Pohjantähden alla

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Viime tekstini pakkoruotsista ja pohjoismaisesta identiteetistä käynnisti kiivaan keskustelun kommenteissa. Osa kommenteista kyseenalaisti sen, voiko koulussa määritellä ihmisten identiteettiä. Nimimerkki Kielivapaus totesi:

Totalitarismissa valtio pyrkii muokkaamaan kansalaisen identiteetin palvelemaan valtion identiteettiä, mutta demokratiassa valtiollinen identiteetti rakentuu alhaalta ylös, yksittäisten kansalaisten identiteettien summasta tulee kansakunnan identiteetti.

Ajatus on kaunis: Meidän yksittäiset identiteettimme muodostavat kansallisen identiteetin, kuin pointillistinen maalaus, jossa eri väriläiskät eivät sekoitu toisiinsa, mutta muodostavat silti yhtenäisen kuvan.

Ajatuksen kauneus ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti totta¹. Muutama teksti sitten erottelin kouluissa opetettavan "yleissivistyksen" voivan tarkoittaa kolmea asiaa:

• Perustiedot: ne tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnassa toimimiseen.
• Kulttuurinen hegemonia: sivistystä tarvitaan osoittamaan oma yhteiskunnallinen asema.
• Yhteiskunnallinen kaanon, jonka avulla luodaan ja ylläpidetään käsityksiä omasta valtiosta, kansasta ja yhteiskunnasta.

Viimeisessä kohdassa koulu selvästi pyrkii muokkaamaan oppilaiden identiteettiä "ylhäältä alas". Toisin kuin Kielivapaus, en kuitenkaan pidä tätä totalitarismin merkkinä: päinvastoin väitän, ettei demokraattisinkaan valtio voi pysyä kasassa täysin ilman sitä.

II.

Ennen kuin jatkamme siitä, miten peruskoulussa luodaan kansallista identiteettiä, perehdytään ensin muutamaan aiheen kannalta olennaiseen käsitteeseen.Ferdinand Tönnies kiteytti aikanaan kaksi tärkeää termiä: Gemeinschaft ja Gesellschaft. Gemeinschaft tarkoittaa luonnollista yhteisöä, johon ihmiset ovat sitoutuneet veren (esim. suku), paikan (esim. kyläyhteisö) tai mielen (esim. ystävyyssuhteet tai harrastusseurat) avulla. Gesellschaft puolestaan on laajempi ihmisten yhteiselon muoto, "yhteiskunta", jossa ihmiset eivät ole sitoutuneet toisiinsa millään tavalla.

Kansallisvaltio ei ole Gemeinschaft, sillä se on siihen aivan liian suuri. Gemeinschaftin koolle on raja: Antropologi Robin Dunbar havaitsi, että luonnolliset ihmisyhteisöt tapaavat ympäri maailman olla saman kokoisia, suunnilleen 150 henkeä. Tämä Dunbarin luku pätee niin metsästäjä-keräilijöiden heimoihin kuin World of Warcraftin kiltoihin.

Benedict Anderson käytti termiä kuvitteellinen yhteisö kuvaamaan Dunbarin lukua suurempia yhteisöjä, kuten kansakuntia. Ne eivät pysy kasassa itsestään, vaan hajoavat pienemmiksi Gemeinschafteiksi, mikäli niitä ei pidetä jatkuvasti yllä. Eric Hobsbawm tunnisti yhdeksi tärkeäksi kuvitteellisten yhteisöjen ylläpitäjäksi niin sanotut keksityt perinteet. Kalevalan tyyppinen kansalliseepos on keksitty perinne, mutta niin ovat myös ajatukset "kansanluonteesta", kansallisista sankareista, kirjallisuuskaanonista johon kuuluvat esim. Aleksis Kiven ja Väinö Linnan tuotanto jne.

Kansallisvaltio on suhteellisen uusi keksintö. Ajatus Suomesta kansakuntana on alle 200 vuotta vanha. Se ei syntynyt tyhjästä, vaan se luotiin perinteitä keksimällä. Nämä keksityt perinteet siirtyvät sukupolvelta toiselle osittain kotikasvatuksen myötä, mutta Hobsbawmin mukaan erityisesti peruskoululla on suuri merkitys niiden siirtäjänä.

