Ipsa scientia potestas est

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Lauran edellisen kirjoituksen kommenteissa nousi taas esille yleissivistyksen tärkeys. Myös Educa-messuilla puhuttiin useampaan otteeseen yleissivistyksestä. Olen itse aina pitänyt yleissivistystä itsestään selvästi hyvin tärkeänä, mutta nyt aloin miettiä asiaa hieman tarkemmin. Nyrkkisääntönäni on nykyisin, että jonkin tuntuminen "itsestään selvältä" on varoitusmerkki: se tarkoittaa, etten ole luultavasti koskaan pysähtynyt kyseenalaistamaan asian todellista merkitystä.

Yleissivistyksen suhteen minun oli vielä syytä olla erityisen varuillani, sillä pidän itseäni hyvin laajasti sivistyneenä ihmisenä ja olen ylpeä yleissivistykseni syvyydestä. Jos olen itse jossain hyvä, niin onko se täysin sattumalta myös mielestäni tärkeää? Vai onko uskottavampaa, että yleissivistys on mielestäni tärkeää juuri siksi, että itse olen siinä hyvä? Vanha kunnon minää tukeva arviointierhe iskee jälleen. Harva on valmis sanomaan, että asia, jonka hallintaan on kuluttanut lukemattomia tunteja ja paljon vaivaa, onkin merkitykseltään vain vähäinen.

Pohditaan siis tarkemmin. Mihin tarvitaan "yleissivistystä"? Mitä se edes tarkoittaa?

1. Kaikille tärkeiden tietojen ja taitojen oppimista. Englannin kielen taito tai prosenttilaskut ovat varmasti jatkuvasti hyödyllisiä taitoja. Epäselväksi kuitenkin jää, mihin keskivertoihminen tarvitsee vaikkapa biologian ja maantiedon osaamista normaalielämässään.
2. Yhteiskunnallisen osallistumiseen vaadittavat tiedot. Maantietoa voisi perustella esimerkiksi siksi, että tajutakseen uutisia vaikka ISIS-järjestön etenemisestä Syyriassa ja Irakissa, täytyy olla joskus opiskellut Lähi-idän maantietoa. Samalla selityksellä perustellaan myös historian opiskelu: nykypäivän tapahtumilla on juurensa menneisyydellä. Tämä on kuitenkin jonkin verran kehäpäätelmä: yleissivistystä tarvitaan, jotta voi seurata uutisia, mutta uutiset taas kirjoitetaan sellaisiksi, että niitä voi seurata vain hyvän yleissivistyksen avulla. Uutisia voisi toki kirjoittaa myös artikkelimaisemmiksi, jolloin taustat selitettäisiin itse jutussa, eikä lukijalla tarvitse silloin olla niin paljon pohjatietoa.
3. Yhteinen tietopohja, joka helpottaa kommunikointia. Tämä perustuu edelliseen kohtaan: jos kaikilla on samat perustiedot, ei jokaista keskustelua tarvitse aloittaa pitkällä taustoittamisella, vaan voimme luottaa siihen, että muilla on tietyt käsitteet hallussa. Jos ei ole, on se kuulijan sivistymättömyyttä. Tämä myös tarkoittaa, että se, joka määrittelee "yleissivistyksen" sisällön pitää hallussaan merkittävää valtaa.
4. Ideologinen propaganda. Jos kaikki opiskelevat samat asiat, voi sisällön avulla edistää haluamaansa aatemaailmaa. Tällä en tarkoita vain esim. yhteiskuntaopin sisältöä tai ns. pakkoruotsia. On myös ideologinen valinta sisällyttää toiset asiat osaksi "yleissivistystä" ja jättää toiset pois. Emme esimerkiksi pidä folkloristiikkaa tai kehitysmaantiedettä osana yleissivistystä. Lähiaikojen keskustelu ohjelmoinnin tulosta osaksi opetussuunnitelmaa onkin nähtävissä osin ideologioiden kamppailuna.
5. Yhtenäiskulttuurin rakentaja. Yhteisellä ideologisesti värittyneellä tietopohjalla voi luoda kansallistunnetta ja myyttiä "suomalaisuudesta". Onkin huomattavaa, että nationalismin aikaan koko kansan kouluttamista pidettiin tärkeänä.
6. Yhteiskunnallisen statuksen osoittaja. Osoittamalla yleissivistyksensä voi ihminen osoittaa kuuluvansa sivistyseliitin joukkoon.
7. Luokkayhteiskunnan rakentaja. Jos koulutus jakautuu esimerkiksi yleissivistävään ja ammatilliseen koulutuslinjaan, voi yleissivistyksen merkitystä tähdentämällä samalla korottaa toisen linjan statusta toisen kustannuksella.

Muitakin sisältöjä varmasti löytyy, mutta aloitetaan näillä: onhan tässäkin jo aika paljon eri näkökulmia.

