I.
Lauran edellisen kirjoituksen kommenteissa nousi taas esille yleissivistyksen tärkeys. Myös Educa-messuilla puhuttiin useampaan otteeseen yleissivistyksestä. Olen itse aina pitänyt yleissivistystä itsestään selvästi hyvin tärkeänä, mutta nyt aloin miettiä asiaa hieman tarkemmin. Nyrkkisääntönäni on nykyisin, että jonkin tuntuminen "itsestään selvältä" on varoitusmerkki: se tarkoittaa, etten ole luultavasti koskaan pysähtynyt kyseenalaistamaan asian todellista merkitystä.
Yleissivistyksen suhteen minun oli vielä syytä olla erityisen varuillani, sillä pidän itseäni hyvin laajasti sivistyneenä ihmisenä ja olen ylpeä yleissivistykseni syvyydestä. Jos olen itse jossain hyvä, niin onko se täysin sattumalta myös mielestäni tärkeää? Vai onko uskottavampaa, että yleissivistys on mielestäni tärkeää juuri siksi, että itse olen siinä hyvä? Vanha kunnon minää tukeva arviointierhe iskee jälleen. Harva on valmis sanomaan, että asia, jonka hallintaan on kuluttanut lukemattomia tunteja ja paljon vaivaa, onkin merkitykseltään vain vähäinen.
Pohditaan siis tarkemmin. Mihin tarvitaan "yleissivistystä"? Mitä se edes tarkoittaa?
- Kaikille tärkeiden tietojen ja taitojen oppimista. Englannin kielen taito tai prosenttilaskut ovat varmasti jatkuvasti hyödyllisiä taitoja. Epäselväksi kuitenkin jää, mihin keskivertoihminen tarvitsee vaikkapa biologian ja maantiedon osaamista normaalielämässään.
- Yhteiskunnallisen osallistumiseen vaadittavat tiedot. Maantietoa voisi perustella esimerkiksi siksi, että tajutakseen uutisia vaikka ISIS-järjestön etenemisestä Syyriassa ja Irakissa, täytyy olla joskus opiskellut Lähi-idän maantietoa. Samalla selityksellä perustellaan myös historian opiskelu: nykypäivän tapahtumilla on juurensa menneisyydellä. Tämä on kuitenkin jonkin verran kehäpäätelmä: yleissivistystä tarvitaan, jotta voi seurata uutisia, mutta uutiset taas kirjoitetaan sellaisiksi, että niitä voi seurata vain hyvän yleissivistyksen avulla. Uutisia voisi toki kirjoittaa myös artikkelimaisemmiksi, jolloin taustat selitettäisiin itse jutussa, eikä lukijalla tarvitse silloin olla niin paljon pohjatietoa.
- Yhteinen tietopohja, joka helpottaa kommunikointia. Tämä perustuu edelliseen kohtaan: jos kaikilla on samat perustiedot, ei jokaista keskustelua tarvitse aloittaa pitkällä taustoittamisella, vaan voimme luottaa siihen, että muilla on tietyt käsitteet hallussa. Jos ei ole, on se kuulijan sivistymättömyyttä. Tämä myös tarkoittaa, että se, joka määrittelee "yleissivistyksen" sisällön pitää hallussaan merkittävää valtaa.
- Ideologinen propaganda. Jos kaikki opiskelevat samat asiat, voi sisällön avulla edistää haluamaansa aatemaailmaa. Tällä en tarkoita vain esim. yhteiskuntaopin sisältöä tai ns. pakkoruotsia. On myös ideologinen valinta sisällyttää toiset asiat osaksi "yleissivistystä" ja jättää toiset pois. Emme esimerkiksi pidä folkloristiikkaa tai kehitysmaantiedettä osana yleissivistystä. Lähiaikojen keskustelu ohjelmoinnin tulosta osaksi opetussuunnitelmaa onkin nähtävissä osin ideologioiden kamppailuna.