Äidinkielen tunnilla luetaan edelleen Vänrikki Stoolin tarinoita ja Tuntematonta sotilasta. Historian tunneilla käsitellään Suomen historian merkkipaaluja ja korostetaan kansallista tarinaa. Yhteiskuntaopin koko idea on hakata nuorten päähän ajatus yhtenäisen demokraattisen valtion säännöistä.

Tämä on tietenkin propagandaa, mutta ainakin sen tarkoitus on yleishyödyllinen. Yhtenäisen kansakunnan ajatus estää monia ongelmia. Saamme lukea uutisista joka päivä, mitä käy, jos samassa valtiossa asuvilla ihmisillä ei ole yhteistä käsitystä kansallisesta identiteetistä. Syyriassa ihmiset identifioituvat omaan lahkoonsa, ei "Syyriaan": seurauksena on sisällissota, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Ukrainan itäosien separatismi on tietenkin pitkälti Venäjän ylläpitämää, mutta ennen sotaa monilla itäukrainalaisilla oli aidosti ennemminkin venäläinen kuin ukrainalainen identiteetti: he eivät ehkä halunneet osaksi Venäjää, mutta he eivät myöskään kokeneet olevansa "ukrainalaisia". Tämän vuoksi Venäjän oli helppo lietsoa konfliktia Ukrainan itä- ja länsiosien välille.

III.

Nimimerkki Kielivapaus kysyi myös:

Miksi uskonto ei ole pakollinen, vaikka Suomen valtion identiteettin kuuluu kristinusko ja haluamme viestiä olevamme osa kristittyä, luterilaista maailmaa?

Uskonto oli aiemmin merkittävässä roolissa yhteisen identiteetin luojana ja se oli mukana lähes kaikessa kouluopetuksessa, mutta sen merkitys on sittemmin vähentynyt. Väitän, että hyvinvointivaltio korvasi uskonnon. Tietyssä mielessä kirkko ja hyvinvointivaltio ovat kilpailijoita: kirkko on kautta vuosisatojen huolehtinut köyhistä, leskistä ja orvoista, mutta nykyisin kansankoti huolehtii kaikista. Uskonto on joutunut koko ajan enemmän marginaaliin, eikä vastaavasti koulussakaan enää lapsille kasvateta kristillistä identiteettiä.

Toisaalta uskonnon opetus katsotaan edelleen tärkeäksi yhteiskuntarauhan kannalta: Helsingin sanomissa tohtorit Inkeri Rissanen ja Tuula Sakaranaho kannustivat parantamaan islamin opetuksen tasoa, sillä hyvä ymmärrys uskonnosta voi ehkäistä radikalisoitumista.

Ajattelin aikanaan, että "kansallisen kaanonin" opettaminen kouluissa on typerää nationalismia. Kouluissa olisi mieluummin pitänyt opettaa maailmanhistorian moninaisia tapahtumia kuin keskittyä nurkkakuntaisesti Suomen historian yksityiskohtiin. Ajattelin, että kansallismielisyyden kasvattaminen johtaa vain vastenmielisiin ilmiöihin, kuten uusnatsismiin.

Nykyisin ajattelen Rissasen ja Sakaranahon ajatusta mukaillen, että hyvä ymmärrys omasta kansakunnasta ja vahva kansallinen identiteetti nimenomaan ehkäisee väkivaltaista äärinationalismia. Kirjoitin aiemmin integraatiosta seuraavasti:

Integraation ideaan kuuluu se, että jokainen arvostaa sekä omaa kulttuuriaan että muiden kulttuureita. Se ei myöskään tarkoita, että muita kulttuureita tulisi aina kohdella varovaisen kunnioittavasti: päinvastoin todellinen integraatio saavutetaan vasta sitten, kun vieraisiin kulttuureihin suhtaudutaan yhtä luontevasti kuin omaankin.

Monikulttuurinen yhteiskunta vaatii paradoksaalisesti vahvaa kansallista identiteettiä. Eikä tämä identiteetti synny tyhjästä: sen muodostumiseen tarvitaan jatkuvaa työtä, ja siitä työstä tekee peruskoulu suuren osan.

---

¹Tunnearvoefektin vuoksi ihmiset yliarvioivat positiivisten asioiden todennäköisyyden: jos ajatus on kaunis, haluan myös uskoa sen olevan totta. Näin ollen tasapainoisen ajattelijan pitäisi aina olla hieman epäluuloinen kauniita ajatuksia kohtaan: koska tunnearvoefekti ja toiveajattelu vääristävät ajatuksiamme niitä kohtaan liian myönteiseksi, on lievä kyynisyys usein lähempänä totuutta.