Osa yllä olevista "yleissivistyksen" tehtävistä tai määritelmistä tukevat toisiaan, osa on toisilleen suorastaan vastakkaisia. Listasta eri kohtia yhdistelemällä voi erottaa kolme eri asiaa:

• Perustiedot (kohdat 1-3): ne tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnassa toimimiseen.
• Yhteiskunnallinen kaanon (kohdat 4-5, osin myös 2), jonka avulla luodaan ja ylläpidetään käsityksiä omasta valtiosta, kansasta ja yhteiskunnasta.
• Kulttuurinen hegemonia (kohdat 6 ja 7): sivistystä tarvitaan osoittamaan oma yhteiskunnallinen asema. Tämä toimii erityisen hyvin, mikäli alempaan sosioekonomiseen asemaan liittyy myös lyhyempi yleissivistävä koulutus.

Palataan perustietoihin ja yhteiskunnalliseen kaanoniin myöhemmissä teksteissä; keskitytään nyt kaikkein kiistanalaisimpaan merkitykseen, eli siihen, kuinka yleissivistys on myös luokkataistelun ase.

II.

Aikanaan "sivistyksellä" tarkoitettiin nimenomaan klassista sivistystä, johon kuului antiikin roomalaisten ja etenkin kreikkalaisten klassikkoteosten tunteminen. Klassinen sivistys vaati aikamoista paneutumista, sillä siihen kuului myös latinan ja klassisen kreikan opiskelua: kaksi kuollutta kieltä, joista ei ole mitään käytännön hyötyä. Opiskelijalla piti siis olla mahdollisuus lukea suhteellisen hyödyttömiä aineita vuosikaudet, mikä vaati opiskelijalta tai hänen vanhemmiltaan merkittävää rahallista panostusta. Vain suhteellisen rikkailla oli siis varaa klassiseen sivistykseen. Näin ollen sivistyksen osoittaminen oli samalla merkki siitä, että kuuluu rikkaaseen yläluokkaan, jonka ei tarvitse välittää koulutuksensa hyödyllisyydestä. Yleissivistys oli siis huomiota herättävää ajan haaskaamista, kerskakulutusta.

Valtaapitävä luokka oli 1800-luvulla porvaristo, ei enää aatelisto. Koulu palveli nyt teollista yhteiskuntaa. Nykyisin koulun uudistajat mainitsevat usein, kuinka koulu on kehitetty teollista yhteiskuntaa varten, mutta tällöin unohtuu helposti, kuinka suuri uudistus 1800-luvulla tehtiinkään. Koulusta haluttiin saada merkittävästi relevantimpi ja hyödyllisempi. Opiskelun painopisteen siirtäminen Aristoteleestä moderneihin luonnontieteisiin oli aikamoinen muutos. Mutta vaikka opetus muuttui astetta käytännöllisemmäksi, pysyi yleissivistyksen ihanne voimissaan. Nyt vain yleissivistykseen ei enää kuulunut antiikin filosofien yksityiskohtainen tunteminen, vaan ennemminkin uuden ajan kirjallisuuteen ja kulttuuriin syventyminen. Sivistyneen ihmisen tuli tuntea myös luonnontieteitä, matematiikkaa ja kieliä.

Yleissivistyksen sisältö muuttui, mutta edelleen se palveli yläluokan kulttuurihegemoniaa: porvaristo, joilla oli varaa kouluttaa lapsiaan, nautti korkeasta statuksesta. Alaluokan matala sivistys riitti todisteeksi heidän alaluokkaisuudestaan. Siksi 1900-luvulla oli suuria pyrkimyksiä lisätä koulutustasoa myös työväestön keskuudessa. Tämän monet näkivät mahdollisuutena sosiaaliseen nousuun. Työväenopistoja ja -lehtiä perustettiin ja yhä useampi työläisperheen lapsi kävi koulua yhä pidempään. Sivistys oli edelleen sosiaalisen arvonnousun mittari, mutta nyt se oli yhä useamman saavutettavana.

III.

Tämän jälkeen mikään ei olekaan suuresti muuttunut. Porvariston kulttuurinen hegemonia pitää yhä pintansa: edelleen "yleissivistys" on yksi tärkeä mittari, jolla ihmisen sosiaalista asemaa mitataan. Tämän valossa lähiaikoina käyty keskustelu lukion uudistamisesta vaikuttaa hieman pahaenteisemmältä. Poliitikot ja muut eliitin jäsenet yhteen ääneen vastustivat valinnaisuuden lisäämistä, sillä se "vähentäisi lukion yleissivistävyyttä". Erkki Tuomioja kauhistui ajatuksesta, ettei lukiossa enää tarvitsisi opiskella historiaa: "Se joka ei tiedä miten ja mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa."

