Huvikumpupedagogiikkaa - Kaikki on vinksin vonksin ja kuinkas sitten kävikään?

Kirjoittanut Suvi Puronsuu

Irronnut viemäriputki, lauennut palohälytin, vapamuotoiset hajuvesikokeilut, pulpetittomat päivät, jolloin luokassa ei näkynyt kuin muutama lattialla loikoileva oppilas muiden ollessa piilossa rakentamissaan majoissa; lukuisat projektit, joissa luokkamme muistutti vuoroin luovaa tilaa, vuoroin kaatopaikkaa. Onko siis aihetta hämmästyä siitä, että opetiimin arviointituokiossa lanseerattiin käytävämme profiiliksi: "Täällä on meno välillä kuin Huvikummussa". Arvioita pohdittuani totesin, että Huvikummun anarkia on jotain, joka voisi olla tervetullutta kouluun.

Muun muassa koska Huvikummussa piilee toisin tekemisen ja ajattelun taito aidossa mielessä, mistä puolestaan seuraa kiistämätöntä luovuutta sekä iloa, vaikkakin myös kaaosta ja väkisinkin "rapatessa roiskuu" -ilmiöitä eli vähemmän onnekkaita sattumia.

Mikä erottaa Huvikumpu-pedagogiikan pelkästä hillumisesta ja puuhastelusta?

Huvikumpu-pedagogiikan käyttöteoreettiseksi validioimiseksi valotan hieman taustoja, joilla luokkani on päätynyt jokseenkin luovan, yrittämisen ja epäonnistumisten kautta oppimisen ympäristöksi:

1) Mitä enemmän oppilaat saavat rytmittää omaa työtään ja työskentelyään, sitä suuremmaksi kasvaa suurimman osan halu työskennellä. Pieneen osaan oppilaita voimakas pakote on ainoa keino synnyttää motivaatiota, jos heidän valintojensa määrä on rajattu. Heillekin toki saattaisi löytyä mielekäs polku, jos koulu olisi mahdollista järjestää vielä radikaalimmin vapaasti. Saattaisi.

2) Kun oppilas lunastaa subjektiutta omassa oppimisessa, näyttäisi siitä seuraavan seuraavia siirtovaikutteita:

- Motivaation kasvamisen seurauksena oppilaat eriyttävät itse itsensä ylöspäin.

- Oppilaat joutuvat kohtaamaan tiedon tuottamisen ja soveltamisen raskauden. Opiskelu ei ole suorittamista.

3) Oppilaat vaikuttavat voimaantuvan tilanteessa, jossa sekä heidän kuulemisensa että oppimisen haltuunotto, vaikka työläälläkin tavalla, toteutuu. Tämä näyttäytyy muun muassa seuraavasti:

- Oppilaat eivät vastaa annettuihin ohjeisiin automaattisen kuuliaisesti. Argumenttien tarve kasvaa.

- Oppilaat odottavat kuulemista ja kohtaamista, eivät tottelemisen kohteena olemista. Heidän on vaikea asettua auktoriteetin johdettavaksi, jos perusteena on ainoastaan asema. He tuntuvat tarvitsevan merkityksiä. Tunnustukseen perustuva johtajuus nojaa merkityksen kokemukselle ja sen saatuaan oppilaat ovat lojaaleja, jos kanssakäyminen yhteisössä, jossa he kasvavat perustuu dialogisuuteen.

- Oppilaiden kokeilun halu ja into lisääntyy. Heidän epäonnistumisensa pelko pienenee. 

4) Kohtaaminen, tunnustuksen antaminen ja saaminen sekä valtaistuminen eivät ole koululle vieraita ilmiöitä, mutta usein vaikeita. Kohtaamisen puute perustellaan ajan ja resurssien puutteella. Tunnustuksen tarpeettomuus kumotaan annetulla auktoriteetilla, instituution perinteillä sekä viime kädessä pelotteilla. Valtaistuminen tyrmätään huonona kasvatuksena. Polku Huvikumpuun kulkee autoritaarisuuden uudelleen tarkastelun kautta. 

Huvikumpu-pedagogiikassa on kyse ehkä eniten siitä, että lapsilla on mahdollisuus määritellä ja vaikuttaa toiminnan ehtoihin ja raameihin. Ja lapsilla jos keillä on riemastuttava kyky määritellä toisin! Kuka sanoo, ettei pöydän alla opi? Tuhahditko tai huokaisitko? Miksi?

