Kuka on kurjuuden kuninkaallinen?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Kuuden vuoden sitkeän puurtamisen ja tämäkin kesäloman väliin jättämisen jälkeen onnistuin pari viikkoa sitten jättämään väitöskirjani esitarkastukseen. Tutkin aihetta, joka on kiinnostanut minua lapsesta saakka: miksi jotkut eivät kiinnostu oppimisesta? Koska itse olen taustaltani matematiikan opettaja ja olen aina pitänyt valtavasti matematiikan ihmeellisestä maailmasta, koski väitöskirjatutkimuksenikin matematiikkaa. Kuinka asennoituminen matematiikkaa kohtaan kehittyy kouluvuosien aikana? Entä osaammeko arvioida asiaa luotettavasti - jos kysymme, pitääkö oppilas matematiikasta, onko kielteisellä vastausta mitään tekemistä oppimistulosten tai oppimisen mielekkyyden kanssa? Seuraavaksi selvitin, millaisena suomalaisoppilaat kokevat matematiikan tuntinsa. Koska tein tutkimusta yhteistyössä kahden suuren projektin, Opetushallituksen kansallisen pitkittäisarvioinnin sekä Helsingin yliopiston Chile-Suomi interventioprojektin yhteydessä, sain lisäksi tietoa kulttuurien välisistä eroista sekä aktiivisemman oppimisympäristön vaikutuksista matematiikan oppimiseen sekä siihen asennoitumiseen. 

Vuosien tutkimustyön, kymmenien konferenssien sekä tieteellisten artikkelien, loputtomien luettujen artikkelien, aineistonkeruiden, analyysien ja tilastollisten testien jälkeen kirjoitin loppupäätelmiini muun muassa seuraavaa:

Based on the results of this thesis, it is suggested to give more emphasis on students’ control over their learning, to allow students to engage social interaction and to increase students’ possibilities to work with open-ended problems in mathematics. *

Kuulostaako tutulta? Syytä ainakin olisi. Vastaavia suosituksia on nimittäin annettu jo pian vuosikymmenien ajan. Loputtomat tutkimukset ympäri maailman vahvistavat yhä uudelleen, että oppimistulokset ovat korkeampia, sitoutuminen opiskeluun vahvempaa, halu hyödyntää oppimaansa tulevassa elämässä suurempi ja suhtautuminen oppimiseen positiivisempi, jos oppilaiden annetaan vaikuttaa oppimiseensa, jos heidän annetaan työstää oppisisältöjä omista lähtökohdistaan ja jos heille annetaan tilaisuus työskennellä yhdessä.

Hypätkäämme nyt hetkeksi ulos koulun ikuisesti samanlaisina pysyviltä käytäviltä. Kun kirjapaino keksittiin, ei enää käytetty savitauluja. Harmittaako meitä nyt? Kun antibiootit keksittiin, lääkärit alkoivat määrätä niitä, ja kuolleisuus laski käsittämättömän pieneksi aiempaan verrattuna. Olisikohan kannattanut jättää käyttöönottamatta? Nyt kun meillä on tekniikka matkapuhelimille, sinunkin taskustasi löytyy kännykkä. Ettei vaan se lankapuhelin kuitenkin olisi ollut parempi?

Kuvittele sitten, että sinulta katkeaa sääriluu. Menet sairaalaan. Hoitaja kieltäytyy antamasta kipulääkettä, koska ”ei niitä ole ennenkään käyttänyt”. Saat sen sijaan pullollisen vodkaa. Lääkäri tarttuu sahaan ja amputoi jalkasi. Yrität epätoivoissasi kertoa, että muitakin konsteja on, mutta lääkäri kertoo, että ”ne on niitä tukijoiden kammioissaan kehittelemiä teoreettisia hölynpölyjuttuja, ei niillä ole mitään tekemistä tosielämän kanssa”. Kivaa, eikös vain!

