Saada ja antaa

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Vuosi 2014 oli minulle suurten muutosten vuosi. Yksityiselämässäni meni lähes kaikki uusiksi, ja joulun pyhinä tulin pohtineeksi poikkeuksellisen syvällisiä. Erityisesti mieltäni jäi kaihertamaan lukemani postaus Elämäni diipein vuorokausi. Tekstissä ihmeteltiin, ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, kuinka epätasaisesti ja sattumanvaraisesti resurssit ovat tässä maailmassa jakautuneet. Teksti kosketti, erityisesti siinä esitetty epätasa-arvoisuuden näyttäytyminen lasten näkökulmasta. Kaikkein eniten jäi häiritsemään lopussa oleva lainaus J. Karjalaiselta: 

Mitä hyvää olet tehnyt

Mitä olet aikaansaanut, joo
Et juuri mitään
Mitä suurta olet tehnyt
Mistä maailma sut muistais, joo
Et yhtään mitään

Hei muukalainen anna sun nimes

Riisinjyvään kaivertaa. 

Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sen, että suurimmat murheeni ovat mitättömiä todelliseen hätään verrattuna? Vastaus on luonnollisesti, etten mitään. Olen vain sattunut syntymään tilanteeseen, jossa muun muassa puhdas vesi, jokapäiväiset herkulliset ja ravitsevat ateriat, sosiaalisuus, kauneus, sivistys ja osallisuus ovat itsestäänselvän mahdollisia. En osaa oikein selittääkään sitä, miten paljon tämä on viimeisten päivien aikana minua vaivannut. Koska en ole saanut tilannettani ansaitusti, voisinko edes jälkikäteen yrittää ansaita paikkaani? Voisinko millään toimilla maksaa elämäni aikana sitä epäoikeutettua hyvinvoinnin ja turvan lahjaa jonka olen sattumalta saanut? Tulin läpikäyneeksi lähivuosien tapahtumia, erityisesti henkilökohtaista elämääni. Tähän taas kytkeytyy olennaisesti myös työminäni kehittyminen. Millainen tarina se on? 

Joitakin vuosia sitten tunsin usein epämääräisyyttä ja turhautuneisuutta. Olin työskennellyt opettajana jokusen vuoden, valmistunut ja ryhtynyt jatko-opiskelijaksi. Mielestäni koulua piti päivittää, ja koin tarvetta tuoda esiin omia näkemyksiäni - mutta kenelle? Viranomaiset sekä muut koulutusprojekteja pyörittävät olivat kiinni omissa toteutuksissaan. Kuka ideoita kaipaisi? Ja kuka varsinkaan kaipaisi niitä työuransa alussa olevalta matikan opettajalta? Minua vaivasi lisäksi se, että kiinnostavaa tietoa oppimiseen ja kouluun liittyvistä asioista oli vaikea löytää. Yhtäällä saattoi olla hieno blogikirjoitus, toisaalla video, mutta tuntui sattumanvaraiselta, kenen käsiin nämä löysivät. Erityistä ärtymystä herätti myös se, että koulua käsiteltiin usein joko ryppyotsaisesti tai leväperäisesti. Siis virallisesti ja vakavasti, tai sitten hutaisten ja epäkiinnostavalla tavalla. Kaiken lisäksi koin epäselvyyttä siitä, kuka itse olin ja mihin kuuluin. Olinko opettaja? Koska aineyhdistelmäni on matematiikka-tilastotiede, olin tullut käännytetyksi pois monesta "matikistin" työhaastattelusta. Olinko tutkija? Tuolloin minulla ei ollut tutkimusrahoitusta, ei julkaistuja artikkeleita, ei tutkijaverkostoa. Olinko asiantuntija? Muutaman vuoden kokemuksella? Ei, olin korkeintaan ideoija ja kyseenalaistaja. Halusinko ääneni kuuluville? Kyllä, muttei ollut oikeastaan ketään, joka olisi ollut toiveestani millään tavoin tietoinen.

Halusin muutosta. Koska minulla on aina ollut uskoa elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin, ajattelin, että vähä vähältä alan ratkaisemaan kokemiani ongelmia. Halusin ensinnäkin viestiä oppimisesta kivasti ja niin, että se koskettaisi muitakin kuin opettajia. Halusin raikastaa käsitystä oppimisesta. Halusin koota yhteen hajanaisia voimia ja tietotaitoa. Ja halusin saada itselleni äänen, paikan ja olemassaolon.