Syrjäytyneitä reppanoita vai vapaita taiteilijoita?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Olemme saapumassa maailmaan, jossa merkittävä osa ihmisistä on lähes pysyvästi ilman työtä. Etla arvioi, että kolmasosa Suomen työpaikoista on vaarassa kadota lähiaikoina tieto- ja robottitekniikan kehittymisen myötä. Yhdysvaltain työpaikoista 47% on vaarassa kadota tulevina vuosikymmeninä(Frey & Osborne 2013 [PDF]).

Ajattelemme usein, että työpaikat katoavat lähinnä duunariammateista, mutta myös ns. luovan luokan ammatit ovat vaarassa. Robotit osaavat jo kirjoittaa uutisia ja kohta myös käsitellä kuvia ja tehdä animaatiota.

Kaikki työ ei tietenkään katoa. Erilaiset hoitoammatit ovat ilmiselvin esimerkki töistä, joiden tekemiseen tarvitaan edelleen ihminen. Ja epäilemättä täysin uusia ammatteja syntyy katoavien tilalle. Mutta ihmisiä vaativien töiden määrä voi hyvinkin pudota pienemmäksi kuin ihmisten määrä.

Tällä on isoja vaikutuksia koulumaailmaan. Nykyisin koulun yhtenä tarkoituksena on valmistaa oppilaita työelämään. Mutta valmistammeko me oppilaat maailmaan, jota ei enää pian ole olemassa?

II.

Sir Ken Robinson sanoo kuuluisassa puheessaan, että tanssi on yhtä tärkeää kuin matematiikka (Zen Pencils on tehnyt puheesta myös sarjakuvan).

Pidin tätä ennen outona ajatuksena. Tanssi on hieno laji, mutta tanssijoille ei juurikaan ole töitä tarjolla. Matematiikan osaajille taas on. Näin ollen minusta tuntui ilmiselvältä, miksi opetamme matematiikkaa enemmän kuin tanssia.

Mutta tämä ei välttämättä enää päde kauan.

Olemme tulossa maailmaan, jossa jopa puolet ihmisistä on töissä enintään satunnaisesti. Sen sukupolven ihmisten on parempi tottua ajatukseen, että heillä on paljon enemmän vapaa-aikaa kuin edellisillä sukupolvilla. Huomattavasti enemmän.

Ja heidän pitää miettiä, mitä he sillä vapaa-ajallaan oikein tekevät.

III.

Tiedämme, että ihminen tarvitsee tunteen siitä, että hänellä on merkitystä. Nykyisin useimmat löytävät tämän merkityksen töistä ja perhe-elämästä. Mutta maailmassa, jossa töitä ei juurikaan ole, ei ihmisten elämän sisältö voi riippua heidän ammatistaan. Muuten meille syntyisi valtava syrjäytyneiden armeija - ja siihen liittyvät sosiaaliset ongelmat.

Mutta kaikki, jotka jäävät ilman töitä, eivät syrjäydy. Osa löytää merkityksen muualta. He kirjoittavat vihdoin sen romaanin, jota ovat suunnitelleet päässään; liittyvät kansantanssiryhmään tai perustavat katutanssiryhmän; aloittavat verkkosarjakuvan piirtämisen; tekevät YouTube-videoita. He luovat taidetta ja jopa uusia taidemuotoja. Kukaan ei olisi 1940-luvulla osannut kuvitella remiksausta tai hauskoja kissameemejä. Ne ovat asioita, jotka tuovat maailmaan lisäarvoa, mutta joita ei totisesti opita nykyisin koulussa.

Mutta me voisimme valita toisin. Lukuaineissa pärjääminen ei voi olla ainoa asia, jota koulussa pidetään tärkeänä. Me voisimme opettaa koulussa aktiivista toimijuutta. Me voisimme kannustaa oppilaita kehittämään omaa luovuuttaan yhä pitemmälle. Me voisimme innostaa oppilaita harppaamaan kulttuurin kuluttajista sen tuottajiksi.

Taideaineet ovat olleet koulumaailman lapsipuolia jo pitkään. Mutta nyt niiden on aika astua valokeilaan. Niiden avulla voimme innostaa oppilaita käyttämään lisääntyvän vapaa-aikansa vapaina taiteilijoina. Toivon todella, että 2020-luvun OPSissa taideaineiden määrä on huomattavasti suurempi kuin nykyisin.

Muussa tapauksessa pelkään pahoin, että me vain valmennamme oppilaita syrjäytymään.

