Kesä kaikilla, palkka toisilla

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Suvivirsi kajahtaa kohta, ja sijaisopettajat ja muut määräaikaiset opettajat siirtyvät kortistoon. Kuten tiedämme, määräaikaiset sijaiset eivät saa palkkaa kesältä, vaikka he ovat tehneet yhtä paljon töitä kuin kaikki muutkin. Virassa oleva opettaja voi siirtyä kesäksi takaisin "töihin" ja nostaa kesän palkan. Sijainen jää lehdelle soittelemaan.

Ongelman taustalla on opettajien palkkauksen omituinen järjestely. Opettajat saavat palkkaa vain kymmeneltä kuukaudelta, mutta summa on jaettu kahdelletoista kuukaudelle. Joka kuukausi siis 20% palkasta siirtyy maksettavaksi kesällä. Nykyisin viranhaltija voi palata "töihin" kesän ajaksi ja nostaa tämän palkan, mutta kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan palkan pitäisi kuulua sille, joka työn on tehnyt.

Tämä on valitettavan kulunut aihe. Sijaisten epäreilusta kohtelusta on kirjoitettu valtakunnan päämedioissakin vuosien ajan. Eikä asialle silti tehdä yhtään mitään.

Saamattomuus ei johdu siitä, että asia olisi jotenkin poikkeuksellisen hankala. Koko ongelman voisi ratkaista hetkessä.

Ratkaisu ei ole vaikea: jos sijaisen määräaikaisuus keskeytyy, ennen kuin hän on ehtinyt nostaa kesäpalkkaansa, pitäisi kaiken "kesälle" siirtyneen rahan siirtyä hänen tililleen määräaikaisuuden päättyessä. Tässä vielä rautalangasta väännetty ohje asian toteuttamiseen vaihe vaiheelta:

• Jokaisella opettajalla on kaksi palkkatiliä: tavallinen ja kesäpalkan säästötili.
• Jokaisen päivän palkasta 20% siirtyy säästötilille.
• Kun määräaikainen sijaisuus keskeytyy, siirretään sijaisen tilille välittömästi koko säästötilillä oleva summa.
• Jos opettaja on töissä kesällä, maksetaan hänen palkkansa säästötililtä. Jos opettaja ei ole ollut töissä koko vuoden aikana, ei hänen säästötilillään ole mitään, eikä hänelle näin ollen makseta mitään kesältä. Jos hän on ollut töissä puoli vuotta, on hänellä säästötilillä yhden kuukauden palkkaa vastaava summa ja niin edespäin.

Hyvin yksinkertaista näin nykyaikaisten ATK-järjestelmien aikana.

Tämä olisi oikeudenmukainen ja - uskaltaisin väittää - aika ilmiselvä tapa ratkaista ongelma. Mutta sen toteuttaminen vaatisi solidaarisuutta, eikä sellaisesta ole näkynyt paljoakaan merkkejä.

II.

Uudessa Opettaja-lehdessä (14/2015) oli juttu "Kesäpalkkaan haetaan ratkaisua". Otsikosta huolimatta oli ilmeistä, että OAJ ei tosissaan hae ongelmaan ratkaisua. Juttu sisälsi paljonpuhuvan lauseen:

"Sekä viranhaltijalla että sijaisella on moraalinen oikeus kesäajan palkkaan, koska koko työvuoden työt on tehty."

Selvästi OAJ:n puhetorvilla on varsin erilainen moraalitaju kuin minulla, jos heidän mielestään koko vuoden kotona olleella ihmisellä on oikeus rahoihin, joiden ansaitsemiseksi he eivät ole laittaneet tikkua ristiin. Mutta lauseen todellinen merkitys ilmeisesti onkin, että OAJ haluaa ensisijaisesti pitää kiinni viranhaltijoiden saavutetuista eduista.