- Yhtenäiskulttuurin rakentaja. Yhteisellä ideologisesti värittyneellä tietopohjalla voi luoda kansallistunnetta ja myyttiä "suomalaisuudesta". Onkin huomattavaa, että nationalismin aikaan koko kansan kouluttamista pidettiin tärkeänä.
- Yhteiskunnallisen statuksen osoittaja. Osoittamalla yleissivistyksensä voi ihminen osoittaa kuuluvansa sivistyseliitin joukkoon.
- Luokkayhteiskunnan rakentaja. Jos koulutus jakautuu esimerkiksi yleissivistävään ja ammatilliseen koulutuslinjaan, voi yleissivistyksen merkitystä tähdentämällä samalla korottaa toisen linjan statusta toisen kustannuksella.
Osa yllä olevista "yleissivistyksen" tehtävistä tai määritelmistä tukevat toisiaan, osa on toisilleen suorastaan vastakkaisia. Listasta eri kohtia yhdistelemällä voi erottaa kolme eri asiaa:
- Perustiedot (kohdat 1-3): ne tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnassa toimimiseen.
- Yhteiskunnallinen kaanon (kohdat 4-5, osin myös 2), jonka avulla luodaan ja ylläpidetään käsityksiä omasta valtiosta, kansasta ja yhteiskunnasta.
- Kulttuurinen hegemonia (kohdat 6 ja 7): sivistystä tarvitaan osoittamaan oma yhteiskunnallinen asema. Tämä toimii erityisen hyvin, mikäli alempaan sosioekonomiseen asemaan liittyy myös lyhyempi yleissivistävä koulutus.
Palataan perustietoihin ja yhteiskunnalliseen kaanoniin myöhemmissä teksteissä; keskitytään nyt kaikkein kiistanalaisimpaan merkitykseen, eli siihen, kuinka yleissivistys on myös luokkataistelun ase.
II.
Valtaapitävä luokka oli 1800-luvulla porvaristo, ei enää aatelisto. Koulu palveli nyt teollista yhteiskuntaa. Nykyisin koulun uudistajat mainitsevat usein, kuinka koulu on kehitetty teollista yhteiskuntaa varten, mutta tällöin unohtuu helposti, kuinka suuri uudistus 1800-luvulla tehtiinkään. Koulusta haluttiin saada merkittävästi relevantimpi ja hyödyllisempi. Opiskelun painopisteen siirtäminen Aristoteleestä moderneihin luonnontieteisiin oli aikamoinen muutos. Mutta vaikka opetus muuttui astetta käytännöllisemmäksi, pysyi yleissivistyksen ihanne voimissaan. Nyt vain yleissivistykseen ei enää kuulunut antiikin filosofien yksityiskohtainen tunteminen, vaan ennemminkin uuden ajan kirjallisuuteen ja kulttuuriin syventyminen. Sivistyneen ihmisen tuli tuntea myös luonnontieteitä, matematiikkaa ja kieliä.
Yleissivistyksen sisältö muuttui, mutta edelleen se palveli yläluokan kulttuurihegemoniaa: porvaristo, joilla oli varaa kouluttaa lapsiaan, nautti korkeasta statuksesta. Alaluokan matala sivistys riitti todisteeksi heidän alaluokkaisuudestaan. Siksi 1900-luvulla oli suuria pyrkimyksiä lisätä koulutustasoa myös työväestön keskuudessa. Tämän monet näkivät mahdollisuutena sosiaaliseen nousuun. Työväenopistoja ja -lehtiä perustettiin ja yhä useampi työläisperheen lapsi kävi koulua yhä pidempään. Sivistys oli edelleen sosiaalisen arvonnousun mittari, mutta nyt se oli yhä useamman saavutettavana.
III.