Halusin sinun kuvittelevan nämä asiat siksi, että samana iltana kun sain valtaisan puurtamiseni tuloksen valmiiksi, kohtasin asian, jota ilman olisin voinut elää. Yhteiskuntamme pahoinvoinnin vauhdittajaksi on ilmoittautunut anonyymi opettaja, joka jakaa mielipahaansa niin sanotulla sarkasmilla höystettynä jonkinlaisessa vuodatusblogissaan. Opettaja käsittelee ajankohtaisia kouluun liittyviä aiheita kertomalla, että joka ikinen asia, jota hän itse ei ole tähän saakka tullut ymmärtäneeksi, on paskaa.  Kirjoituksessa, jonka luin sattuvasti juuri työni valmistumisiltana (http://open-paivyri.blogspot.fi/2015/08/vitun-suunnittelupaivat.html?m=1 )  opettaja kertoo meille kaikille, että oppilaiden yhteistyö on perseestä, kaikenlainen kehittäminen on perseestä ja opettajien täydennyskoulutus on perseestä. Kaikki jotka ovat positiivisia tai yrittävät jotain, ovat myöskin perseestä. Opettaja on päätellyt, varmasti tietäen enemmän kuin kaikki muut ihmiset koko maailmassa, että kaikki tutkimustulokset ovat vääriä, ja että hän ainoana ymmärtää, miten kuuluu opettaa. Kaikki muut tavat ajatella ovat vääriä ja perseestä. Se, että hänen tulee opettajana käyttää joskus aivojaan, on mitä ilmeisimmin erityisen perseestä ja henkilökohtainen loukkaus hänen kaikkitietävyyttään kohtaan. 

Ehkä vielä kestäisin tämän. Mutta en kestä sitä, että meillä Suomessa on lukuisia opettajia, jotka jakavat tämän näkökulman. Tässä kanssaopettajien kommentteja vuodatukseen: 

Tosi piristävää tekstiä. Opetkin on ihmisiä joita vituttaa. Luultavasti hän hoitaa työnsä hyvin, ja purkaus tuli täällä. Opettajien (ja varhaiskasvattajien ) työ tulee kokoajan haastavammaksi, joten tehdään parhaamma töissä ja annetaan vitutuksen tulla ulos vaikka näin. :/

Osui suoraan tunteisiin tuo teksti. Loistava kirjoitus ja täysin totta.

Ihan vitun ihana teksti!

Asiaa! Rohkea veto, joka varmasti saa julkisuutta. Arvostan!

Harmi, etten voi omalla nimelläni kommentoida, mutta niin vitun totta joka sana. Jäi varmasti vielä moni asia sanomattakin, joten liityn seuraajaksi. Kerran olen koko pitkän urani aikana opettajahuoneessa huutanut, että "Haistakaa vittu saatana koko porukka". Ja ihan aiheesta.

Kyllä minä niin ymmärrän. Yhtään en epäile ammattitaitoasi tai työmoraaliasi. Tuossa puhuu ihminen, joka haluaisi tehdä sitä työtä, mihin on koulutettu ja palkattu eikä käyttää aikaansa tyhjänpäiväisyyksiin. Ehkäpä osa teemapäivistä on oppilaille hyväksi, jaksavat paremmin koulunkäyntiä. Saattaa sinullakin tulla yllättäviä kivoja hetkiä. Mulle ainaskin, alan seurata tätä blogia.

Ihannnn MAHtavan terapeuttista tekstiä! Jos tällaista olisi voinut lukea kolme vuotta sitten, burn outini olisi ehkä ollut lievempi. No toisaalta pääsin lopulta eläkkeelle, onneksi, ja pikku hiljaa vapaudessa palohaavat paranevat, varsinkin jos sinä ope jaksat yhtä raikkaasti tuulettaa alkanutta vuottasi. Oppilaiden kanssa tosiaan vielä pärjää, mutta tuo opehuoneiden iiik-ihqu teeskentely ja porvariston hillitön (!) charmi (!) nostaa vitutuskäyrän loppuunpolttolukemiin.

