Toisen todellisuus ei aukea tappelemalla

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Sattuipa silmään näin kasvatustieteilijänä opettaja ja kirjailija Tommi Kinnusen taannoinen twiitti:

Enpä tiedä, kuinka monta kasvatustieteilijää Kinnunen on eläessään tavannut ja kuinka laajasti hän on heidän työhönsä paneutunut (kasvatustieteilijöihin ei tässä laskettane opettajia, koska rivien välistä luen hänen katsovan opettajille koulun todellisuuden aukeavan).

Twiitti liittyy noin viikon takaiseen kädenvääntöön, joka sai alkunsa yliopistonlehtori Pekka Räihän mielipidekirjoituksesta Helsingin Sanomissa (teksti löytyy täältä). Kirjoituksessa Räihä huolehtii koulun uudistustarpeesta viitaten tuoreeseen Suomen Akatemian tutkimukseen, jonka mukaan jopa puolet helsinkiläisistä kuudesluokkalaisista on kyllästynyt kouluun ja pitää sitä merkityksettömänä (uutinen tutkimuksen tuloksista löytyy täältä). Sanottakoon lyhyesti, että Räihä käsittelee tekstissään toisaalta puheena olevan tutkimuksen tuloksia, toisaalta omia näkemyksiään: tutkimustulosten käsittelyn lisäksi Räihä toteaa muun muassa: "Muualla oppilaat luotsaavat koulun suuntaa ja arkea siinä missä opettajatkin" sen enempää erittelemättä, onko väitteen takana tutkimusta tai määrittelemättä mitä käsite "muualla" tässä yhteydessä tarkoittaa.

Räihän teksti sai vastineen kaksi päivää myöhemmin otsikolla "Kasvatustiede irtaantuu koulun arjesta" (teksti löytyy täältä). Vastineessa Räihä sai melkoisen kovaa kyytiä. Tai tarkemmin ottaen, kyytiä ei saanut Räihä vaan koko kasvatustiede. Vastineen kirjoittajat totesivat muun muassa: "On hyvin kyseenalaista, miten tällaisista lähtökohdista tehtävä tutkimus voi aidosti hyödyttää kouluissa tehtävää työtä". Mihin lähtökohtiin kirjoittajat viittasivat? Oliko Akatemiatutkimuksen metodologiassa virheitä, entä miten nuo virheet mahdollisesti olivat välittyneet Räihän tekstistä, jossa tutkimuksen lähtökohtia ei käsitelty? Kirjoittajien pääviesti oli se, että kouluilla työskentelevät eivät tunnista tutkijakunnan ulostuloista omaa työtään. Tähän perusteluna käytettiin sitä, ettei "koulun arjessa toimiva ... tunnista koulua Räihän huolenaiheista". Kuka ei tunnista? Kirjoittajat itse? Vai opettajat (minkä tutkimuksen mukaan)? Ja tarkoitettiinko sitä, ettei koulun arjessa toimiva (heistä kukaan?) tunnista Räihän huolenaiheita (yksittäisen henkilön näkemyksiä) vai että koulun arjessa toimiva pystyy osoittamaan harhan löydetyissä tutkimustuloksissa? Kirjoittajat moittivat kasvatustiedettä virheelliseksi käsittelemättä lainkaan itse tutkimusta tai sen todellisia lähtökohtia ja metodologiaa, käyttäen kritiikkinsä perusteena satunnaisen henkilön mielipiteitä. Toisaalta molempien kirjoituksessa jaetaan tismalleen samat huolet ja esitetään samat ratkaisuehdotukset. Vastine lisäksi tuo esiin koulun kentällä toimivien huolen siitä, ettei heidän työtään koeta ymmärrettävän. Tämä on toki hyödyllistä ja ansiokasta, mutta pyyntö esitetään erikoisesti hyökäten: vastine kiukuttelee jonkin Räihän tekstin herättämän tunneprovosoitumisen perusteella koko kasvatustieteelle. Näin vastineen kirjoittajat tulevat itse tehneeksi kardinaalivirheen: yleistävän yksittäisen kokemuksen perusteella.

Tutkimus on olemassa, jotta saisimme tietoa yleiskuvasta, piiloon jäävistä rakenteista, oletusten ja musta tuntuu -spekulaatioiden takana olevista asioiden välisistä todellisista laajuuksista. Yksikään tutkija ei kuvittele tuottavansa absoluuttista tietoa, vaan käsittelee ja esittelee tutkimustuloksensa aina suhteessa siihen, mitä virhettä menetelmään on saattanut sisältyä, mitä tutkimuksessa haettiin, ja mitä tulosten perusteella voi päätellä olevan mahdollisesti sellaista, mitä on syytä ottaa huomioon jatkossa. Kuvittelisin olevan jokaiselle selvää, että yksittäisessä koulussa (kunnassa, alueella) toiminta voi olla hyvin toisenlaista kuin koko valtakunnassa keskimäärin. Keskimääräisyys tarkoittaa nimenomaan keskimääräisyyttä, jonka taustalla voi olla pienempää tai suurempaa variaatiota. Kuvittelisin, että kyseiset mediakriittisyyteen vaadittavat peruskäsitteet ovat useimmilla meistä hallussa. Luulenkin, että vastineen kiukuttelun (ja vastineen innokkaan sosiaalisessa mediassa jakelun) taustalla on tunnepitoisempi huoli kouluarjen paineisiin ja kritiikkipelkoon liittyen.