Kun perustin Peruskoulupesulan, oli se yksi askel haaveideni toteuttamiseksi. Hermoilin ensimmäisen tekstin kirjoittamista valtavasti, ja tuntui todella epämiellyttävältä painaa julkaisunappulaa. Seuraavina viikkoina hermoiluni muuttui huvittuneisuudeksi, sillä eihän tekstiä käyty klikkaamassa kuin pari-kolme kertaa. Tajusin samantien jotakin olennaista: ihmisten ajasta saa olla todella kiitollinen. Päätin, etten ikinä tuhlaisi kenenkään aikaa jaarittelemalla, roiskaisemalla ajatukseni esiin miten sattuu tai laukomalla tyhjänpäiväisyyksiä. Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty, mutta pyrkimys ja halu viestiä kiinnostavasti on vuosien varrella veistänyt pois lukemattomia turhia sanoja ja vaatinut jäsentämään ajatuksia. Ajattelen näin myös opettajana: vaikka oppilas vihaisi matikkaa eikä oppisi sitä koskaan pätkän vertaa, on hänellä oikeus olla vihaamatta tunnillani viettämäänsä aikaa elämässään. Toisin sanoen minulle on tärkeämpää, että oppilas kokee edes jotakin itselleen merkityksellistä tuntieni aikana, jollei matikkaa, sitten vaikka urasuunnittelukeskustelun, kuulumisten vaihdon tai tähtihetkensä vitsinkertojana.

Peruskoulupesulan kävijämäärät kasvoivat pikkuhiljaa. Tein tarkoituksellisesti ja vähän väen vängälläkin töitä näkyvyyden kasvattamiseksi hyödyntäen kaikkia löytämiäni vinkkejä. Noin puolentoista vuoden jälkeen alkoi vihdoin tuntua, että blogi oli alkanut elää elämäänsä, lukijoiden ja mahtavan Antin mukaan saamisen myötä. Kuinka kiitollinen olenkaan ollut kaikista kommenteista ja keskusteluista! Tosin, ja nythän tämä jo naurattaa, ensimmäinen kommentti, joka blogiin postattiin, ja jota jouduin odottamaan muistaakseni yli vuoden, meni suunnilleen näin: "Vaihda hyvä ihminen blogisi tausta. Meinaa oksennus lentää kun yrittää lukea." Taidan itse asiassa muistaa kommentin melko sanatarkasti... Tässä sitä taas nähdään, että muistiin uppoaa mainiosti se, mikä koskettaa - hyvässä tai pahassa.

Näiden vuosien aikana on moni muukin asia edistynyt ja kehittynyt. Olen löytänyt yhteisöjä, joiden kautta toimia, tärkeimpinä mielikuvituskoululaiset sekä eduhakkeroijat. Olen toteuttanut joitakin ideoitani, kuten uusia Facebook-yhteisöjä (Kimppaopetus, Täydennyskoulutuksesta inspiroituneet), Youtube-videon matikan selväsanaistamiseen liittyen LUMA-keskuksen videon inspiroimana,  Matematiikan päivän, kouluvierailuja, sekä alkuunpannut käänteisen opettankoulutuksen ideaa (tästä lisää jäljempänä). Olen kirjoittanut erilaisille foorumeille, osallistunut lukuisiin tapaamisiin, seminaareihin, paneeleihin ja vastaaviin, päässyt ilokseni esille mediaan, pitänyt täydennyskoulutuksia. Väitöskirjatyöni on edennyt, ja tutkimusartikkeleita on syntynyt parisenkymmentä.  

On myös asioita, jotka eivät ole onnistuneet. Mielikuvituskoululaisten kesken suunnittelimme pop up -oppimistapahtumia yhteistyössä partiolaisten kanssa, mutta asia on jäänyt toistaiseksi toteuttamatta resurssien puutteen vuoksi. Inspiroiduin myös Aatos Lahtisen ideasta varoittaa matikasta ja kirjoitin lasteni kanssa käsikirjoituksia ideasta ammentaviin sketseihin. Koekuvasimmekin muutaman, mutta asia on sittemmin unohtunut, ainakin toistaiseksi. Oppimisen käsitteen raikastamiseksi halusin haastaa sopivasti valittuja julkisuuden henkilöitä "Matikkahaaste 2014" :ään: haasteessa matematiikkaa olisi opittu täysin koulumaailmasta poikkeavalla tavalla. Sain hankkeeseen tausta-avuksi LUMA-keskuksen, ja verkostojeni kautta alustavia lupauksia mahtavien tyyppien mukaan saamisesta, mutta lopulta kuitenkin asiat tyssäsivät ja haaste jäi toteuttamatta. Toivon tosin edelleen, että jonakin tulevana vuonna haaste saadaan toteutettua. Suuri haave on ollut myös "Koulut kuntoon" -tyyppinen tosi-tv -projekti, joka jo ideatasolla kuitenkin kaatuu helposti anonymiteettiongelmaan. Koululaisia ei voi kuvata eikä ongelmilla retostella ihan samoin kuin voi tehdä kuppiloiden tai hotellien kohdalla.