Opettajat eivät sitten ilmeisesti ole kouluissa oppilaita varten. Tähän väliin voisi todeta, että luojan kiitos useimmat muut ammattikunnat kykenevät vastaanottamaan uutta tietoa ilman, että heitä alkaa vituttaa ja että heille tulee burn out.

Koska väitökirjatutkimukseni yksi aspekti oli kulttuurienvälinen vertailu, voin tähän heittää muutaman vertailukohdan (nämä ovat tutkimustuloksia, joten lukija voi toki vapaasti lähteä siitä, ettei mikään esitetty pidä tietenkään paikkaansa - että oikeasti suomalaisilla on kaikkein vaikeinta ja kurjinta, minkä voi kätevästi todistaa sillä, että siltä musta tuntuu).

• Suomalaisoppilailla on parempi osaaminen matematiikassa kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on parempi matemaattinen itsetunto kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on korkeampi sisäinen motivaatio kuin chileläisllä.
• Suomalaisoppilaiden matematiikka-ahdistus on kansainvälisesti matala.
• Suomessa koulujen väliset erot ovat pienet, toisin kuin Chilessä, jossa varallisuus on kaiken kaikkiaan erittäin epätasaisesti jakautunutta ja koulujen välisissä resursseissa ja oppilasaineksessa on huimia eroja.
• Suomalaisopettajat opettavat noin 23 oppituntia viikossa, chileläisopettajat noin 38 tuntia viikossa.
• Suomalaisopettajilla on hyvä ja korkea koulutus, chileläisopettajilla keskimäärin hyvin matala koulutustausta. 
• Suomalaisopettaja valitsee koulunsa, chileläisopettaja sijoitetaan minne hyvänsä tuhansien kilometrien mittaiseen maahan opettamaan. Paikka on pakko vastaanottaa.
• Suomalaisopettajan työ on arvostettua, chieläisopettajan ei. 
• Suomalaisopettajan itsenäisyys ja vapaus toteuttaa opetus haluamallaan tavalla on kenties maailman korkeinta. Chileläisopettaja kirjaa etukäteen monisivuisen minuttisuunnitelman jokaisesta oppitunnistaan. Viranomainen tekee yllätystarkastuksia varmistaakseen suunnitelman pikkutarkan toteuttamisen. Jos opettaja ei pysy sisällössä tai aikataulussa, hän saa sanktioita tai potkut. Raportit paisuvat valtaviksi kansioiksi. Opettaja-arviot esitetään julkisesti.
• Suomalaisopettajalla on käytössään oppikirjat, luokkatilat, tvt-välineistöä ja hän saa ilmaiseksi täydennyskoulutusta. Miten luulet asian olevan Chilessä?
• Suomalaiset luokat ovat maailmanlaajuisesti pienimpien joukossa (keskimäärin 19 oppilasta alakoulutasolla). Chilessä luokkakoko alakouluikäisillä on keskimäärin 40.

Kaiken tämän jälkeen on ihmeellistä todeta, että Chilessä oppilaat pitävät koulunkäynnstä enemmän ja kokevat oppimisympäristönsä positiivisempana. Suomalaisoppilaat sen sijaan olivat aivan hännillä, kun heiltä viimeksi kysyttiin kouluviihtyvyydestä. Oppilaat tulevat kouluihin kuitenkin yhtä positiivisesti asennoituneina kummassakin maassa. Oppilaissako se vika siis on? Kunpa ymmärtäisin mistä mieleeni nousee ajatus: asuuko Suomessa maailman pilalle hemmotelluimmat opettajat?