Tuomiojalta ja muilta uudistusehdotuksia kauhistelevilta ehkä unohtui, että historiaa opetetaan jo peruskoulussa, joten kyllä jokainen edelleen oppisi historian perusasiat. Hän ei myöskään tunnu lainkaan välittävän ammattiopiskelijoista, joiden koulutukseen ei juuri historiaa kuuluu. Tämä on aika paljonpuhuvaa. Koska yleissivistys on eliitin tunnusmerkki, mihin amikset sitä tarvitsisivat? Ja tietenkin myös päinvastoin: jos lukiolaisilla ei olisi yleissivistystä, miten heidät erottaisi amiksista?

En oikeasti usko, että lukion valinnaisuuden lisäämisen vastustajat olisivat tietoisesti ajatelleet juuri yllä mainitulla tavalla. Kirjoituksiani aiemmin lukeneet osaavat ehkä jo aavistella, että jälleen kerran osoitan syylliseksi tiedostamattomat asenteet. Tarkasti ottaen väitän yleissivistyksestä paasaavien pelaavan signalointipeliä. Lyhyesti sanottuna signalointipelissä yritän välittää itsestäni jonkinlaista tietoa, mutta voin tehdä sen vain tietynlaisten viestien kautta. Tässä nimenomaisessa tapauksessa puhuja haluaa viestittää "olen fiksu" ja "kuulun yläluokkaan". Kumpaakaan näistä asioista ei voi sanoa suoraan ääneen, sillä se olisi törkeää itsekehua, joten puhujan tiedostamattoman mielen pitää keksiä sovelias viesti, joka välittää saman sisällön. Yleissivistyksen puolustaminen on aika hyvä viesti tähän tarkoitukseen.¹. Korostan vielä, että koko prosessi on tiedostamaton; yleissivistyksen puolustajat ovat tietoisessa mielessään varmasti aivan vilpittömiä kokiessaan asian itsessään tärkeäksi.

IV.

Olen nyt hakannut yleissivistyksen käsitettä kuin vierasta sikaa. Alussa kuitenkin totesin, että yleissivistyksellä voidaan tarkoittaa muutakin kuin kulttuurista hegemoniaa: se voi viitata myös yhteiskunnalliseen kaanoniin tai perustietoihin. Näistä aiheista kirjoitan vielä myöhemmin lisää, sillä tämä teksti on jo vähän liiankin pitkä, mutta lyhyesti sanottuna sekä yhteiskunnallisen kaanonin että perustietojen opettaminen on koululle erittäin hyvin sopivaa toimintaa.

"Yleissivistys" on kuitenkin sen verran latautunut termi, että sen käyttöä yritän vastaisuudessa välttää. Jos tarkoitan perustietoja, puhun perustiedoista tai yleistiedoista. Jos taas tarkoitan vaikka Dostojevskin tai Eino Leinon tuotantoon perehtymistä tai tietoa siitä, kuka oli Kaarle Suuri ja mitä väliä sillä on, puhun tulevaisuudessa vain "sivistyksestä". Yleis- etuliite viittaa siihen, että kaikkien pitäisi tietää nämä jutut, ja se on epäilyttävä sanoma. Silloin vähättelemme niitä, joilla ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta suhteellisen merkityksettömien asioiden opetteluun, eikä tällaisesta ole oikeastaan hyötyä kenellekään

Seuraavaksi: Opi perusasiat.

---

¹Mikäli olet kiinnostunut aiheesta ja olet hyvin kyyninen tai valmis muuttumaan sellaiseksi, suosittelen tutustumaan professori Robin Hansonin "homo hypocritus" -teoriaan, jonka mukaan lähes kaikki toimintamme on vain korkeamman statuksen tavoittelua ja signalointipeliä.

Kapteeni käskee: ylevöitykää!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Edellisen postauksen Saada ja antaa kommentointi eteni kutkuttavasti. Päätin vastata viimeisinpään Vihreän varavaltuutetun kommenttiin (Koska et karta keskustelua...) kokonaisella uudella tekstillä.

Olen nimittäin eri mieltä siitä, että ihmisestä olisi tullut pinnallinen leikkivä ihminen, joka ei enää näe, koe eikä kaipaa syvyystasoja, ei rehki, ei tavoittele korkeita. Väitän itse olevani juuri sellainen, jota Vihreä varavaltuutettu menneisyydestä haikailee. En myöskään allekirjoita väitettä, jonka mukaan ennen kaikki oli jotenkin paremmin tai tieto oikeampaa (vaikkakin arvostan kovasti sitä, että V.v.v. nosti asian esiin kiertelemättä; keskustelu asioista on mittaamattoman arvokasta!). Asiat nähtiin suoraviivaisemmin, ja se teki monista asioista enemmän tosia. Tieto on sosiaalista. Ennen ehkä oli helppo todeta tietona, kuinka erilaisuutta tulee kohdella, tuolloin kun erilaisuus tunnettiin huonommin ja sitä hyväksyttiin harvemmin. Koska suuri osa porukasta ajatteli samoin, tämä ”tieto” todella oli oikeaa tietoa, kaikkihan toimivat sen mukaisesti. Emme enää elä tällaisessa maailmassa. Tai maailmamme on vähemmän sellainen. Tieto on todellakin pirstoutunutta, vaihtelevaa, painottuu eri tavoin eri ihmisten mielissä, konteksteissa ja niin edelleen. Siihen en ota kantaa, onko suuntamme hyvä, huono vai jotakin siltä väliltä. Kuitenkin väite siitä, että ennen ajateltiin syvemmin, todella vaatii analyysin taakseen*. Tässä kohtaa trust me ei riitä!