Arviointikulttuurin muutos - kohti oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää ja mielekkäämpää oppimisprosessia

Kirjoittajat Laura Tuohilampi & Pekka Peura

Teksti julkaistu aiemmin oppiminen.fi-sivustolla vieraskynä-kirjoituksena.

Kouluissa arviointia ja arvosanoja käytetään usein työkaluina toiminnan ja käyttäytymisen ohjauksessa. ”Älä enää myöhästy ja lintsaa, muuten lasken arvosanaasi.” ”Opettele nämä asiat, niitä saatetaan kysyä kokeessa.” Tällä toki tarkoitetaan vain hyvää, eli sitä, että oppilas on koulussa läsnä ja pänttää tietoja. Tämä toiminta on kuitenkin irrallaan siitä, mitä arvioinnin OPS:n tai lain mukaan pitäisi olla. Arvioinnin todellisena tarkoituksena olisi parantaa oppilaiden itsetietoisuutta, minäkuvaa ja itsetuntoa. Lisäksi arvioinnin todellisena tavoitteena on myös oppilaiden korkeamman tason ajattelutaitojen kehittäminen.

“Opiskelijan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään opiskelijan edellytyksiä itsearviointiin.” - Perusopetuslaki ja lukiolaki vuodelta 1998

Moni opettaja harmittelee myös ”bulimiaoppimisen” yleisyyttä, eli oppilaat usein lukevat paljon edellisenä iltana ennen koetta, ja oksentavat sitten tiedon paperille. Harva opettajista kuitenkaan ymmärtää, että meidän arviointi- ja koekäytänteemme nimenomaan ohjaavat oppilaita tähän toimintaan. Pienen lapsen käyttäytymistä ja oppimista seuratessa on selvää, että bulimiaoppiminen ei ole ihmiselle luontainen tapa toimia. Niin hyvässä kuin pahassakin ympäristö muokkaa käyttäytymistämme. Jos hyvä koemenestyminen ja arvosana ovat oppilaalle tärkeintä, bulimiaoppiminen on mitä parhain keino saavuttaa omaa todellista osaamistasoaan parempi koearvosana mahdollisimman pienellä vaivalla.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa suorittaa motivoivaa sekä itsetuntoa ja minäkuvaa kehittävää arviointia, mutta nykyinen kulttuurimme ei ole selvästikään ole paras mahdollinen tapa. Meillä on siis mahdollisuus kehittää arviointikulttuuriamme ja luoda parempia ja ihmisläheisempiä käytännön toimintamalleja.

Seuraavan kolmiosaisen videosarjan ensimmäisessä osassa keskustellaan arviointikulttuurimme nykytilasta tehdyistä havainnoista.

Videossa osa 1 - havaintoja nykytilasta on pohdittu arviointia ja sen moniulotteisuutta. Oppiminen ja arviointi sekä motivaatio ja halu oppia ovat monimutkaisia asioita, eikä niihin ole olemassa yhtä yleispätevää  vaihtoehtoa. Hyviä vaihtoehtoja on monia, ja niistä jokaista tuskin on vielä osattu kokeilla käytännössä.

Seuraavassa kahdessa videossa on muutamia käytännön esimerkkejä vaihtoehtoisista toimintamalleista. Ne eivät vielä ole kehityskaarensa lopussa, vaan toimintakulttuurin kehittäminen on vasta alkutekijöissään. Opetuskokeilujen kautta saadut ensimmäiset kokemukset ovat kuitenkin olleet hyvin lupaavia ja opettajille silmiä avartavia.

Oppiminen koostuu helpommin ja vaikeammin mitattavista asioista. Vaikeammin mitattavien asioiden, kuten esimerkiksi oppimiseen sitoutumisen, motivaation tai kyvyn perustella ratkaisujaan, ei tulisi kuitenkaan jäädä vähemmälle huomiolle. Monipuolistamalla arviointia voidaan ottaa oppiminen huomioon laajemmassa merkityksessä. Tämä paitsi lisää oppilaiden kykyä hahmottaa oppimistaan, myös kasvattaa arvioinnin luotettavuutta.