Tämän jälkeen mikään ei olekaan suuresti muuttunut. Porvariston kulttuurinen hegemonia pitää yhä pintansa: edelleen "yleissivistys" on yksi tärkeä mittari, jolla ihmisen sosiaalista asemaa mitataan. Tämän valossa lähiaikoina käyty keskustelu lukion uudistamisesta vaikuttaa hieman pahaenteisemmältä. Poliitikot ja muut eliitin jäsenet yhteen ääneen vastustivat valinnaisuuden lisäämistä, sillä se "vähentäisi lukion yleissivistävyyttä". Erkki Tuomioja kauhistui ajatuksesta, ettei lukiossa enää tarvitsisi opiskella historiaa: "Se joka ei tiedä miten ja mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa."
Tuomiojalta ja muilta uudistusehdotuksia kauhistelevilta ehkä unohtui, että historiaa opetetaan jo peruskoulussa, joten kyllä jokainen edelleen oppisi historian perusasiat. Hän ei myöskään tunnu lainkaan välittävän ammattiopiskelijoista, joiden koulutukseen ei juuri historiaa kuuluu. Tämä on aika paljonpuhuvaa. Koska yleissivistys on eliitin tunnusmerkki, mihin amikset sitä tarvitsisivat? Ja tietenkin myös päinvastoin: jos lukiolaisilla ei olisi yleissivistystä, miten heidät erottaisi amiksista?
En oikeasti usko, että lukion valinnaisuuden lisäämisen vastustajat olisivat tietoisesti ajatelleet juuri yllä mainitulla tavalla. Kirjoituksiani aiemmin lukeneet osaavat ehkä jo aavistella, että jälleen kerran osoitan syylliseksi tiedostamattomat asenteet. Tarkasti ottaen väitän yleissivistyksestä paasaavien pelaavan signalointipeliä. Lyhyesti sanottuna signalointipelissä yritän välittää itsestäni jonkinlaista tietoa, mutta voin tehdä sen vain tietynlaisten viestien kautta. Tässä nimenomaisessa tapauksessa puhuja haluaa viestittää "olen fiksu" ja "kuulun yläluokkaan". Kumpaakaan näistä asioista ei voi sanoa suoraan ääneen, sillä se olisi törkeää itsekehua, joten puhujan tiedostamattoman mielen pitää keksiä sovelias viesti, joka välittää saman sisällön. Yleissivistyksen puolustaminen on aika hyvä viesti tähän tarkoitukseen.1. Korostan vielä, että koko prosessi on tiedostamaton; yleissivistyksen puolustajat ovat tietoisessa mielessään varmasti aivan vilpittömiä kokiessaan asian itsessään tärkeäksi.
IV.
Olen nyt hakannut yleissivistyksen käsitettä kuin vierasta sikaa. Alussa kuitenkin totesin, että yleissivistyksellä voidaan tarkoittaa muutakin kuin kulttuurista hegemoniaa: se voi viitata myös yhteiskunnalliseen kaanoniin tai perustietoihin. Näistä aiheista kirjoitan vielä myöhemmin lisää, sillä tämä teksti on jo vähän liiankin pitkä, mutta lyhyesti sanottuna sekä yhteiskunnallisen kaanonin että perustietojen opettaminen on koululle erittäin hyvin sopivaa toimintaa.
"Yleissivistys" on kuitenkin sen verran latautunut termi, että sen käyttöä yritän vastaisuudessa välttää. Jos tarkoitan perustietoja, puhun perustiedoista tai yleistiedoista. Jos taas tarkoitan vaikka Dostojevskin tai Eino Leinon tuotantoon perehtymistä tai tietoa siitä, kuka oli Kaarle Suuri ja mitä väliä sillä on, puhun tulevaisuudessa vain "sivistyksestä". Yleis- etuliite viittaa siihen, että kaikkien pitäisi tietää nämä jutut, ja se on epäilyttävä sanoma. Silloin vähättelemme niitä, joilla ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta suhteellisen merkityksettömien asioiden opetteluun, eikä tällaisesta ole oikeastaan hyötyä kenellekään
Seuraavaksi: Opi perusasiat.