Mieleeni on jäänyt Helsingin sanomien taannoinen kolumni, jossa kuvailtiin seuraavaa tilannetta: Tutkijat olivat maapallon toisella laidalla kenttähommissa. Kentältä palatessaan he päättivät ottaa purkkeihin sinisiä toukkia. Leirille palatessa kaikki toukat olivat syöneet toisensa. Tutkijat hämmästyivät: siniset toukat olivat eläneet sulassa sovussa, mutta ilmeisesti riittävää etäisyyttä pitäen. Purkkeihin - ja liikaan läheisyyteen - jouduttuaan tapahtui sitten jokin naksahdus. Miksi? Kolumnissa pohdittiin sitä, kuinka kukaan voi tuntea tylsyyttä, kun maailmassa on näin merkillisiä asioita selvitettävänä. 

Mietin usein näitä sinisiä toukkia. Olen juuri sellainen, joka keksisi tekemistä vaikka betonikaapissa.

Olen ikäni ollut motivoitunut, innostunut, sinnitellyt, jaksanut, uurastanut ja mitä näitä sanoja nyt on. Tykkäsin oppimisesta aina. Minulle oli ihan yksi hailee, tehtiinkö vain kirjasta, oliko opettaja huono - toki muistan erittäin positiivisena kouluaikojen hyvät hetket ja kivat opet. Mutta oppimiseeni tai mielenkiintooni ulkoiset puitteet eivät pahemmin vaikuttaneet. Kysymys kuuluukin: mikseivät kaikki muut olleet yhtä innostuneita? Miksi muiden mielestä oppiminen oli mälsää? Miksi omista oppilaistani ehkä yksi per ryhmä on ilman muuta innostunut, ja suurinta osaa täytyy motivoida?

Olen parhaillaan viimeistelemässä tutkimusartikkelia, jossa käsitellään oppilaiden kokemusta heidän matematiikan tunneistaan. Olen tehnyt analyysin siitä, kuinka usein oppilas kuvaa aitoa innostusta matematiikan oppimista kohtaan. Useiden satojen tutkittavien joukossa näitä oppilaita oli alle kymmenen. Mikä mielenkiintoisempaa, nämä harvinaisuudet löytyivät kaikenlaisista oppimisympäristöistä. Karmeilta opettajilta, mahtavilta opettajilta, häirikköluokista, ihanneluokista. Kaikkiin muihin oppilaisiin vaikutti suuresti opettajan kamaluus tai mahtavuus, ryhmän positiivisuus tai negatiivisuus. Vain nämä ihmeellisesti innostuneet näyttivät olevan tyystin välinpitämättömiä ympäristölleen. Ehkä minäkin olin yksi heistä. Onnekseni, sillä täytyy sanoa, että kivempaa se minusta on kun uurastuksen jälkeen tajuaa jotakin, verrattuna vaikka telkkarin katseluun ja poppareiden syöntiin. 

Mutta kasvatustieteilijä ei voi mennä julistamaan maailmalle: ryhdistäytykää! Kasvatustieteilijän kannattaa selvitellä, millaiset suorat tai epäsuorat maailmankaikkeuden nyrjähdykset saavat aikaan muutosta. Tätä kaikkea pohtiessaan kasvatustieteilijä tulee myös huomanneeksi, että todellisuus todella on häilyvä, että arvoilla on yllättäen monet kasvot, ja että asiat ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Silloin kasvatustieteilijä ajattelee maailmankaikkeuden naurettavia spiraaleja, miljardeja vuosia ja oman muutaman vuosikymmenensä suhdetta niihin, laittaa koneen kiinni ja painuu ansaitulle levolle. 

V.v.v., kiitos innoituksesta kokonaiseen postaukseen!

Laura noin 7-v. Taidenäyttely.
Toisin sanoen kymmenittäin leikattuja ja seinään teipattuja suttauksia. Ja meillä oli Nintendo, videot, ja muovikrääsäleluja!