Mihin tätä kynää oikein kuuluu käyttää?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Lukaisin tänä aamuna Hesarista kiinnostavan artikkelin koulun digiloikasta ja siitä, millaisena se näyttäytyy parhaansa yrittävän opettajan silmin: nyt on läppäreitä ja pädejä, mutta mihin niitä on tarkoitus käyttää? Jaoin linkin ja tulin jälleen kerran pohtineeksi digimuutokseen liittyvää takkuilua. Itse olen lähtenyt toimiin digipedagogiatyhjiön täyttämiseksi luomalla FLUSH-kokonaisuuden kollegoideni kanssa. Samoin koulutusvaikuttajat Pasi Sahlbergista lähtien ovat peräänkuuluttaneet suunnannäyttämistä koulu-uudistuksessa. Näemmä Liisa Keltikangas-Järvinenkin oli havahtunut huomaamaan, etteivät kaikki pedagogit purematta niele digitalisaation heittämistä kouluihin opettajien kylmiltään jäsennettäväksi (eivät edes Suomessa, kuten Keltikangas-Järvisen tekstiin liittyen Facebookissa kommentoitiin).

Sitten lähdin sienimetsälle.

Vietin iltapäivän Argentiinasta saapuneen jatko-opiskelijan kanssa suomalaisessa metsässä. Keskustelut kuljeskelivat maiden vertailusta vaarallisiin eläimiin, politiikkaan, kieltenopiskeluun ja lopulta koulutusjärjestelmien käsittelyyn. Puhuimme digiloikasta ja pedagogisesta hämmennyksestä. Seuralaiseni kertoi maassaan käytävän samanlaista kädenvääntöä, mikä tuntui hänen mielestään hassulta. Laitteethan oli hankittu hyvässä tahdossa siksi, ettei niiden puuttuminen estäisi sähköisen materiaalin, tekniikan tai verkon mahdollisuuksien hyödyntämistä.

Siinä se! Vaikka ymmärsinkin keskusteluun liittyvän huolen pedagogisesta epäselvyydestä ja johtajuuden puutteesta, oli nyt todettava seuraavaa: Meillähän on suunnannäyttäjä, opetussuunnitelma. Opettajat ovat Suomessa itsenäisiä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joille ei kenties tarvitsekaan vääntää jokaista asiaa rautalangasta. Mahdollisuus toteuttaa opetuksensa joustavasti on Suomen suurimpia vahvuuksia kansainvälisesti vertailtuna.

Rautainen opetusalan kouluttaja ja vaikuttaja Anne Rongas jakoi sopivasti Facebook-seinällään kuvan arkistoistaan, jossa muistutetaan paitsi laitekritiikin tärkeydestä, myös siitä, että ilman laitteita ja yhteyksiä muutos on hidasta. Aloin metsäretkelläni todella miettiä, onko sittenkin turhaa nurista nyt, kun meillä vihdoinkin on noita laitteita. Miksi ylipäänsä aloimme ajatella, että jonkun tulisi nyt kertoa, mitä noilla laitteilla tehdään? Miksemme yksinkertaisesti hyödynnä sitä mahdollisuutta, että mitä ikinä keksimmekään opetussuunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi, meillä on nyt aiempaa suurempi vapaus erilaisten menetelmien ja työskentelytapojen suhteen? Jos minä haluaisin opettaa käsinkirjoitusta, olisi hienoa, jos käytössäni olisi paperia ja kyniä. Kun sitten saisin niitä, alkaisinko murehtia? Mitäs nämä tällaiset ovat, luokkaan tuotiin laatikollinen kyniä ja papereita, eikä kukaan kertonut, mihin niitä oikein kuuluu käyttää?

Olisiko aika alkaa suhtautua laitteisiin laitteina?


PS. Kävimme eilen esittelemässä ensimmäistä kertaa virallisesti FLUSHia Net Forum Finlandissa. Laitteet olivat tälläkin kertaa vain laitteita - tekniikan kieltäytyminen yhteistyöstä johti spontaaniin esityksen pitämiseen ilman dioja. Onneksi yleisö oli joustavaa ja seuraili esitystä omilta mobiililaitteiltaan. Hienoa, ettei kaiken tarvitse olla yhdestä toteutustavasta kiinni! Tilaisuudessa hitiksi nousseen FLUSH-kestorätin voi muuten tilata ilmaiseksi täältä.

Väärin menestytty

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Olli Opettaja saapuu kiukkuisena opettajainhuoneeseen. Hän lysähtää nojatuoliin ja purkaa turhautumistaan läsnäolijoille. Noora Normioppilas oli jälleen aiheuttanut tunnilla ongelmia. Tyttö oli taas kerran tullut myöhässä ja lysähtänyt suoraan pulpetilleen: ei puhettakaan siitä, että Noora olisi ottanut kirjat esiin ja tehnyt hommia. Olli oli useaan kertaan kehottanut Nooraa aloittamaan työt, mutta tämä oli vain tuijottanut häntä nyreänä ja räplännyt puhelintaan.