Tällä hetkellä tuhannet tutkijat käyttävät loputtomia työtunteja sen selvittämiseen, kuinka arjen myllytyksessä puristuva opettaja voisi saada sellaista tukea ja ohjausta, että hänen toimintansa muuttuminen olisi mahdollisimman todennäköistä. Tutkijat kyseenalaistavat ajatteluaan, kritisoivat toisiaan, testaavat hypoteesejaan aidoissa tilanteissa, ymmärtävät virheellisten tulkintojen mahdollisuudet, matkustavat ympäri maailmaa arvioimassa löydöksiään ja menettävät silti yöunensa ennen kuin uskaltavat luottavaisin mielin kirjoittaa esimerkiksi:

Finland has been on top in the mathematics performance assessments, but without promoting positive emotional bond to learn and use mathematics in addition to the performance the good results remain superficial and useless. The cultural aspect makes Finnish students to follow their individual level of affect more than the interindividual one. This is why it matters especially in Finland that students themselves feel the desire to include mathematics in their lives.* 

Mutta vaikka tutkijat kasvattaisivat siivet ja kaksi päätä, mikään ei muutu, elleivät opettajat korkeimman omakäisesti muuta jotakin omassa toiminnassaan. Opetukseen huudetaan resursseja, mutta kyllä niitä kuluukin, kun täydennyskoulutukseen vuodesta toiseen joudutaan pumppaamaan rahaa samojen asioiden läpikäymiseksi. 

Luettuani vuodattajan blogitekstin pulssini nousi: voin myöntää provosoituneeni. Onneksi, luojalle kiitos, tiedän että kyseessä on vähemmistön edustaja. Suurin osa opettajista tekee mielettömän hienoa työtä. Vaikka arki on kovaa ja kiire painaa, panostatte kuitenkin, mietitte mitä uudistaa, miten kohdata ongelmallisia tilanteita, miten tehdä suomalaisesta mahtavalta pohjalta ponnistavasta koulujärjestelmästä aina vain parempi. Ja ennen kaikkea, olette työssänne oppilaan hyvinvoinnin vuoksi. Kiitos muun muassa teille, jotka kommentoitte vuodattajan tekstiä palauttaen väitökirjaväsymyksen vuoksi blogivuodatuksesta notkahtaneen uskoni opettajuuteen:

Ahdistavaa tekstiä, jota en pysty kunnolla lukemaan. Tulee vaan todella paha ja ahdistunut olo. Miten jaksat työsi tuolla asenteella? Toivon sinulle paljon onnistumisen kokemuksia ja positiivista mieltä.

Kun ei itse pysy alansa kehityksen perässä, varmasti sitä turhautuu ja sitten jotkut eivät osaa muuta kuin juuttua kiroilemaan. Varsinkin kun alalle ilmaantuu myös niitä joilla on ammattitaito kunnossa. Kiroilukaan ei kuitenkaan estä opetusalan ja koulun uudistumista.
http://www.hs.fi/kotimaa/a1387680652942

Onko muuten opettajan työssä mitään, mistä he eivät valita? Tunnen muutamia opettajia ja kova on itku ja parku joka pienestä asiasta. Niin on raskasta että voihan kyynel. Tervetuloa kokeilemaan siipiänne nettomaksajaksi yksityiselle sektorille tulos-tai-ulos -periaatteella. Vittu.

Mistähän ihmeestä koululaiset oppii niin ikävän asenteen? Alanvaihtoa suosittelisin minäkin, ihan jokaiselle joka on näin vittuuntunut ihan mihin tahansa työhön. Työssä VOI olla kivaakin. Itelleni maistuu hyvinkin kyyninen huumori työn suhteen, mutta tämä teksti ei ollut hauska (vaikka siinä monta kohtaa olikin, joiden lähtökohdan kyllä tajuan ja joista olisi voinut hyvääkin läppää heittää).
Tiedoksi: opettajana VOI olla toisenlaisellakin asenteella.
T: Opettaja

Positiivista syksyä kaikille!

*Lainaukset väitöskirjakäsikirjoituksestani

Taito- ja taideaineet - koulumaailman lapsipuolet

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Lähde: Flickr / Martin Cron. CC BY-NC

Kemian tunnit ovat mukava hengähdystauko vakavampien tuntien keskelle. Niiden aikana oppilaat saavat puuhastella erinäköisten litkujen kanssa ja iloita, kun liuokset vaihtavat sekoitettaessa hauskasti väriä. Tämän jälkeen oppilaat jaksavat taas opiskella raskaampia lukuaineita.