*Hesarissa oli 10.1.2015 kirjailija Jari Ernroothin haastattelu, jossa esiteltiin ajatuksia nykyajan pinnallisuudesta ja sivistymättömyydestä: kuinka nykyään arvojen puute ja hyvinvoinnin tavoittelu estää sivistymisen, ja kuinka tarvitsisimme enemmän ylevyyttä. Jutussa esitettiin, että alkoholia juodaan nyt enemmän, elintasosairaudet painavat, ja rikollisuustilastotkaan "eivät hyvältä näytä", mutta kummempaa lähdekritiikkiä ei esitetty. Eikö kuutisenkymmentä vuotta sitten eletty vielä jälleenrakennuksen aikaa, jolloin rahaakin oli vähemmän? Oliko alkoholi vaikeammin saatavilla? Johtuuko lisääntynyt alkoholinkäyttö siis ylevyyden katoamisesta ja sivistyksen loppumisesta vai jostakin paljon käytännöllisemmästä? Entä ovatko elintasosairaudet lisääntyneet, koska meiltä nykyään puuttuu sivistys ja moraali? Vai johtuisiko se ainakin osittain eliniän kasvusta, työkulttuurin murroksesta sekä muusta konkreettisesta, joka ympärillämme on vähentänyt liikkumisen  tarvetta? Rikostilastoista en tiedä, mutta tietääkseni nykyään ainakin tupakointi on vähentynyt, samoin nuorten alkoholinkäyttö, ja lisääntynyt masennuskin lienee osittain selitettävissä lisääntyneellä diagnosoinnilla. Me todella voimme hyvin, nyt, tässä ajassa. Murheet, joita kansakuntamme selvittelee, ovat valovuosien päässä todellisista ongelmista. Se, että vieläkin kohtaamme ratkaistavia asioita, ei osoita mitään yleistä rappiotumista toisin kuin medissa välillä niin mielellään toitotetaan. 

Minua aina puistattaa, kun joku laukoo yksinkertaistuksia. Ihanko todella ihminen lajina parissa vuosikymmenessä tyhmenee ja huononee? Eikö siis niin, että sokea partamieheen uskominen vain korvautuu sokealla omppuun uskomisella, vaan niinkö, että jonkin tyypin (ja tämän vanavedessä kulkevien haaskalintujen) sanan seuraaminen oli ylevää, ja sen vuoksi piti kymmenyksetkin maksaa, ja jonkin toisen (ja tämän vanavedessä kulkevien haaskalintujen) ideoiden seuraaminen onkin sivistymätöntä ja merkki lajin tyhmentymisestä, etenkin jos siihen liittyy ainoakaan euro? 

Saada ja antaa

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Vuosi 2014 oli minulle suurten muutosten vuosi. Yksityiselämässäni meni lähes kaikki uusiksi, ja joulun pyhinä tulin pohtineeksi poikkeuksellisen syvällisiä. Erityisesti mieltäni jäi kaihertamaan lukemani postaus Elämäni diipein vuorokausi. Tekstissä ihmeteltiin, ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, kuinka epätasaisesti ja sattumanvaraisesti resurssit ovat tässä maailmassa jakautuneet. Teksti kosketti, erityisesti siinä esitetty epätasa-arvoisuuden näyttäytyminen lasten näkökulmasta. Kaikkein eniten jäi häiritsemään lopussa oleva lainaus J. Karjalaiselta: 

Mitä hyvää olet tehnyt

Mitä olet aikaansaanut, joo
Et juuri mitään
Mitä suurta olet tehnyt
Mistä maailma sut muistais, joo
Et yhtään mitään

Hei muukalainen anna sun nimes

Riisinjyvään kaivertaa. 

Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sen, että suurimmat murheeni ovat mitättömiä todelliseen hätään verrattuna? Vastaus on luonnollisesti, etten mitään. Olen vain sattunut syntymään tilanteeseen, jossa muun muassa puhdas vesi, jokapäiväiset herkulliset ja ravitsevat ateriat, sosiaalisuus, kauneus, sivistys ja osallisuus ovat itsestäänselvän mahdollisia. En osaa oikein selittääkään sitä, miten paljon tämä on viimeisten päivien aikana minua vaivannut. Koska en ole saanut tilannettani ansaitusti, voisinko edes jälkikäteen yrittää ansaita paikkaani? Voisinko millään toimilla maksaa elämäni aikana sitä epäoikeutettua hyvinvoinnin ja turvan lahjaa jonka olen sattumalta saanut? Tulin läpikäyneeksi lähivuosien tapahtumia, erityisesti henkilökohtaista elämääni. Tähän taas kytkeytyy olennaisesti myös työminäni kehittyminen. Millainen tarina se on? 