1Mikäli olet kiinnostunut aiheesta ja olet hyvin kyyninen tai valmis muuttumaan sellaiseksi, suosittelen tutustumaan professori Robin Hansonin "homo hypocritus" -teoriaan, jonka mukaan lähes kaikki toimintamme on vain korkeamman statuksen tavoittelua ja signalointipeliä.
Hyvä ja avartava teksti.
VastaaPoistaPeruskoulutuksesta puhuttaessa tuntuu, että tuo mainitsemasi kolmoskohta noista yleissivistyksen merkityksistä/funktioista tuntuu maailmalla kuuluvan kuuroille korville. Se on kuitenkin se olennainen anti, joka takaa edes jonkinlaisen vakauden yhteiskuntaan ja ehkäisee täydellistä eriytymistä ideologisesti ja muutenkin. Omasta mielestäni suomalaista konsensuspolitiikkaa voi pitää peruskoulutuksen tuloksena, koska yksimielisyyttä niinkin paljon löytyy. Ja toki se myös varmasti parhaimmillaan lisää kansalaisten osallisuuden kokemusta jos se tietotaitojen peruspaketti on niin kattava, että sen edellytyksillä voi kokea ovien aukeavan. Ei synny mitään brittien elitististä klubikulttuuria, jossa pelkkä puhetapa rajaa toimintamahdollisuuksia.
Mutta sitten se, mitä yleissivistyksen/perustietojen kokee sisältävän, on omasta mielestäni aika kulttuurisesti/maailmankuvallisesti värittynyt asia, minkä näkee esimerkiksi siinä, että matematiikan opettajan mielestä toisen asteen yhtälön ratkaisukaava on yleissivistystä ja biologian opettajan mielestä eri pikkulintujen laulun tunnistaminen. Mikä kenenkin maailmankuvaan tärkeältä ja olennaiselta tuntuu. Tämä näkyy myös siinä mitä suostutaan ottamaan peruskoulun opetussuunnitelmaan. Esimerkiksi draaman yleissivistävyyttä on perusteltu vuosia, ja joissain kulttuureissa sitä pidetään niin yleisluontoisena ja tärkeänä, että sille ei edes ole omaa oppiainetta kuten jenkkien ylitsevuotavissa esiintymistaidoissa. Mikä siihen sitten vaikuttaa, että tunneilmaisun, toisen ihmisen kohtaamisen ja sujuvan esiintymisen taidot eivät ole meillä perustietoa/yleistaitoja?
Uskon, että tässä esimerkiksi jäljet johtavat sinne yhteiskunnallisen eliitin kantoihin ja perhekäsitykseen. Vuorovaikutustaidot kun ovat helposti niitä, joita kulttuurieliitin on helppoa edistää oman jälkikasvunsa kotikasvatuksessa ja he myös kokevat sen vahvasti perheen eikä koulun tehtäväksi. Siinä missä vedetään raja, että ”tämä kuuluu oppia muualla kuin koulussa” suljetaan tietty ovi yleissivistävyydeltä. Koulutuksen tapakasvatuksen ei saisi kuitenkaan olla tasapäistävää vaan sen tavoitteen tulisi olla yksilön toimintamahdollisuuksien turvaaminen.
No, tuossa mennään jo aika pitkälle kouluttautuneen "sivistyneistön" demonisoinnissa, mutta jotenkin sitä vain ihmettelee esimerkiksi tuossa lukion tuntijaossa, miksi se differentiaalilaskenta on niin helvetin yleissivistävää mutta ei esimerkiksi elämänkatsomustiede tai draama.