"Siitä tytöstä ei kyllä tule ikinä mitään tuolla asenteella", toteaa Olli lopuksi.

Monet opettajat nyökyttelevät sympaattisen oloisena, mutta Matilda Musanope oli kurtistellut kulmiaan koko Ollin tarinan ajan. Hän avaa suunsa: "Noora on musiikissa aivan ensiluokkainen oppilas. Hän aina kuuntelee hyvin tarkkaan ja auttaa muitakin. Ja hänellä on hyvä asenne: Kun koulun bändiin tarvittiin rumpalia, Noora päätti opetella rumpujen soiton - ja hänestä tulikin kovan harjoittelun ansiosta tosi taitava! Hän on ehdottomasti ansaitsemassa kympin musiikista".

Olli tuhahtaa Matildan tarinalle. Niinpä tietysti. Tyttö vähän paukuttaa rumpua, ja heti on kymppi tulossa todistukseen. Ja sitten Noora tietenkin ylpistyy siitä kympistään eikä vaivaudu opiskelemaan oikeita aineita sitäkään vähää, mitä hän nykyisin saa aikaan. Tämä on taas niin tätä.
Matildan mielestä kenelläkään oppilaalla ei ikinä ole mitään ongelmia. Tai jos Matilda valittaa jostain, niin sitten sellaisista huippuoppilaista kuin Harri Hikari! Mutta sellaisia nuo taideopettajat ovat - jotenkin täysin irrallaan koulun todellisuudesta.

II.

Kyynisinä hetkinäni arvelen, että taideaineiden alhainen arvostus johtuu siitä, että väärät oppilaat voivat menestyä niissä. Se rasittava tyyppi, joka tulee aina myöhässä enkuntunnille, ei tee yhtään tehtävää ja vielä häiriköikin tunnilla: tekstiilityössä hän loistaa, joten tekstiilityössä on jotain epäilyttävää.

Voisin myös epäillä jonkinlaisten traumojen nousevan pintaan. Toisten ihmisten psykologisoiminen on epäilyttävää, joten käytän itseäni esimerkkinä. Minä olin monien opettajien tapaan kouluaikoinani varsin hyvä lukuaineissa. Sitä vastoin taideaineissa en juuri loistanut.

Kun näin jonkun öykkärin saavan vaikkapa teknisen työn opettajalta kehuja ja kiitettävän todistukseen, tuntui se minusta väärältä. Sama tyyppi aina häiriköi yhteiskuntaopin tunnilla ja estää muiden opiskelun! Sama tyyppi pilkkaa matikassa menestyneitä "nörteiksi" ja nauraa räkäisesti päälle! Miksi häntä kehutaan koulussa mistään asiasta?

Teini-ikäisen logikalla tein seuraavan päättelyketjun: Minä pärjään lukuaineissa, koska olen fiksu. Öykkäri taas ei niissä menesty, joten hän on taukki. Teknisessä työssä minä sain kutosen ja öykkäri kympin. Näin ollen tekninen työ on taukkien aine, jossa fiksuudesta on vain haittaa. Ergo, jos joku menestyy teknisessä työssä, on hän taukki.

III.

Nyt minun on helppo nolostuneena nauraa oman ajatteluni hölmöydelle. Tämä on malliesimerkki attribuutioerheestä: ihmiset pitävät menestystään todisteena omista taidoistaan, kun taas epäonnistumisten katsotaan johtuvan epäreiluudesta, sattumasta ja muista asioista, joihin ei voi mitenkään vaikuttaa. Toisten ihmisten epäonnistumiset taas kertovat heidän luonteensa heikkoudesta tai vastaavista pysyvistä tekijöistä.

Samalla lankesin myös halo-efektiin. Koska minä olin hyvä lukuaineissa, ajattelin olevani hyvä oppilas. Inhoamani öykkäri taas ei ollut hyvä lukuaineissa, joten ajattelin, että hänen täytyy olla huono koulussa yleensä.

Kun tämän sanoo ääneen, on se aika ilmiselvää. Valitettavasti jos sitä ei koskaan sano ääneen, jää se vaikuttamaan tiedostamattomalla tasolla.

Mutta eiväthän opettajat tuollaisia ajattele? Eihän meillä kenelläkään ole suosikkioppilaita ja inhokkioppilaita? Eikä oppilaan asema suosikki/inhokki-akselilla voi mitenkään riippua siitä, kuinka hyvin tämä menestyy ja käyttäytyy meidän tunneillamme? Emmekä ikinä ajattelisi, että joku inhokkioppilas on huono ihminen tai yleisesti vain tyhmä?