Ei kun hetkinen. Eihän se näin mennyt. Kokeillaan uudestaan:

Koulupäivässä pitää olla myös äidinkielen tunteja. Oppilaat saavat niiden aikana hetken rentoutua kuuntelemalla ja kertomalla satuja sekä tarinoita.

Äh. Taas meni pieleen. Oliko se näin:

Matematiikkaa opiskelemalla oppilaalle voi olla helpompi ymmärtää intervalleja, ja tämä osaltaan tukee musiikin opiskelua. Siksi matikan tunteja ei pitäisi kokonaan lopettaa kouluista.

Tämä kuulosti jo aika tutulta, vaikka ei se tainnut vieläkään mennä täysin oikein.

Mutta olen ihan varma, että joistain kouluaineista puhutaan jatkuvasti vähättelevään ja mitätöivään äänensävyyn, ja parhaimmillaankin niitä kehutaan vain välineinä toisten aineiden opiskeluun.

Mitkä ne saattoivat olla?

II.

Lähde

Kuten tarkkaavainen lukija saattoi päätellä, en varsinaisesti fanita kouluaineiden jakoa lukuaineisiin ja taideaineisiin¹. Erityisesti minua ottaa pannuun se, kun lukuaineita kohdellaan jotenkin parempina tai tärkeämpinä kuin taideaineita.

Taideaineita halveksitaan monista syistä. Silloin harvoin, kun tämä halveksunta puetaan sanoiksi, viitataan yleensä työelämän tarpeisiin. Matematiikkaa ja fysiikkaa pitää opiskella, koska yhteiskunta tarvitsee insinöörejä ja lääkäreitä. Äidinkielen osaaminen on tärkeää monissa töissä. Kielitaito on myös oleellista kansainvälisissä tehtävissä. Sitä vastoin musiikilla ei elä käytännössä kukaan.

Historia tosin on myös lukuaine, ja näin entisenä historianopiskelijana voin sanoa, ettei silläkään elä muut kuin historianopettajat. Kuvataiteet sen sijaan valmistavat graafisille aloille, kotitaloudesta saa ponnistuslaudan kokin uraan, käsityön tunneilla saa pohjatiedot lukemattomiin tekniikan alan ammatteihin. Mutta ei kai näitä lasketa.

Toisaalta niin historian kuin musiikin opettaja voisi perustellusti lausua vastalauseen. Ollaanko koulussa opiskelemassa vain työelämän tarpeita varten? Muistaakseni joskus on mainittu, että koululla on myös sivistys- ja kasvatustehtäviä. Ja näissä tehtävissä taideaineet loistavat.

Taideaineet opettavat korottamaan omaa elämänlaatua. Oppilas oppii kuuntelemaan, katsomaan, liikkumaan ja luomaan. Hän oppii näkemään kauneutta jokapäiväisessä elämässä - ja tuottamaan sitä itse lisää.

Taideaineiden avulla oppilas oppii tuntemaan itseään. Taideterapeutit voisivat kertoa paljon siitä, kuinka hyödyllistä jo mielenterveydenkin kannalta on oppia päästämään oma luovuus valloilleen.

Eikä pidä unohtaa perustietoja ja -taitoja. Ompelu, puun käsittely, sähkötyöt, maustaminen, perspektiivin hallinta ja nuottienlukutaito. On paljon hyödyllisempää osata nämä kuin tietää, mitkä armeijat kohtasivat Austerlitzissa tai miten pallon tilavuus lasketaan.

III.

Lähde: Pinterest/ StanandJennifer Gray

Syytän lukiota taideaineiden asemasta. Lukioon haetaan vain lukuaineiden keskiarvon perusteella. Monet oppilaat, huoltajat ja jopa opettajat ajattelevat (oppilaanohjaajien turhautuneista vastalauseista huolimatta), että lukio on nuorelle automaattisesti "parempi" valinta kuin ammatillinen koulutus. Koska vain lukuaineet vaikuttavat lukioon pääsemiseen, korostuu niiden näennäinen tärkeys taideaineisiin verrattuna.