Olen miettinyt usein matikan sisältöjen todellista tarpeellisuutta. On vaikea perustella oppilaille sisältöjen välttämättömyyttä, kun itsekin tarvitsee differentiaalilaskentaa vain ja ainoastaan siksi, että sattuu olemaan matematiikan opettaja. Differentiaalilaskennan ymmärtäminen antaa kyllä näkökulmaa siihen, miten tiettyjä asioita voidaan käsitellä ja ratkaista, mutta asiaa saa opiskella aika paljon lukiosisältöjä pidemmälle ennen kuin aiheen tarpeellisuus alkaa todella avautua.
PoistaJa matikkakin on vain yksi ainoa mitätön näkökulma. Luin hiljattain erään geologin kertomuksen siitä, kuinka hänen maailmankuvansa muuttui hänen alettuaan ymmärtää mitä kivien avulla voi "nähdä". Ja tämäkin oli vain yksi mitätön näkökulma, jonka saavuttaa meistä vain harva, oli miten mullistava tahansa. Lienee siis selvää, ettemme koskaan voi oppia kaikkia näkökulmia, joten "yleissivistys" on sikäli harhaa, että se on vain pieni jokseenkin satunnainen osajoukko valtavasta kokonaisuudesta kiinnostavia näkökulmia. Näin omasta mielestäni.
Antin kirjoitus antoikin innostavasti taas uuden näkökulman maailman ajattelemiseen. Tästä taas päästään siihen, onko yleistietojen haltuun ottaminen sitä, että omaksutaan tiettyjä asioita esimerkiksi koulussa, vai sitä, että opitaan kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen, jolloin jokainen keskustelu, lukukokemus ynnä muu tuo jotakin lisää aiempiin näkökulmiin.
Sivuhuomautuksena muuten, että kun Antti totesi harvan pystyvän kyseenalaistamaan sen tärkeyttä, mihin on käyttänyt runsaasti aikaa ja vaivaa, on asia hyödynnettävissä kääntäen koulun "sivistystyössä": oppilas, joka syystä tai toisesta on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa johonkin asiaan, alkaa yleensä väistämättä myös arvostamaan kyseistä asiaa. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää panostaa oppilaiden sitouttamiseen sallimalla asiaan perehtyminen kiinnostuksen ja mielekkyyden kautta niin, että tekemisen määrä saadaan alusta pitäen suureksi. Jos nyt siis halutaan, että oppilaskin alkaa nähdä sisällön merkityksellisenä.
Kiitos kommenteista! Näistä avautuikin paljon uusia ajatuksia.
VastaaPoista1) Mikko: "Vuorovaikutustaidot kun ovat helposti niitä, joita kulttuurieliitin on helppoa edistää oman jälkikasvunsa kotikasvatuksessa ja he myös kokevat sen vahvasti perheen eikä koulun tehtäväksi."
Tämä oli erinomainen näkökulma. Menisi salaliittoteorian puolelle väittää, että yläluokat tahallaan haluavat pitää vuorovaikutustaitojen opettamisen poissa koulusta säilyttääkseen oman yliotteensa yhteiskunnasta, mutta varmasti sivistyneistön näkökulmasta sosiaalisten taitojen opettelu koulussa tuntuisi vähän turhalta: hehän ovat oppineet kyseiset taidot jo kotona.
Tähän liittyy myös OPSin jatkuva paisuttaminen. Korkeasti koulutettujen lapsilla on hyvät tietopohjat jo kouluun mennessä, joten heidän näkökulmastaan koulussa opetetaan liikaa ilmiselviä asioita. Olisi mentävä syvemmälle yksityiskohtiin ja käsiteltävä vaikeampia asioita! Samaan aikaan poloinen alaluokkien lapsi, jonka kotona ei ole yhtään kirjaa on aivan helisemässä, kun uusia asioita vyöryy näennäisen loppumattomana virtana hänen ylleen joka tunti.
2) Laura: "Luin hiljattain erään geologin kertomuksen siitä, kuinka hänen maailmankuvansa muuttui hänen alettuaan ymmärtää mitä kivien avulla voi "nähdä"."