OAJ on samassa jamassa kuin ay-liike yleisestikin: heidän on hyvin vaikea suostua mihinkään ehdotuksiin, jotka voisivat heikentää jonkin jäsenryhmän etuja. Toisin sanoen he voivat suostua vain Pareto-parannuksiin: muutoksiin, jotka parantavat jonkun asioita, mutta eivät heikennä kenenkään tilannetta.¹

Kesäpalkkaan on vain yksi Pareto-parannus: sekä sijainen että viranhaltija saavat palkan kesältä. Tämä on tietenkin työnantajalle aivan mahdoton hyväksyä, joten pattitilanne on valmis. OAJ voi väittää etsivänsä sijaisten kesäpalkkaukseen ratkaisua, mutta liitolle kelpaa vain kaikkien asemaa parantava ratkaisu, jota ei voi saada. Siksi sijaiset saavat jäädä ilman palkkaansa. Paras on hyvän vihollinen.

III.

Aihe koskettaa minua henkilökohtaisesti, sillä minulla on virka, josta olen ollut tammikuusta lähtien hoitovapaalla. Reiluuden nimessä sijaiselleni pitäisi kuulua puolet kesäpalkasta, mutta hänen työsopimuksensa loppuu huomenna, eikä hänelle ei ole tulossa penniäkään.

Miksi en sitten vapaaehtoisesti anna puolta kesäpalkastani sijaiselleni?

Ensinnäkin on myönnettävä, että olen yksinkertaisesti ahne. Vaikka sijaisellani onkin moraalinen oikeus rahoihin, minulla on niihin laillinen oikeus, joten inhimillisessä heikkoudessani tulen ottamaan rahat. Tilanne on samanlainen kuin verosuunnittelua harrastavilla yrityksillä: ne voisivat olla kiertämättä veroja, mutta jos verosuunnittelu on laillista, ei yrityksillä ole mitään syytä olla hyödyntämättä porsaanreikiä. Se ei ehkä ole ongelmatonta eettisestä katsantokannasta, mutta se on laillista ja täysin tavallista - maan tapa, niin sanoakseni.

Mutta tässä on laajempikin konteksti. Jos ratkaisumme olisi syyllistää viranhaltijoita ja vaatia heitä luopumaan rahoistaan vapaaehtoisesti, niin jotkut antaisivat rahat sijaisille, mutta toiset eivät. Silloin kaikkein sosiopaattisimmat viranhaltijat saisivat enemmän rahaa kuin moraalisesti toimivat. Yleisesti ottaen on suuri virhe luoda kannustinjärjestelmä, joka palkitsee sosiopaatteja.

Siksi todellinen ratkaisu ei voi olla vapaaehtoisuuteen perustuva, vaan sen pitää olla kaikkia koskeva. Tiedän, että monet virassa olevat opettajat tuntevat huonoa omatuntoa palatessaan kesäksi töihin, ja he olisivat onnellisia, mikäli kesäpalkka menisi automaattisesti sijaiselle. Heidän moraalinen dilemmansa katoaisi.

Minä haluaisin vahvasti, että sijaiset saisivat kesäpalkkansa. Siksi päätin jo opettajaksi alkaessani, että ellei kesäpalkkaongelmaa ole ratkaistu siihen mennessä kun saan viran, niin eroan OAJ:sta. Tämä ei ollut minulle helppo päätös, mutta toteutin sen siitä huolimatta.

Tämä ei ole manifesti. En ole perustamassa eroaoajstä.fi -sivustoa. Mutta en halua hyötyä epäreilusta järjestelmästä, enkä ainakaan halua pitää syrjivää järjestelmää yllä.

Sijaiset ja määräaikaiset ovat yhtä arvokkaita kuin viranhaltijatkin, ja heille kuuluu sama palkka. Tämän pitäisi olla OAJ:n ensisijainen tavoite: kaikki muu on toissijaista, kunnes kesäpalkka on ratkaistu. Jos ratkaisu vaatii viranhaltijoiden etujen vähentämistä, se sopii minulle hyvin. Uskon tässä puhuvani monien viranhaltijoiden puolesta

Jos sijaisten kesäpalkkaongelma ratkaistaan, palaan liiton jäseneksi ilomielin. Mutta jos liitto ei ole tasapuolinen ja solidaarinen omia jäseniään kohtaan, ei se ole liitto, johon haluan kuulua.

