan täydellisesti, olennaista on sitä kohti kulkeminen luokan omasta lähtökohdasta käsin.
Tutustuin taannoin luokkaan, jossa oli menoa ja meininkiä. Oppilaat saivat paljon vapauksia (joskin myös vastuuta), luokassa oli normaalista poikkeva kalustus, ja tunnit olivat pääasiassa varsin kovaäänisiä ("tunnit" kuulostaa jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä luokassa ei ollut mitään 45 minuutin sessioita, jotka olisivat koostuneet opettajan organisoimasta opetuksesta, vaan luokassa oleminen sisälsi monenlaista puuhaa, jossa oppilaat toimivat aktiivisesti - välillä joku kävi liitutaulullakin, ja joskus tuo liitutaululla olija saattoi olla jopa opettaja). Oppilaita tuli ja meni, ja luokan ovi oli aina auki: monella oli kaikenlaisia toimia ja tehtäviä koulun sisällä. Luokka näytti hiukan kaoottiselta jopa minun näkökulmastani, ja sai hetkellisesti pohtimaan, voiko vapautta ja touhua olla luokassa jopa liikaa. Pohdintani osoittautuivat turhiksi. Luokassa kouluviihtyminen oli huikealla tasolla useamman vuoden opiskelun jälkeen tavallisiin luokkiin verrattuna. Juju oli siinä, että koska touhu oli oppilaista lähtöisin, ei se ylittänyt heidän sietokykynsä rajoja (oletteko nähneet lapsia, jotka haluavat ennen kaikkea, että jokainen istuisi hiljaa, että asioissa olisi selkeä rakenne, ja että joku muu päättäisi kaikesta, mitä tehdään?). Luokka oppi puhaltamaan yhteen hiileen ja toimimaan siten, että erilaiset persoonat otettiin huomioon. Opettajan rooliksi jäi ohjaaminen, ei määrääminen.
Opettajan tulee kestää epämääräisyyttä ja inhimillistä keskeneräisyyttä. Opettaja ei voi syyttää oppilaitaan siitä, ettei hänen opetuksensa ole helppoa. Opettaja ei voi myöskään vaatia pienempää ryhmää sen nojalla, että silloin hänen työnsä tulisi helpommaksi - oppilaat viihtyvät hyvin suurissakin ryhmissä, kunhan opetus ei ole pelkkää hiljaa istumista ja opettajan kuuntelua.
Opettaja ohjailkoon, mutta ei ainoastaan siihen suuntaan, joka on itselle mieluisa.
Pieni lisäys ryhmäkokoaiheeseen, koulukeskustelun kuumaan perunaan:
VastaaPoistaOn tietenkin totta, että mitä pienempi ryhmä, sen enemmän kukin yksilö saa opettajan ajasta. Näin ollen voitaisiin ajatella, että juuri pieni ryhmä tuottaa optimaalisimman tilanteen huomioida oppilaan tarpeita. Onko siis yksityisopetus kaikkein parasta? Voit arvioida asiaa kuvittelemalla, millaisia oppilaita saisimme, jos kutakin heistä opetattaisiin yhdeksän vuotta yksityisesti yhden opettajan kokoaikaisesta toimesta. Entä, jos yksi opettaja opettaisi yhdeksän vuotta oppilasparia? Tai kolmikkoa? Tutkimusten mukaan suuri ryhmäkoko sinnikkäästi ei suostu korreloimaan huonojen oppimistulosten kanssa. Oppilaat kun oppivat paitsi opettajalta, myös toisiltaan. Itse asiassa juuri sosiaalinen oppiminen on varsin tehokasta - se vahvistaa ajatusrakenteita oppilaiden tasolta käsin ja ennen kaikkea tekee opitusta merkityksellistä. Opettajan kannattaa siis antaa oppilaiden opiskella keskenään ja oppia toisiltaan: opettajan tehtäväksi jää organisoida työskentelyä, valita sopivia materiaaleja ja avustaa oppimisessa (ja kestää hälinää). Tällöin tarve pienempään ryhmään vähenee. Pienemmän ryhmän peräänkuuluttaminen perustuu siihen virheelliseen uskomukseen, jonka mukaan opettajalta oppiminen on sitä parasta oppimista, ja opettaja oppimisen kannalta tärkein tekijä.
Veikkaisinpa, että paras ryhmäkoko on tuossa 12-16 oppilaan huitteilla :). Eli ei mikään miniryhmä, mutta ei jättikään. Saavutetaan ryhmässä olon edut, mutta ei suuren ryhmän haittoja.
VastaaPoistaMinusta hyvä ryhmä koko on jossain 20-25 kieppeillä. Silloin opettaja ei voi tai ei ainakaan pitäisi voida kuvitella että hän opettaa yksilöitä. Kun siitä harhasta voi luopua, tulee tilaa sosiaalisen oppimisen pedagogiselle suosimiselle. Oppilaat oppivat ehkä parhaiten tosiltaan. Opettaja on minusta hyvän oppimistilanteen järjestelijä.
VastaaPoistaKun opettajilla on suuri pedagogien vapaus saattaa sortua siihen, että kun omasta mielestä opettaminen on kivaa, niin sen pitäisi olla silloin oppilaillekin kivaa. Niin ei välttämättä ole. Esimerkiksi työrauha-käsite. Sillä tarkoitetaan toisinaan sitä, että opettajalla on kivaa kun saa rauhassa tehdä kuten on suunnitellut, oman aikataulun mukaan. Eli komppaan Lauraa.
Pienten ryhmien paras puoli on se, että sellaisten kanssa on helppo lähteä koulun ulkopuolelle opintokäynnille. Jos haluan käydä oppilaiden kanssa tutustumassa vaikka asianajajan työhön, voi kymmenen oppilaan kanssa sopia käynnin asianajajatoimistoon. 25 oppilaan kanssa tällaisten retkien järjestäminen on paljon vaikeampaa.
VastaaPoistaTämän mainitsin kuitenkin vain täydellisyyden vuoksi. Olen muuten ryhmäkokoasiassa samaa mieltä Raunon kanssa.
Sopiva ryhmäkoko on oppiaineestakin riippuvainen. Joissakin aineissa suullinen työskentely on olennaista, jolloin yli 15 pientä oppilasta on jo liikaa. Desibelit nousee lapsilla aika korkeiksi, jos kaikki yrittävät puhua toistensa yli. Vasta 11-13-vuotiaana tajuavat, , että normiääni riittää.
VastaaPoistaMuutoin ihanteeltaan tuollainen koulu vaikutta, mutta en näe sitä ihan realismina, vaikka kuinka haluaisin. Pitäisi saada psykologin ja psykiatrin koulutus opettajankoulutuksen lisäksi, jotta pää kestäisi.