Joitakin vuosia sitten tunsin usein epämääräisyyttä ja turhautuneisuutta. Olin työskennellyt opettajana jokusen vuoden, valmistunut ja ryhtynyt jatko-opiskelijaksi. Mielestäni koulua piti päivittää, ja koin tarvetta tuoda esiin omia näkemyksiäni - mutta kenelle? Viranomaiset sekä muut koulutusprojekteja pyörittävät olivat kiinni omissa toteutuksissaan. Kuka ideoita kaipaisi? Ja kuka varsinkaan kaipaisi niitä työuransa alussa olevalta matikan opettajalta? Minua vaivasi lisäksi se, että kiinnostavaa tietoa oppimiseen ja kouluun liittyvistä asioista oli vaikea löytää. Yhtäällä saattoi olla hieno blogikirjoitus, toisaalla video, mutta tuntui sattumanvaraiselta, kenen käsiin nämä löysivät. Erityistä ärtymystä herätti myös se, että koulua käsiteltiin usein joko ryppyotsaisesti tai leväperäisesti. Siis virallisesti ja vakavasti, tai sitten hutaisten ja epäkiinnostavalla tavalla. Kaiken lisäksi koin epäselvyyttä siitä, kuka itse olin ja mihin kuuluin. Olinko opettaja? Koska aineyhdistelmäni on matematiikka-tilastotiede, olin tullut käännytetyksi pois monesta "matikistin" työhaastattelusta. Olinko tutkija? Tuolloin minulla ei ollut tutkimusrahoitusta, ei julkaistuja artikkeleita, ei tutkijaverkostoa. Olinko asiantuntija? Muutaman vuoden kokemuksella? Ei, olin korkeintaan ideoija ja kyseenalaistaja. Halusinko ääneni kuuluville? Kyllä, muttei ollut oikeastaan ketään, joka olisi ollut toiveestani millään tavoin tietoinen.

Halusin muutosta. Koska minulla on aina ollut uskoa elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin, ajattelin, että vähä vähältä alan ratkaisemaan kokemiani ongelmia. Halusin ensinnäkin viestiä oppimisesta kivasti ja niin, että se koskettaisi muitakin kuin opettajia. Halusin raikastaa käsitystä oppimisesta. Halusin koota yhteen hajanaisia voimia ja tietotaitoa. Ja halusin saada itselleni äänen, paikan ja olemassaolon.

Kun perustin Peruskoulupesulan, oli se yksi askel haaveideni toteuttamiseksi. Hermoilin ensimmäisen tekstin kirjoittamista valtavasti, ja tuntui todella epämiellyttävältä painaa julkaisunappulaa. Seuraavina viikkoina hermoiluni muuttui huvittuneisuudeksi, sillä eihän tekstiä käyty klikkaamassa kuin pari-kolme kertaa. Tajusin samantien jotakin olennaista: ihmisten ajasta saa olla todella kiitollinen. Päätin, etten ikinä tuhlaisi kenenkään aikaa jaarittelemalla, roiskaisemalla ajatukseni esiin miten sattuu tai laukomalla tyhjänpäiväisyyksiä. Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty, mutta pyrkimys ja halu viestiä kiinnostavasti on vuosien varrella veistänyt pois lukemattomia turhia sanoja ja vaatinut jäsentämään ajatuksia. Ajattelen näin myös opettajana: vaikka oppilas vihaisi matikkaa eikä oppisi sitä koskaan pätkän vertaa, on hänellä oikeus olla vihaamatta tunnillani viettämäänsä aikaa elämässään. Toisin sanoen minulle on tärkeämpää, että oppilas kokee edes jotakin itselleen merkityksellistä tuntieni aikana, jollei matikkaa, sitten vaikka urasuunnittelukeskustelun, kuulumisten vaihdon tai tähtihetkensä vitsinkertojana.

Peruskoulupesulan kävijämäärät kasvoivat pikkuhiljaa. Tein tarkoituksellisesti ja vähän väen vängälläkin töitä näkyvyyden kasvattamiseksi hyödyntäen kaikkia löytämiäni vinkkejä. Noin puolentoista vuoden jälkeen alkoi vihdoin tuntua, että blogi oli alkanut elää elämäänsä, lukijoiden ja mahtavan Antin mukaan saamisen myötä. Kuinka kiitollinen olenkaan ollut kaikista kommenteista ja keskusteluista! Tosin, ja nythän tämä jo naurattaa, ensimmäinen kommentti, joka blogiin postattiin, ja jota jouduin odottamaan muistaakseni yli vuoden, meni suunnilleen näin: "Vaihda hyvä ihminen blogisi tausta. Meinaa oksennus lentää kun yrittää lukea." Taidan itse asiassa muistaa kommentin melko sanatarkasti... Tässä sitä taas nähdään, että muistiin uppoaa mainiosti se, mikä koskettaa - hyvässä tai pahassa.

Näiden vuosien aikana on moni muukin asia edistynyt ja kehittynyt. Olen löytänyt yhteisöjä, joiden kautta toimia, tärkeimpinä mielikuvituskoululaiset sekä eduhakkeroijat. Olen toteuttanut joitakin ideoitani, kuten uusia Facebook-yhteisöjä (Kimppaopetus, Täydennyskoulutuksesta inspiroituneet), Youtube-videon matikan selväsanaistamiseen liittyen LUMA-keskuksen videon inspiroimana,  Matematiikan päivän, kouluvierailuja, sekä alkuunpannut käänteisen opettankoulutuksen ideaa (tästä lisää jäljempänä). Olen kirjoittanut erilaisille foorumeille, osallistunut lukuisiin tapaamisiin, seminaareihin, paneeleihin ja vastaaviin, päässyt ilokseni esille mediaan, pitänyt täydennyskoulutuksia. Väitöskirjatyöni on edennyt, ja tutkimusartikkeleita on syntynyt parisenkymmentä.  