Lähes kaikki opettajat ovat käyneet lukion, joten ei liene ihme, että ajatus lukuaineiden paremmuudesta elää heidänkin keskuudessaan. Eivätkä taideaineiden opettajatkaan ole immuuneja.

Toisinaan taideaineiden opettajat yrittävät nostaa aineensa statusta tekemällä siitä enemmän lukuaineen kaltaisen. He hankkivat oppikirjoja, pitävät kirjallisia kokeita ja korostavat opettamansa teorian määrää. Mutta tämä on virhe. Jos kilpaillaan vain siitä, mikä aine muistuttaa eniten lukuaineita, niin lukuaineet tulevat aina voittamaan sen kisan. Vaikka taideaineet kuinka yrittäisivät kopioida lukuaineiden metodeita, eivät ne koskaan lukuaineiksi muutu. Sen sijaan osa oppilaista, jotka olisivat rakastaneet taideaineita sellaisinaan, tuntevat nyt aineet vieraiksi itselleen.

Joskus taideaineiden puolustajat menevät siihen lankaan, että he perustelevat taideaineiden tuottavan hyötyä lukuaineiden opiskeluun. Oppilaat, joilla on paljon taideaineita, menestyvät joidenkin tutkimusten mukaan myös paremmin lukuaineissa. En linkitä näitä tutkimuksia, sillä ne ovat yleensä todella huonoja ja niiden lopputulokset ovat hyvin kyseenalaisia.²

En myöskään halua vaikuttaa siltä, että kannustaisin ketään käyttämään tuollaista argumenttia. Päinvastoin, koen sen suureksi virheeksi. Jos joku puolustaa taideaineita sillä, että ne parantavat menestystä lukuaineissa, tulee hän samalla vahvistaneeksi sitä näkemystä, että taideaineet ovat toissijaisia lukuaineisiin nähden. Kukaan ei koskaan puolusta matematiikkaa sillä argumentilla, että matematiikan opiskelu parantaisi kuvataiteen opiskelutuloksia.

Taideaineiden opettajat, pitäkää päänne ylpeänä pystyssä ja arvostakaa omaa aineitanne sellaisena kuin ne ovat!

Seuraavaksi: Väärin menestytty.

---

¹ Tai siis "taito- ja taideaineisiin". Käytän tässä tekstissä ja itse asiassa vastaisuudessa koko elämäni läpi ilmaisua "taideaineet", koska se on niin paljon helpompi sanoa ja kirjoittaa. Jos matikka on "lukuaine", niin kyllä kotitalouskin voi olla "taideaine".

²Eisner 1998 käsitteli tutkimuksia, joissa väitettiin taideaineiden parantavan menestystä lukuaineissa. Näissä tutkimuksissa oli yleensä vakavia metodologisia puutteita eivätkä tulokset olleet merkittäviä.

Linkkejä kesältä 2015

Uusi lukuvuosi ja uusi osoite! Mikäli et vielä huomannut, sijaitsee blogi nykyisin osoitteessa www.peruskoulupesula.fi.

Aloitamme lukuvuoden ns. pehmeän laskun metodilla. Olemme huomanneet, että erityisesti somessa jaetaan paljon kiinnostavia koulutukseen liittyviä linkkejä, mutta kun artikkeleihin haluaisi palata myöhemmin, on niitä usein lähes mahdotonta löytää. Siksi julkaisemme tästedes epäsäännöllisin väliajoin PKP:ssa linkkikirjoituksia, joihin keräämme talteen meitä kiinnostaneita linkkejä.