Näin kokemus arviointiprosessista muuttuu oikeudenmukaisemmaksi, millä on positiivinen vaikutus oppilaiden haluun sitoutua opiskeluun. Lisäksi arvioinnin monipuolistaminen ja siihen liittyvän stressin vähentäminen parantaa oppimiseen liittyvää mielekkyyden kokemusta, mikä on ensiarvoisen tärkeää.

Härlig är Norden

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Eduskunta käsittelee juuri kansalaisaloitetta, jossa vaaditaan ruotsin opiskelun muuttamista vapaaehtoiseksi. Sivistysvaliokunta hylkäsi aloitteen, mutta koska siitä jätettiin eriävä mielipide, eduskunta keskustelee tänään aloitteesta salissa.

Kuten pysähtynyt kello on oikeassa kahdesti vuorokaudessa, käsittelee Peruskoulupesulakin joskus ajankohtaisia aiheita, vaikka yleensä kyse onkin vahingosta. Pakkoruotsi on kiinnostava aihe, sillä sen puolesta esitetyt argumentit ovat yleensä... tosi huonoja. Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja Sampo Terho julkaisi juuri blogissaan listan pakkoruotsin puolustamiseksi käytetyistä argumenteista. Ne ovat aika kevyitä. Eikä kyseessä ole vain Suomalaisuuden liiton valitsemista olkinukeista: olen itsekin keskustellut toisinaan pakkoruotsista ja törmännyt juuri samoihin kehnoihin perusteluihin.

En käy näitä argumentteja tässä yksityiskohtaisesti läpi, mutta useimmat niistä pyörivät sen ajatuksen ympärillä, että ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Valitettavasti ruotsin pakollinen opiskelu ei tarkoita, että oppilaat myös oppisivat sitä.

II.

Ruotsia opiskellaan peruskoulussa 6 vuosiviikkotuntia, yhteensä siis 228 tuntia. Hyvälläkään motivaatiolla noin mitättömässä ajassa ei kaksista kielitaitoa hankita, eikä oppilailla edes ole motivaatiota: vain 30% oppilaista pitää ruotsia mielenkiintoisena aineena (PDF). Pakkoruotsi ei siis auta esimerkiksi ruotsinkielisten palveluiden turvaamiseen, sillä ei lähes kukaan ruotsia opi vain peruskoulun oppimäärän avulla.

Toisen asteenkaan opiskelut eivät tuo korjausta asiaan: 18-25 -vuotiaista nuorista ruotsin kieltä osaa perustaitoja paremmin vain 40%, 25-55 -vuotiaista vain joka neljäs. Yliopiston aloittavien nuorten kielitaitotarkastelu antoi samanlaisen tuloksen: vain 44% saavutti taitotason B1. Virkaan vaaditusta kielitaidosta ei kannattaisi hirveästi puhua: olen itsekin läpäissyt virkamiesruotsin kokeen helposti, mutta säälin sitä suomenruotsalaista, joka yrittää saada minulta palvelua omalla äidinkielellään. Vaikken olisi koskaan peruskoulussa opiskellut sanaakaan ruotsia, olisin helposti oppinut kokeessa vaadittavan kielitaidon muutamassa vuodessa yliopistoaikoina.

Pakkoruotsia ei selvästi siis opiskella siksi, että suomalaiset osaisivat puhua ruotsia. Jos sitä haluttaisiin, pitäisi meille ajaa pakollinen A-ruotsi tai kielikylpyopetus, mutta sellaista ei kukaan vaikuta edistävän.

Tämä on tosi kiinnostavaa. Monet fiksut ihmiset kannattavat pakkoruotsin säilyttämistä. Kansalaisaloite ei vaikuta menevän eduskunnassa läpi. Olen oppinut, että yleensä jos jotain asiaa ajetaan vahvasti, mutta kaikki ääneen sanotut argumentit sen puolesta ovat paperinohuita, niin taustalla on joitain parempia syitä, joita ei haluta sanoa ääneen.

III.

Osittain syynä on tietenkin vanha kunnonkeski- ja yläluokan kulttuurinen hegemonia. Suomessa on historiallisesti vallassa ollut eliitti, joka joko on ruotsinkielinen tai ainakin osaa ruotsia hyvin. Ei siis ole yllättävää, että sellaiset ihmiset, jotka haluavat signaloida kuuluvansa eliittiin, korostavat ruotsin osaamisen tärkeyttä.