On myös asioita, jotka eivät ole onnistuneet. Mielikuvituskoululaisten kesken suunnittelimme pop up -oppimistapahtumia yhteistyössä partiolaisten kanssa, mutta asia on jäänyt toistaiseksi toteuttamatta resurssien puutteen vuoksi. Inspiroiduin myös Aatos Lahtisen ideasta varoittaa matikasta ja kirjoitin lasteni kanssa käsikirjoituksia ideasta ammentaviin sketseihin. Koekuvasimmekin muutaman, mutta asia on sittemmin unohtunut, ainakin toistaiseksi. Oppimisen käsitteen raikastamiseksi halusin haastaa sopivasti valittuja julkisuuden henkilöitä "Matikkahaaste 2014" :ään: haasteessa matematiikkaa olisi opittu täysin koulumaailmasta poikkeavalla tavalla. Sain hankkeeseen tausta-avuksi LUMA-keskuksen, ja verkostojeni kautta alustavia lupauksia mahtavien tyyppien mukaan saamisesta, mutta lopulta kuitenkin asiat tyssäsivät ja haaste jäi toteuttamatta. Toivon tosin edelleen, että jonakin tulevana vuonna haaste saadaan toteutettua. Suuri haave on ollut myös "Koulut kuntoon" -tyyppinen tosi-tv -projekti, joka jo ideatasolla kuitenkin kaatuu helposti anonymiteettiongelmaan. Koululaisia ei voi kuvata eikä ongelmilla retostella ihan samoin kuin voi tehdä kuppiloiden tai hotellien kohdalla.

Miksi minua ovat kutkuttaneet tämäntyyppiset ajatukset? Siksi, että kuten eräs rehtori taannoin pitämässäni koulutuksessa sanoi, koulu ei muutu, ennen kuin kodeissa aletaan kaivata muutosta. Kouluhan nimittäin muuttuu koko ajan, mutta jonkinlainen yleiskäsitys koulusta suurella yleisöllä on yhä vanhanaikainen "opettaja puhuu ja antaa läksyt, ja jakaa fiksuille hyvät numerot ja aivottomille neloset". Koulua ja oppimista kuvitetaan liitutauluilla ja kirjoilla, nykyään ehkä läppäreillä. Toki koulu on oma maailmansa, mutta oppiminen on kuitenkin täysin erottamaton osa meidän kaikkien elämää kokonaisuudessaan, ja tämän haluaisin tulevan paremmin sisäistetyksi. No, onneksi ensi vuodeksi on suunnitteilla uusia avauksia, entistäkin kiinnostavampia. Toivon mukaan niistä ainakin jotkut toteutuvat.

Yksi taannoisista haaveistani oli koota yhteen hajanaisia osaajia, projekteja ja tietoa. Tämä on ollut ehkä hankalin asia, sillä mitä enemmän olen oppinut, vuorovaikuttanut ja verkostoitunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että vastaavia kokoamisyrityksiä on jo olemassa runsaasti. Jokaisella on sama ongelma: mikään ei onnistu keräämään yhteen kaikkea kiinnostavaa, eikä mikään onnistu tavoittamaan kaikkia kiinnostuneita. Lisäksi ongelmana on se, että moni projekti, hanke tai osaaminen ei ole oikeastaan olemassa itsenään, vaan on täysin sidokissa johonkin yksittäiseen toteuttajaan, siis henkilöön. Onkin hyödyllisempää tietää, ketkä ovat tekijöitä, kuin mitkä ovat tuotokset. Ja tällainen on puolestaan ristiriidassa sen kanssa, että kiinnostavien asioiden, ideoiden ja tiedon toivoisi olevan helposti kaikkien ulottuvilla. Kenties tässä on asia, joka ei ratkea. Ainakaan vielä.