Kesän ajalta ehdimme jo saada muutaman linkin talteen:


Scott Alexander kyseenalaistaa korkeakoulujen hyödyt. Irlantilaislääkärit opiskelevat neljä vuotta ja amerikkalaiset kuusi vuotta. Hoidon tasossa tai ammattitaidossa ei kuitenkaan ole eroja. Mitä hyötyä amerikkalaiset saavat kahdesta lisäopiskeluvuodesta? Kustannukset ovat kuitenkin hyvin suuret.

Kaj Sotala oli lähdössä kesäleiriopettajaksi. Hän huomasi jo ennakkoon olettavansa, että ne oppilaat ovat “fiksuja”, jotka kuuntelevat häntä tarkasti. Eli vain jos oppilas käyttäytyy opettajan toiveiden mukaisesti, voi häntä kutsua fiksuksi! Sotala huomasi onneksi ajattelunsa omituisuuden ja korjasi asennettaan.

Yläkoulun painotetuille luokille hakeminen on painottunut sukupuolen mukaan: tytöt hakevat poikia useammin taideluokille, pojat taas tyttöjä useammin urheilu- ja luonnontiedeluokille. Kuinka paljon kyse on kiinnostuksesta, kuinka paljon odotuksista? Yksi haastateltavista tytöistä sanookin: "[Ehkä pojat] luulevat, että niille [kuvaamataito]luokille tulee pelkkiä tyttöjä, niin ne eivät halua hakea sinne".

Opettajat uskovat edelleen neuromyytteihin, kuten ajatukseen “oikean ja vasemman aivopuoliskon ajattelusta”, tai “visuaalinen/auditiivinen/kinesteettinen”-oppimistyyleihin. Opettajat uskovat suunnilleen puoleen neuromyyteistä! Tee itse testi ja tarkista, miten meni. Testissä tosin oli kaksi kysymystä, jotka olivat niin epämääräisesti muotoiltu, etten ollut varma, mitä niissä kysyttiin.

Antin #YOOJOO-kesäpäivillä pitämä esitelmä yksilöllisen oppimisen menetelmän aloittamisesta mahdollisimman tuskattomasti.

Olemme täälläkin puhuneet monesti siitä, pitäisikö koulussa olla kova kuri vai vapaampi ote. Yksi huomioitava seikka asiaan: Alisuoriutuvat pojat hyötyvät opetuksesta, joka on hyvin strukturoitu ja jossa opettajalla on tiukka mutta oppilaista välittävä ote.

Akateemisen opetuksen aikaistaminen saattaa jopa huonontaa pitkän tähtäimen oppimistuloksia. Oppilaat, joille aloitettiin muodollinen matematiikan opetus vasta kuudennella luokalla saivat yhdessä vuodessa muut oppilaat kiinni! Tutkimusotos oli aika pieni, joten välttämättä tämän perusteella ei matikan opetusta kannata alakoulussa kokonaan lopettaa. Mutta on syytä harkita, voisiko koulun pitää pidempään vapaan oppimisen tilana. Ainakaan esiopetusta ei siis pitäisi muuttaa “koulumaisemmaksi”, päinvastoin.

Martti Hellström kirjoitti Pukinmäen kokeilukoulusta: “koulussa aloitettiin mm. oppilaiden itsehallintokokeilu, ns. myötähallinta, jossa yksilöitä kasvatettiin yhteisön avulla. Oppilaille jaettiin selkeät tehtävät. Oppilaat olivat vuorollaan ylijärjestäjiä (2) , sisäjärjestäjiä, pihajärjestäjiä ja ruokajärjestäjiä. Lauantaisin  pidettiin toverikunnan kokous. Toverikunnan tehtäviä olivat mm. puheenjohtaja, sihteeri ja  kaksi kirjastonhoitajaa. Kaikki toimihenkilöt valittiin  neljän viikkon ajaksi Ylivalvonta oli opettajalla. Myötähallinta  muodostui koulun traditioksi.” Vuonna 1915!

Osastolla “Takamus edellä pelitalon muovipalmuun?”: Miikka Salavuo kirjoittaa pitkän ja ansioikkaan tekstin digitalisaation mahdollisuuksista oppimisen tukemiseen.