Muistan hyvin, kun olin valvojana kasien luontoretkellä. Maantiedon opettaja näytti kalliossa näkyviä jääkauden jälkiä ja siirtolohkareita, ja tajusin hyvin selvästi, miten erilaiselta metsä näyttää hänen silmissään. Syvällinen ymmärrys jostain aiheesta todella saa katsomaan maailmaa eri tavalla, ja sellainen rikastuttaa elämää.
Mutta tällaista ymmärrystä ei uskoakseni saa aikaan sillä, että laitetaan oppilaat opiskelemaan kaikkea mahdollista koulussa mahdollisimman paljon. Ennemminkin pitäisi antaa oppilaille mahdollisuus seurata omaa kiinnostustaan niin syvälle kuin mahdollista. Jos joku haluaa vain opiskella niitä kiviä mutta historia ei tee mitään vaikutusta, emme tee hänelle minkäänlaista palvelusta pakottamalla häntä lukemaan rälssilaitoksesta.
3) Laura: "Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää panostaa oppilaiden sitouttamiseen sallimalla asiaan perehtyminen kiinnostuksen ja mielekkyyden kautta niin, että tekemisen määrä saadaan alusta pitäen suureksi."
Olen aivan samaa mieltä, ja siksi kaikkein hipeimmät koulu-uudistusajatukset, jotka voisi summata muotoon: "antaa lasten opiskella ihan mitä heitä itseään kiinnostaa ilman että aikuiset puuttuvat asiaan" eivät oikein vakuuta minua. Usein oppilaan kiinnostus aiheeseen voi hiipua ensivaikeuksien kohdalla, jolloin hän voi tarvita vähän rohkaisua ja pientä tuuppausta eteenpäin. Opettaja voi pitää oppilaan flow-tilassa esittelemällä hänelle uusia kysymyksiä ja ongelmia, jotka pitävät oppilaan lähikehityksen vyöhykkeellä (ns. "scaffolding").
Lyhyesti: hyvää pohdintaa, pitkälle analysoitu. Amen. Ugh. Allekirjoitan.
VastaaPoistat. v.v.v
Tämä menee vähän ohi aiheen, mutta kun on puhuttu opetuksen yleissivistävyydestä on puhuttu myös vaativuusasiasta ja tunne/innostumiskokemuksista koulusta.
VastaaPoistaJuttelin jonkin aikaa sitten oman kouluni keski-aasialaisen siivoojan kanssa. Hän on kotimaassaan koulutettu ja on sitten jatkanut yliopisto-opintoja meillä, luonnontieteitä, teknologiaa. Hän naureskeli ystävällisesti koulukulttuurillemme: hämmästys oli ollut Suomessa suuri koska hänen kokemuksensa mukaan koulumme ja jatko-opintomme olivat hänelle todella helppoja, kuin lasten leikkiä verrattuna siihen, miten paljon asioita vaadittiin ja opittiin kotimaassa, kehitysmaassa. No, tämä on tietysti vain yksittäistapaus, mutta olen kuullut vastaavaa muutenkin. Omatkin tuolta suunnalta tulevat oppilaat ovat valmiita paiskimaan töitä hullun lailla. Siivoojamme tosin sai opiskella täällä englannin kielellä eli kieliongelmaa ei tullut. Mutta joka tapauksessä tämä nuori mies, maahanmuuttaja parhaimmasta mahdollisesta päästä, tekee työtä, opiskelee, tuo maahamme lisäarvoa ja pyrkii pitkälle oli täynnä optimismia ja kasvuhalua, jota hän piti täysin luonnollisena asiantilana.
Me etsimme täällä sen sijaan epätoivoisesti jotakin jolla voisimme innostaa ja motivoida väsyneet ja metodeihimme kyllästyvät opiskelijat. Pelejä ja pedagogiaa, pelipedagogiaa, pedagogiapelejä... Arvaatte ehkä varmaan mitä ajattelen...