Tässä ei kuitenkaan ole koko vastaus. Ranska on myös perinteisen sivistyseliitin osaama kieli, mutta ei (tietääkseni) kukaan aja pakkoranskaa kouluihin.

Sivistysvaliokunnan mietinnössä kansalaisaloitteen hylkäämisestä mainittiin seuraava lause:

Valiokunta katsoo, että ruotsin kielen opiskeluun liittyvillä kysymyksillä on laajempi yhteiskunnallinen, historiallinen sekä sivistyksellinen ulottuvuus, joka on otettava huomioon tarkasteltaessa ruotsin kielen asemaa osana opetuksen kokonaisuutta.

Mikä on tämä laajempi yhteiskunnallinen ulottuvuus, jonka valiokuntamietintö mainitsee?

Kun Suomessa jostain asiasta keskustellaan vain kiertoilmaisuin, liittyy vastaus yleensä itänaapuriin. Hufvudstadsbladetin haastattelussa tutkija Janne Väistö kertoi ruotsin opiskelun kannatuksen vaihdelleen perinteisesti sen mukaan, kuinka jännittynyt tilanne on Venäjän kanssa. Itsenäisyyden alkuvuosina oli suuri suomenkielisyysinnostus, mutta kun 30-luvun lopussa tilanne Neuvostoliiton kanssa alkoi kiristyä, ei kukaan enää tahtonutkaan luopua ruotsin opiskelun pakollisuudesta. Kylmän sodan aikana ruotsin opiskelu oli itsestäänselvyys, ja vasta glasnostin aikana koko sanaa "pakkoruotsi" käytettiin ensimmäistä kertaa. Väistö ennustaakin, että nyt kun tilanne Venäjän kanssa näyttää taas kiristyvän, niin luultavasti pakkoruotsi saa lisää kannatusta.

Pohjoismaiden neuvosto perustettiin vuonna 1952, poliittisesti hyvin latautuneeseen aikaan. Kylmän sodan aikaan Suomelle oli hyvin tärkeää erottua muista Neuvostoliiton naapurimaista. Koska maailmanpolitiikka oli hyvin blokkiutunutta, oli vaarana, että Suomikin laskettaisiin itäblokkiin. Tämän estämiseksi Suomi pyrittiin näkymään osana toista blokkia: Pohjoismaita.

Mikä yhdistää Pohjoismaita? Yhteiskunnalliset rakenteet ja historia, totta kai, mutta nämä eivät ole kovin näkyviä asioita. Pohjoismaiden neuvoston esittelysivulta löytyy seuraava lainaus:

Pohjoismaiden kielellinen yhteys on tärkeä pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden symboli, etenkin liikuttaessa Pohjolan ulkopuolella.

Kuten yllä mainitsin, oppilaat eivät välttämättä opi ruotsia. Mutta he väistämättä altistuvat sille, ja sosiaalipsykologiassa tunnetaan ilmiö¹ nimeltä "pelkkä altistusvaikutus": ihmiset, jotka tutustuvat johonkin aiheeseen, alkavat pitää siitä enemmän. Tämän mukaan ruotsin lukeminen tekee siitä tutumpaa, ja sen myötä ihmiset alkavat suhtautua myönteisemmin muihin asioihin, joihin se liittyy - kuten esimerkiksi pohjoismaiseen yhteistyöhön tai puolustusliittoon Ruotsin kanssa.

Kun kaikki langat vedetään yhteen, löytyy se argumentti, jota kukaan ei tunnu sanovan ääneen: Pakkoruotsin avulla ylläpidetään pohjoismaista identiteettiä Suomessa. Samalla vahvistetaan maailmanpolitiikassa kuvaa, että Suomi on yksi Pohjoismaista, eikä näin ollen Venäjän etupiiriä.

Tämä ei enää olekaan ihan heppoinen perustelu. Näin ollen jos kannatat pakkoruotsista luopumista, olisi sinun vielä vastattava tähänkin: miten Suomessa edelleen pidettäisiin pohjoismaista identiteettiä yllä, mikäli se ei tapahtuisi ruotsin opiskelun kautta?

---

¹Jos kuvittelit, että kerrankin pääsisin koko blogitekstin loppuun ilman yhtään viittausta sosiaalipsykologiseen "efektiin", "ilmiöön" tai "vinoumaan" niin, no, saatoit kärsiä yli-itsevarmuusvinoumasta tai mahdollisesti teit pelurin virhepäätelmän.