Mikä minä itse olen nyt? Tunnen olevani opettaja, ehdottomasti. Olen opettanut kaikki nämä vuodet, pian vuosikymmenen. Tunnen hyvin vahvasti olevani tutkija. Vielä nuori sellainen, mutta kun väitöskirjani toivon mukaan tänä vuonna valmistuu, on yksi suurimmista toiveistani saada jatkaa tätä mielestäni ehdottoman tärkeää työtä, jonka tunnen osaaani ja josta pidän ja nautin. Olen pitänyt myös kouluttamisesta, mutta kokenut nykymuotoisen täydennyskoulutuksen hieman vanhanaikaiseksi. Siinä missä oppimiseen peräänkuulutetaan oppilaskeskeisyyttä, tulisi opettajankoulutukseenkin tuoda osallistujakeskeisyyttä eli "opettajakeskeisyyttä". Esimerkin voima on mahtava: jos kouluttaja luennoi oppilaskeskeisyydestä kouluttajakeskeisesti, jää opettajille paremmin mieleen kouluttajan tapa toimia kuin hänen sanomansa. Samaa asiaa ovat käsitelleet monet muutkin, muun muassa pedagogi Martti Hellström suositussa blogissaan. Eräässä pitämässäni koulutuksessani opettaja toivoikin "jotakin ihan muuta". Jotakin, joka tulee kouluun asti, arkeen. Oma ehdotukseni, sama jonka puolesta on puhunut myös esimerkiksi Koulu kaikkialla -hanke, on käänteinen täydennyskoulutus. Kouluttaja, ja vielä mieluummin kouluttajaryhmä, menisikin kouluun paikan päälle olemaan käytettävissä, mitkä ikinä olisivatkaan opettajien tarpeet. Olen saanut tästä jo hiukan esimakua vierailemalla muutamien opettajien luona (tästä lisää tulevissa postauksissa). Käänteinen koulutus voi sisältää tuntien suunnittelua yhdessä opettajan kanssa, opettajan toiminnan seuraamista ja palautteenantoa, ryhmädynamiikan havainnointia ja siihen liittyvää ratkaisujen etsintää, apua tiedonhankinnassa tai mitä milloinkin. Räätälöityä tukea siis. Tai yhtä hyvin vain kannustamista: monet tekevät mahtavaa työtä, ja tästä olisi kiva saada joskus kooste palautteen muodossa sekä tietenkin kuulla kiitosta. Käänteisen täydennyskoulutuksen rinnalla perinteinenkin täydennyskoulutus puoltaisi paikkkaansa uuden tiedon ja näkemyksen tuojana. 

Olen tuonut käänteisen opettajankoulutuksen ideaa esiin myös virallisille toimijoille, mutta kuten tunnettua, viralliset toimintatavat eivät ole kovin alttiita muutokselle. Eduhakkeriporukan kesken olemme suunnitelleet rahoituksen hakemista tämäntyyppisen koulutuksen mahdollistamiseksi, mutta vielä ei ole tullut sopivaa rahoitushakua vastaan. Koska olen toiminnan ystävä, haluaisin nyt jo aloittaa käänteisenä opettajankouluttajana toimimisen vapaaehtoispohjalta. Jos kaipaat luokkaasi vierailijaa, laita sähköpostia niin tulen paikalle! Vierailun tarkoitus ei luonnollisestikaan ole kaivelemalla kaivella ongelmia, vaan olla opettajan tarpeiden mukainen kohtaaminen, josta varmasti itsekin oppisin uutta. Käänteinen opettajankoulutus ei itse asiassa olisikaan koulutusta siinä mielessä, että kouluttaja tyrkyttäisi omia näkemyksiään, vaan kuten oppilaskeskeisyyteenkin kuuluu, sitä, että kouluttaja tukisi opettajaa tämän omissa pyrkimyksissä.

Vuosi 2015. Mitä tästä eteenpäin? Tutkijarahoitustani on reilu vuosi jäljellä. Aineyhdistelmäni on edelleen perinteisen opettajantyön vaikeuttaja, mutta muuta opetustyötä riittänee myös tulevaisuudessa. Tutkijantyön jatkamiseen tarvitsen uuden rahoituksen: tähän täytyy ladata kaikki osaaminen, ja tuuriakin tarvitaan. Näiden vuosien aikana kaikki koulutuspuuhasteluni on tullut minulle kolmanneksi työksi opetus- ja tutkijantyöni rinnalle. En haluaisi luopua siitä, enkä tulekaan tekemään niin. Haluaisin ajatella tekeväni tärkeitä asioita kolmannella työlläni, maksavani velkaa siitä, mitä olen sattunut ansaitsematta saamaan. Haluaisin olla hyödyksi, antaa sen minkä tässä elämässä pystyn. Ei kuitenkaan ole olemassa työpaikkaa nimeltä "koulutusräyhääjä ja kaikenlaisen sälän ideoija". Mahtaakohan tuollainen olla niin hyödyksikään kuin kuvittelen? Nähtäväksi jää, miten onnistun yhdistämään haluni ideoida ja osallistua, resurssini, tarpeellisuuden toiveeni sekä toimeentulotarpeeni. Ideoita otetaan vastaan!

Miten sinä näet viimeisimmät vuotesi? Ammatillisen kehittymisesi? Mistä haaveilit, mitä olet saavuttanut? Oletko tyytyväinen, oletko tyytymätön, mitä yhä voisit tehdä itsesi hyväksi? Entä koetko ansainneesi paremman elämän kuin ylivoimainen enemmistö koskaan tähän maailmaan syntyneistä tai syntyvistä? Jos koet, miksi näin? Jos et, koetko tarvetta hyvittää asiaa? Miten voisit sen tehdä?

Tulevaisuutta odottaen, uteliain tunnelmin, meille kaikille hyvää uutta vuotta 2015!