Minun tulee opettajana olla innostunut ja kiinnostunut opetuksesta ja oppilaistani. Se on lähtökohta joka on sekä valinta ja joka on myös valittava. Miksi me emme sitten voisi odottaa ja pitää tätä lähtökohtaa perusasetuksena myös nuorille? Oikeus olla pooring on tunnustettu oikeus, mutta on myös velvollisuus keep on going! Ehkä olemme luoneet tavoitteellisuutta ja sisältöjä karsimalla liian helpon koulun, joka ei kasvata selviytymään esteistä ja työtehtävistä (koska yksinkertaisesti on vain pakko) mutta piilokannustaa sen sijaan demonstroimaan omia tunnetiloja ja subjektiivisuutta. Jos on näin, nämä viimeksi mainitut pyörittävät koulua, ohjaavat opetusta ja me suuntaudumme vain näiden signaalien mukaan...? Silloin, jos toimin näin, olen lähempänä nuoriso-ohjaajaa kuin opettajaa (tärkeää nuoriso-ohjaajan hommaa yhtään väheksymättä). Mutta tätä minulle opetti tuo siivojamies eräänä iltapäivänä koulun käytävällä.
t. v.v.v
Kiitos kommentista!
VastaaPoistaEn ole täysin eri mieltä kanssasi: koulun pitäisi todella myös opettaa oppilaita pyrkimään koko ajan ylös- ja eteenpäin. Sisältöjä olen edelleen valmis karsimaan ja rajusti, sillä suurten tietomäärien vaatiminen kaikilta oppilailta on tosi epäreilua mm. niitä kohtaan, joilla on oppimisvaikeuksia. Jokaisella pitäisi kuitenkin olla mahdollisuus myös edetä huomattavasti pidemmälle ja nopeammin kuin olisi uskonutkaan. Yksilöllisen oppimisen metodi on mielestäni juuri tämän vuoksi niin lupaava: se antaa mahdollisuuden flow-tilaan jokaiselle oppilaalle, huolehtien eriyttämisestä sekä ylös- että alaspäin. Tästä aiheesta jatkan vähän myöhemmin kokonaisella tekstillä tai tekstien sarjalla, sillä tämä ON kiinnostava aihe.
"Ehkä olemme luoneet koulun, joka piilokannustaa demonstroimaan omia tunnetiloja ja subjektiivisuutta."
Tätä minäkin aina välillä mietin. Viittasin tekstissäni signalointipeleihin ja prof. Hansonin "homo hypocritus"-teoriaan: nämä molemmat pohjautuvat ajatukseen siitä, että ihmiset ajattelevat strategisesti, mutta eivät voi olla itsekään tietoisia strategioistaan, sillä muuten he eivät voisi vaikuttaa vilpittömiltä.
Tätä ajatusta on kehitelty eteenpäin. Kuvitellaan, että koulussa oppilas voi saada helpotusta, mikäli hän vaikuttaa oikeasti kärsivän liian kovista paineista. Helpoin tapa vaikuttaa kärsivältä on oikeasti kärsiä: näin ollen strategisesti toimiva tiedostamaton mieli aiheuttaa tahallaan tietoiselle mielelle kärsimystä, jotta tämä voisi viestittää uskottavasti olevansa liian kovan paineen alla.
Mikäli kärsimyksen osoittaminen ei toisi helpotusta, ei tiedostamattomalla mielellä olisi syytä osoittaa sitä, eikä oppilas tällöin tuntisi yhtä suurta tuskaa. Tämän hypoteesin mukaan antamalla oppilaille helpotusta, mikäli heillä on liian rankkaa, itse asiassa aiheutamme oppilaille kärsimystä, mitä heillä ei tiukemmassa järjestelmässä olisi!
En ole ihan varma, mitä itse ajattelen ratkaisuksi, mutta tiedostan tässä piilevän ongelman.