Miksi minua ovat kutkuttaneet tämäntyyppiset ajatukset? Siksi, että kuten eräs rehtori taannoin pitämässäni koulutuksessa sanoi, koulu ei muutu, ennen kuin kodeissa aletaan kaivata muutosta. Kouluhan nimittäin muuttuu koko ajan, mutta jonkinlainen yleiskäsitys koulusta suurella yleisöllä on yhä vanhanaikainen "opettaja puhuu ja antaa läksyt, ja jakaa fiksuille hyvät numerot ja aivottomille neloset". Koulua ja oppimista kuvitetaan liitutauluilla ja kirjoilla, nykyään ehkä läppäreillä. Toki koulu on oma maailmansa, mutta oppiminen on kuitenkin täysin erottamaton osa meidän kaikkien elämää kokonaisuudessaan, ja tämän haluaisin tulevan paremmin sisäistetyksi. No, onneksi ensi vuodeksi on suunnitteilla uusia avauksia, entistäkin kiinnostavampia. Toivon mukaan niistä ainakin jotkut toteutuvat.

Yksi taannoisista haaveistani oli koota yhteen hajanaisia osaajia, projekteja ja tietoa. Tämä on ollut ehkä hankalin asia, sillä mitä enemmän olen oppinut, vuorovaikuttanut ja verkostoitunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että vastaavia kokoamisyrityksiä on jo olemassa runsaasti. Jokaisella on sama ongelma: mikään ei onnistu keräämään yhteen kaikkea kiinnostavaa, eikä mikään onnistu tavoittamaan kaikkia kiinnostuneita. Lisäksi ongelmana on se, että moni projekti, hanke tai osaaminen ei ole oikeastaan olemassa itsenään, vaan on täysin sidokissa johonkin yksittäiseen toteuttajaan, siis henkilöön. Onkin hyödyllisempää tietää, ketkä ovat tekijöitä, kuin mitkä ovat tuotokset. Ja tällainen on puolestaan ristiriidassa sen kanssa, että kiinnostavien asioiden, ideoiden ja tiedon toivoisi olevan helposti kaikkien ulottuvilla. Kenties tässä on asia, joka ei ratkea. Ainakaan vielä.

Mikä minä itse olen nyt? Tunnen olevani opettaja, ehdottomasti. Olen opettanut kaikki nämä vuodet, pian vuosikymmenen. Tunnen hyvin vahvasti olevani tutkija. Vielä nuori sellainen, mutta kun väitöskirjani toivon mukaan tänä vuonna valmistuu, on yksi suurimmista toiveistani saada jatkaa tätä mielestäni ehdottoman tärkeää työtä, jonka tunnen osaaani ja josta pidän ja nautin. Olen pitänyt myös kouluttamisesta, mutta kokenut nykymuotoisen täydennyskoulutuksen hieman vanhanaikaiseksi. Siinä missä oppimiseen peräänkuulutetaan oppilaskeskeisyyttä, tulisi opettajankoulutukseenkin tuoda osallistujakeskeisyyttä eli "opettajakeskeisyyttä". Esimerkin voima on mahtava: jos kouluttaja luennoi oppilaskeskeisyydestä kouluttajakeskeisesti, jää opettajille paremmin mieleen kouluttajan tapa toimia kuin hänen sanomansa. Samaa asiaa ovat käsitelleet monet muutkin, muun muassa pedagogi Martti Hellström suositussa blogissaan. Eräässä pitämässäni koulutuksessani opettaja toivoikin "jotakin ihan muuta". Jotakin, joka tulee kouluun asti, arkeen. Oma ehdotukseni, sama jonka puolesta on puhunut myös esimerkiksi Koulu kaikkialla -hanke, on käänteinen täydennyskoulutus. Kouluttaja, ja vielä mieluummin kouluttajaryhmä, menisikin kouluun paikan päälle olemaan käytettävissä, mitkä ikinä olisivatkaan opettajien tarpeet. Olen saanut tästä jo hiukan esimakua vierailemalla muutamien opettajien luona (tästä lisää tulevissa postauksissa). Käänteinen koulutus voi sisältää tuntien suunnittelua yhdessä opettajan kanssa, opettajan toiminnan seuraamista ja palautteenantoa, ryhmädynamiikan havainnointia ja siihen liittyvää ratkaisujen etsintää, apua tiedonhankinnassa tai mitä milloinkin. Räätälöityä tukea siis. Tai yhtä hyvin vain kannustamista: monet tekevät mahtavaa työtä, ja tästä olisi kiva saada joskus kooste palautteen muodossa sekä tietenkin kuulla kiitosta. Käänteisen täydennyskoulutuksen rinnalla perinteinenkin täydennyskoulutus puoltaisi paikkkaansa uuden tiedon ja näkemyksen tuojana. 