---

¹Esimerkki Pareto-parannuksista: Miljonääri ja keppikerjäläinen kulkevat kadulla. He näkevät satasen lojuvan maassa, ja kerjäläinen nappaa sen itselleen. Tämä on Pareto-parannus: kerjäläisen asema parani, mutta miljonäärin aseman ei heikentynyt. Jos taas miljonääri olisi antanut omasta taskustaan satasen kerjäläiselle, kyseessä ei olisi Pareto-parannus, sillä miljonäärin tilanne olisi (marginaalisesti) heikentynyt.

Tuntuva oppimäärä

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kirjoitti muutama viikko sitten (16.4.2015) nimimerkki Asiantuntija ja kolme tutkintoa, mutta turhaan työttömäksi joutumisesta ja sen mukana tulleesta musertavasta ulkopuolisuuden ja tarpeettomuuden kokemuksesta. Kohtalo on koskettava ja ikävä, ja tänä päivänä myös yhä useammalle tosi: lukeneisuus, itsensä kehittäminen tai aiempi ahkeruus ei enää takaa sitä, että asiat säilyisivät turvattuina niin sanotusti loppuun saakka. 

Vaikka ymmärrän ne monet mekanismit, joiden vuoksi hankalassa tilanteessa elävän voimavarat hupenevat tilanteesta selviämiseen tulevaisuuteen positiivisesti suhtaumisen sijasta (ks. esim tämä Jani Kaaron kolumni), ajoi kirjoitus minut pohtimaan kahta asiaa. Ensinnäkin, jos elämäntilanne kääntyy ikäväksi, miksi siitä oikeastaan täytyy seurata tila, joka ”raatelee pysyvät arvet henkiseen hyvinvointiin”, ja jossa ”stressaa, ahdistaa tai tuntuu siltä, että tarpeettomuuden tunne räjäyttää pään”? Ottaen huomioon ihmiskunnan historian sekä ne miljoonat nykyaikanakin elävät ihmiset, jotka elävät absoluuttisessa köyhyydessä, voisi kai ajatella, että valtavalle osalle kaikista koskaan eläneistä ihmisistä elämä on tarkoittanut alusta loppuun saakka puhdasta selviytymistaistelua. Tätä suurta kuviota mutu-tuntumalla arvioimalla näkisin, että toivottomuus ei ole vaikuttanut olevan ihmislajille luontaisin seuraus asioiden hankaloitumisesta. Miksi nykyaikana kuitenkin tuntuu, ettei elämään enää saisi lainkaan kuulua vastoinkäymisiä - että aina täytyy olla olemassa joku muu, jonka kuuluu vastata asioiden kuntoon laittamisesta?

No ei varmaan putoaja itse ainakaan?

Tähän liittyen nimimerkki sitten kysyikin, kenelle kuuluu työttömän hyvinvoinnin ja mielenterveyden hoito, kun työterveyshoitoa ei ole, kunnalliseen hoitoon on kuukausien jono eikä yksityiseen hoitoon ole varaa? Koska ensimmäinen mieleeni tullut vastaus kysymykseen kuului: ”henkilölle itselleen”, jäin pohtimaan, millä perustein saatoin ajatella näin huolimatta siitä, että olen itsekin kokenut usein, kuinka voimattomaksi itsensä voi kokea vastoinkäymisten edessä.

Apua ja tukea toivottomassa tilanteessa kuuluu saada ympäristöstä. Kuitenkaan kaikkia ongelmia ei voi ratkaista, eikä niitä ainakaan voi aina ratkaista ”joku toinen”. Vaikeuksia kohdatessaan selviämisen elinehto tuen lisäksi onkin se, että vaikeuksia kohtaava itse vastaa selvitymisestä omalta osaltaan. Nimimerkin tapaus tuo esiin sen, ettei laaja kouluttautuminen suojaa minäkuvaa vaikeilta affektiivisilta kokemuksilta. Koska kouluttautuminen ei enää suojaa myöskään työttömäksi joutumiselta, on koulutuksen alettava vahvistaa kognitiivisen osaamisen lisäksi affektiivistakin puolta aivan uudella tasolla kuin ennen. 

