tiistai 19. toukokuuta 2015

Tuntuva oppimäärä

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kirjoitti muutama viikko sitten (16.4.2015) nimimerkki Asiantuntija ja kolme tutkintoa, mutta turhaan työttömäksi joutumisesta ja sen mukana tulleesta musertavasta ulkopuolisuuden ja tarpeettomuuden kokemuksesta. Kohtalo on koskettava ja ikävä, ja tänä päivänä myös yhä useammalle tosi: lukeneisuus, itsensä kehittäminen tai aiempi ahkeruus ei enää takaa sitä, että asiat säilyisivät turvattuina niin sanotusti loppuun saakka. 

Vaikka ymmärrän ne monet mekanismit, joiden vuoksi hankalassa tilanteessa elävän voimavarat hupenevat tilanteesta selviämiseen tulevaisuuteen positiivisesti suhtaumisen sijasta (ks. esim tämä Jani Kaaron kolumni), ajoi kirjoitus minut pohtimaan kahta asiaa. Ensinnäkin, jos elämäntilanne kääntyy ikäväksi, miksi siitä oikeastaan täytyy seurata tila, joka ”raatelee pysyvät arvet henkiseen hyvinvointiin”, ja jossa ”stressaa, ahdistaa tai tuntuu siltä, että tarpeettomuuden tunne räjäyttää pään”? Ottaen huomioon ihmiskunnan historian sekä ne miljoonat nykyaikanakin elävät ihmiset, jotka elävät absoluuttisessa köyhyydessä, voisi kai ajatella, että valtavalle osalle kaikista koskaan eläneistä ihmisistä elämä on tarkoittanut alusta loppuun saakka puhdasta selviytymistaistelua. Tätä suurta kuviota mutu-tuntumalla arvioimalla näkisin, että toivottomuus ei ole vaikuttanut olevan ihmislajille luontaisin seuraus asioiden hankaloitumisesta. Miksi nykyaikana kuitenkin tuntuu, ettei elämään enää saisi lainkaan kuulua vastoinkäymisiä - että aina täytyy olla olemassa joku muu, jonka kuuluu vastata asioiden kuntoon laittamisesta?

No ei varmaan putoaja itse ainakaan?

Tähän liittyen nimimerkki sitten kysyikin, kenelle kuuluu työttömän hyvinvoinnin ja mielenterveyden hoito, kun työterveyshoitoa ei ole, kunnalliseen hoitoon on kuukausien jono eikä yksityiseen hoitoon ole varaa? Koska ensimmäinen mieleeni tullut vastaus kysymykseen kuului: ”henkilölle itselleen”, jäin pohtimaan, millä perustein saatoin ajatella näin huolimatta siitä, että olen itsekin kokenut usein, kuinka voimattomaksi itsensä voi kokea vastoinkäymisten edessä.

Apua ja tukea toivottomassa tilanteessa kuuluu saada ympäristöstä. Kuitenkaan kaikkia ongelmia ei voi ratkaista, eikä niitä ainakaan voi aina ratkaista ”joku toinen”. Vaikeuksia kohdatessaan selviämisen elinehto tuen lisäksi onkin se, että vaikeuksia kohtaava itse vastaa selvitymisestä omalta osaltaan. Nimimerkin tapaus tuo esiin sen, ettei laaja kouluttautuminen suojaa minäkuvaa vaikeilta affektiivisilta kokemuksilta. Koska kouluttautuminen ei enää suojaa myöskään työttömäksi joutumiselta, on koulutuksen alettava vahvistaa kognitiivisen osaamisen lisäksi affektiivistakin puolta aivan uudella tasolla kuin ennen. 

Uusi OPS tuo mukanaan aiempaa vahvemman painotuksen ihmisenä kasvamiseen, yhdessä toimimiseen, oman tien etsimiseen ja mielekkyyden löytämiseen. Mitä se vaatii kouluilta? Se vaatii suurta muutosta niiden toimintakuttuuriin. Tällä hetkellä suomalaiset luokkahuoneet ovat huolestuttavan epäaktivoivia ja tunneköyhiä. Taannoisessa tutkimuksessani havaitsin matematiikan tunneilla vallitsevimmaksi tunnetilaksi tylsistyneisyyden. Hyvä uutinen on se, että asiaan voidaan vaikuttaa. Toiminnallisuutta, yhteistyötä, keskustelua ja avoimia tehtäviä lisäämällä aktiivisuustaso voi parantua ja tylsistyneisyys huomattavasti vähentyä: tutkimuksessani sain vahvistusta asiaan vertaamalla ”tavallista opetusta” sellaiseen opetukseen, jossa oppilaiden yhteistyötä lisättiin ja tehtäviä muutettiin avoimiksi.

Uusi ops tähtää näihin samoihin muutoksiin. Kollegoideni kanssa edistämme muutosta myös Flush-tapahtumapäivän kautta. Flushille kuuluu muutenkin hyvää: ensi lukuvuodelle on ilmoittautunut mukaan lukuisia kouluja, rahoitusta on järjestynyt ja yhteistyökumppani tiedossa. Lisäinfoa ensi vuoden FLUSH ON THE ROAD -kiertueesta tulossa myöhemmin. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi, että Flushia käsitellään seuraavan kerran jo tänään Sitran Uuden koulutuksen ideapajassa sekä sen verkko-osuudessa. Tervetuloa kaikki etäsparraamaan tänään tiistaina 19.5. klo 17-40 - 18.10. 


2 kommenttia:

  1. Tämä on hieman epäkonventionaalinen lukusuositus, mutta minusta Unabomberin manifesti tavoittaa jotain olennaista siitä, miksi ihmiset eivät historiallisesti vaikeuksia kohdatessaan vajonneet modernille maailmalle ominaiseen epätoivoon. Tietysti kirjoittajan analyysistään vetämä toimenpidesuositus oli "muuttakaa erämaahan ja lähetelkää sieltä kirjepommeja", mutta itse analyysillä voi siitä huolimatta olla arvoa. Lyhyesti unabomberin tekstin olennainen ajatus tämän asian kannalta on, että modernissa yhteiskunnassa ihmiset ovat riippuvaisia toisista ihmisistä tavalla jota eivät voi hallita. Näyttää siltä, että nyky-yhteiskunnassa ongelmien ratkaiseminen vaatii jonkun toisen, koska tosiaan, nyky-yhteiskunnassa se oikeasti vaatii jonkun toisen (esim. työnantajan). Se, että ongelmien rarkaisemiseen tarvitaan joku toinen on siis yhteiskuntamme eikä työttömän yksilön ominaisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin nyt vasta tämän kommentin. Olipas kaikessa epäkonventionaalisuudessaan kerrassaan virkistävä! Mutta, myös hyvin tiivis kommentti, tätä ajatusta olisi kiinnostavaa saada avattua lisää?

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.