Olen tuonut käänteisen opettajankoulutuksen ideaa esiin myös virallisille toimijoille, mutta kuten tunnettua, viralliset toimintatavat eivät ole kovin alttiita muutokselle. Eduhakkeriporukan kesken olemme suunnitelleet rahoituksen hakemista tämäntyyppisen koulutuksen mahdollistamiseksi, mutta vielä ei ole tullut sopivaa rahoitushakua vastaan. Koska olen toiminnan ystävä, haluaisin nyt jo aloittaa käänteisenä opettajankouluttajana toimimisen vapaaehtoispohjalta. Jos kaipaat luokkaasi vierailijaa, laita sähköpostia niin tulen paikalle! Vierailun tarkoitus ei luonnollisestikaan ole kaivelemalla kaivella ongelmia, vaan olla opettajan tarpeiden mukainen kohtaaminen, josta varmasti itsekin oppisin uutta. Käänteinen opettajankoulutus ei itse asiassa olisikaan koulutusta siinä mielessä, että kouluttaja tyrkyttäisi omia näkemyksiään, vaan kuten oppilaskeskeisyyteenkin kuuluu, sitä, että kouluttaja tukisi opettajaa tämän omissa pyrkimyksissä.

Vuosi 2015. Mitä tästä eteenpäin? Tutkijarahoitustani on reilu vuosi jäljellä. Aineyhdistelmäni on edelleen perinteisen opettajantyön vaikeuttaja, mutta muuta opetustyötä riittänee myös tulevaisuudessa. Tutkijantyön jatkamiseen tarvitsen uuden rahoituksen: tähän täytyy ladata kaikki osaaminen, ja tuuriakin tarvitaan. Näiden vuosien aikana kaikki koulutuspuuhasteluni on tullut minulle kolmanneksi työksi opetus- ja tutkijantyöni rinnalle. En haluaisi luopua siitä, enkä tulekaan tekemään niin. Haluaisin ajatella tekeväni tärkeitä asioita kolmannella työlläni, maksavani velkaa siitä, mitä olen sattunut ansaitsematta saamaan. Haluaisin olla hyödyksi, antaa sen minkä tässä elämässä pystyn. Ei kuitenkaan ole olemassa työpaikkaa nimeltä "koulutusräyhääjä ja kaikenlaisen sälän ideoija". Mahtaakohan tuollainen olla niin hyödyksikään kuin kuvittelen? Nähtäväksi jää, miten onnistun yhdistämään haluni ideoida ja osallistua, resurssini, tarpeellisuuden toiveeni sekä toimeentulotarpeeni. Ideoita otetaan vastaan!

Miten sinä näet viimeisimmät vuotesi? Ammatillisen kehittymisesi? Mistä haaveilit, mitä olet saavuttanut? Oletko tyytyväinen, oletko tyytymätön, mitä yhä voisit tehdä itsesi hyväksi? Entä koetko ansainneesi paremman elämän kuin ylivoimainen enemmistö koskaan tähän maailmaan syntyneistä tai syntyvistä? Jos koet, miksi näin? Jos et, koetko tarvetta hyvittää asiaa? Miten voisit sen tehdä?

Tulevaisuutta odottaen, uteliain tunnelmin, meille kaikille hyvää uutta vuotta 2015!