Uusi OPS tuo mukanaan aiempaa vahvemman painotuksen ihmisenä kasvamiseen, yhdessä toimimiseen, oman tien etsimiseen ja mielekkyyden löytämiseen. Mitä se vaatii kouluilta? Se vaatii suurta muutosta niiden toimintakuttuuriin. Tällä hetkellä suomalaiset luokkahuoneet ovat huolestuttavan epäaktivoivia ja tunneköyhiä. Taannoisessa tutkimuksessani havaitsin matematiikan tunneilla vallitsevimmaksi tunnetilaksi tylsistyneisyyden. Hyvä uutinen on se, että asiaan voidaan vaikuttaa. Toiminnallisuutta, yhteistyötä, keskustelua ja avoimia tehtäviä lisäämällä aktiivisuustaso voi parantua ja tylsistyneisyys huomattavasti vähentyä: tutkimuksessani sain vahvistusta asiaan vertaamalla ”tavallista opetusta” sellaiseen opetukseen, jossa oppilaiden yhteistyötä lisättiin ja tehtäviä muutettiin avoimiksi.

Uusi ops tähtää näihin samoihin muutoksiin. Kollegoideni kanssa edistämme muutosta myös Flush-tapahtumapäivän kautta. Flushille kuuluu muutenkin hyvää: ensi lukuvuodelle on ilmoittautunut mukaan lukuisia kouluja, rahoitusta on järjestynyt ja yhteistyökumppani tiedossa. Lisäinfoa ensi vuoden FLUSH ON THE ROAD -kiertueesta tulossa myöhemmin. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi, että Flushia käsitellään seuraavan kerran jo tänään Sitran Uuden koulutuksen ideapajassa sekä sen verkko-osuudessa. Tervetuloa kaikki etäsparraamaan tänään tiistaina 19.5. klo 17-40 - 18.10. 

Jätä mielipiteesi opettajainhuoneen narikkaan

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Saako opettajalla olla omia mielipiteitä? Kuinka paljon hän saa tuoda niitä esille?

Eräs tuttu yhteiskuntaopin opettaja - kutsutaan häntä vaikka Heidiksi - kertoi kyllästyneensä politiikan ja puolueiden opettamiseen. Perinteisesti yhteiskuntaopissa jokaisesta puolueesta kerrotaan varsin neutraalisti, jotta opettaja ei vaikuttaisi puolueelliselta (heh). Esimerkiksi kokoomuksesta voidaan sanoa, että puolue ajaa taloudellisten vapauksien laajentamista.

"Taloudellisten vapauksien laajentamista! Mitä tuollainen ympäripyöreys ysiluokkalaiselle sanoo?" Heidi puuskahti, ja jatkoi:
"Nykyisin sanon oppilaille suoraan, että kokoomus on rikkaiden puolue, joka ajaa suuryritysten asiaa."

Minulta meni kahvit väärään kurkkuun tällaisen kerettiläisyyden edessä. Väitin silloin Heidille vastaan. Jos opettaja luopuu neutraaliudestaan, siirtyy hän helposti agit-propin puolelle. Heidi itse tuskin olisi iloinen, jos hänen lapsilleen opetettaisiin, että vasemmistopuolueet haluavat antaa kaikki yhteiskunnan varat tyhjäntoimittajille, joita ei huvita käydä töissä? Tai vastaavaa?

Mutta Heidi piti päänsä: "Ainakin siitä syntyisi luokassa keskustelua, ja ehkä oppilaat oppisivatkin jotain puolueiden eroista. Nykyisin he eivät opi aiheesta mitään."

Tämä osui asian ytimeen. Heidillä oli kuin olikin erittäin hyvä pointti. Jos syötämme oppilaille tasaiseksi muhennettua mautonta mössöä, eivät he varmasti innostu aiheesta. Ja todellinen oppiminen vaatii innostumista.

II.

Oppikirjat kirjoitetaan hyvin neutraaleiksi, joten oppilaat voivat aina lukea niistä puolueettoman näkemyksen. Tämä antaa opettajalle mahdollisuuden kertoa myös omista näkemyksistään - tiettyjen rajojen sisällä. Opettaja ei tietenkään voi vaahdota luokassa siitä, kuinka kaikki maailman johtajat ovat todellisuudessa avaruudesta saapuneita liskoihmisiä. Hänellä on liikkumavaraa, mutta ei loputtomasti.

Politiikan tutkimuksessa käytetään termiä Overtonin ikkuna. Joseph Overton havaitsi, että julkisessa keskustelussa on tietty rajallinen tila mielipiteille, joiden esittäminen hyväksytään. Jos mielipide menee liian pitkälle tästä ikkunasta kumpaan tahansa suuntaan, ei sitä enää voi sanoa julkisesti ääneen.

Käytetään vaikkapa ilmastonmuutosta esimerkkinä. Jos poliitikko sanoo, ettei meidän pidä tehdä mitään päästöjen vähentämiseksi, vaikuttaa hän piittaamattomalta. Jos taas toinen poliitikko sanoo, että päästöjen pienentämiseksi meidän tulisi leikata elintasoamme dramaattisesti, vaikuttaa hän hihhulilta. Kumpaankaan suuntaan ei saa mennä liian paljon.

Overtonin ikkuna liikkuu ajassa. Ilmastonmuutokseen varautumisesta puhuminen koettiin vielä 15-20 vuotta sitten viherpiiperrykseksi. Vastaavasti ajatukset, jotka 50 vuotta sitten olivat valtavirtaa voivat nyt olla niin radikaaleja, ettei niitä voi edes julkisesti esittää.

Oppikirjat yritetään kirjoittaa nykyisen konsensuksen mukaiseksi, keskelle Overtonin ikkunaa. Opettajakin voi pysyä ikkunan sisällä, mutta reunojen läheltä luultavasti löytyvät ne mielipiteet, jotka herättävät oppilaiden keskuudessa suurinta mielenkiintoa.

Tahallaan ei tarvitse provosoida, mutta liikaa ei pitäisi myöskään itsesensuroida. Tylsyys ei ole hyve.

III.

Toisen mielenkiintoinen näkökulma on toisen vihapuhe. Jokainen piirtää mielessään Overtonin ikkunan vähän eri kohtaan. Mitä vahvemmin elää kuuluisassa kuplassaan, sitä vaikeampi on hahmottaa, missä ikkunan rajat muiden ihmisten mielestä menevät.

Tästä aiheutuu törmäyksiä. Onko OK, että opettaja kertoo näkemyksensä eri puolueista Heidin tapaan? Onko OK, jos sivariopettaja sanoo armeijan olevan kallis ja turha? Onko OK, jos biologian opettaja ei tahdo kertoa evoluutiosta?

Koulussa puhutaan kriittisen ajattelun opettamisesta, mutta saavatko opettajat näyttää tässä esimerkkiä? Vaikka he olisivat kriittisiä sellaisiakin ajatuksia kohtaan, jotka ovat sinulle tärkeitä?

Opettajan täytyy käyttää harkintaansa siinä, kuinka radikaaleja näkemyksiä luokassa voi esittää. Ennen kaikkea hänen täytyy aina kunnioittaa oppilaitaan. Ei pidä kritisoida maahanmuuttoa, jos osa oppilaista on pakolaisia. Ei pidä tuomita aborttia, jos joku oppilaista on saattanut tehdä abortin.

Mutta niin kauan kuin opettaja kunnioittaa oppilaitaan ja toimii opetussuunnitelman mukaan, ei opettajan omien näkemysten luulisi haittaavan tuntia. Opettajan tulee kuitenkin muistaa, että hänen mielipiteensä toimii keskustelun aloittajana, ei sen lopettajana. Oppilaat saavat tietenkin väittää vastaan. Ehkä he päätyvät täysin päinvastaiseen lopputulokseen kuin sinä, mutta sellaista tämä kriittisen ajattelun opettaminen on.

Tämä teksti sai ideansa edellisen kirjoitukseni kommenteista. Kiitos nimimerkeille Anonyymi ja v.v.v.