Toimin itse kummallakin puolella aitaa: opetan ja teen tutkimusta. Näen, että tutkimuksen suora yhdistäminen tai linkittäminen koulun arkisiin tarpeisiin on haastavaa, sillä tutkimuksen varsinainen tavoite ei ole käytänteiden parantaminen, vaan uuden tiedon löytäminen. Puhutaankin perustutkimuksesta (pyritään löytämän uutta tietoa tiedon itseisarvoisuuden vuoksi) sekä soveltavasta tutkimuksesta (pyritään löytämään uutta tietoa käytänteiden parantamisen vuoksi). Kritisoitu akatemiatutkimus sijoittui mielestäni enemmän perustutkimuksen puolelle: pyritään yksinkertaisesti saamaan uutta tietoa. Aina ei tarvitsekaan tutkijaa miettimään, miten tulosten perusteella voisi toimia jatkossa. Esimerkiksi vastineen kirjoittajat esittivät lukuisia hyviä keinoja, joilla koululaisten kyllästymisen haasteeseen voidaan vastata (kaikki esitellyt keinot olivat muuten perustutkimuksen avulla aiemmin tunnistettuja).

Olen täysin kyllästynyt koulukentällä tapahtuvaan loputtomaan kädenvääntöön. Mielestäni voisimme täysin turhan ja hajottavan taistelun ja vastakkainasettelun sijaan hyödyntää jokaisen osapuolen asiantuntemusta. Ehdotan että tästä päivästä alkaen jokainen ottaa käyttöönsä seuraavat toimintatavat:

1. Lähden siitä, että toisen viestin tarkoitus ei ole hajottaa eikä vahingoittaa.
2. Ensin mietin, mitä toinen yritti sanoa, sitten vasta kritisoin.
3. Kun kritisoin, teen sen rakentavasti ja kysyn lisätietoa itseäni askarruttavista epäselvistä kohdista (en täytä lisätiedon tarvetta omilla luuloillani ja kuvitelmillani tai jos teen sen, tunnistan mitä olen tekemässä).
4. Jos tiedän (siis tiedän, en luule) jotain enemmän kuin keskustelun muut osapuolet, autan muita osaamisellani. Autan myös muita näkemään, mistä tietoni tulee. En kuitenkaan suutu, jos muut eivät ole kanssani samaa mieltä, vaan ymmärrän, että heidän lähtökohtansa voi olla erilainen tai he voivat tarvita enemmän aikaa tai tietoa samaan lopputulokseen päästäkseen.
5. En suutu, jos joku esittää tietoa, jonka itse koen jo selväksi. En esimerkiksi täysin hyödyttömästi käännä keskustelunavausta ilkkumiseen siitä, että kyseinen termi/innovaatio on ollut esillä jo vuonna -65. 
6. En lähtökohtaisesti tuhoa rakentaviksi keskustelunavauksiksi tai uuden tulevaisuuden rakentamiseksi tarkoitettuja toimia kyseenalaistamalla niiden esittäjän tarkoitusperiä/kompetenssia. Tänä päivänä jokaiselle pitäisi olla selvää, että fiksuja ajatuksia voi tulla yhtä hyvin professoreilta ja ensimmäistä työpäiväänsä opettajana tekeviltä. 
7. Muistan, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Vaikka jotain olisi jo yritetty, ei mikään estä yrittämästä uudestaan. Elämä on prosessia. Emme pääse minnekään perille, mutta voimme valita, yritämmekö tänään jälleen kerran.
8. Harkitsen oikein pitkään, ennen kuin liityn keskusteluun mukaan piikikkäästi ja epärakentavasti. Mietin, mitä haluan sanoa, ja pyrin kääntämään sanomiseni positiiviseen, muita arvostavaan ja ymmärtävään sekä yhteistä tavoitetta rakentavaan muotoon. Jos käytän nenäkästä huumoria, yritän olla siinä niin taitava, että sanomani on mahdollista ymmärtää useimpien toimesta oikein.

Lopuksi: Olin tällä viikolla Milanossa matematiikan opetuksen konferenssissa. Sain taas rautaisannoksen uusimpia alan tutkimustuloksia. Referoin tähän niistä neljää hyvin lyhyesti. Kerron myös, miten tuloksia voi linkittää koulun arkeen. Toivon mukaan näin saan tehtyä edes pienen teon sen edistämiseksi, että "tutkimus tukisi myös opettajien ammatillista itseymmärrystä sekä koulun sosiaalisen todellisuuden hahmottamista". Tämä oli toive, joka vastineessa varmastikin tarpeen ohjaamana kasvatustieteelle esitettiin.

Barbara Pieronkiewicz, Krakova: What are students afraid when they say they are afraid of mathematics?
Tutkija on kehittänyt aiemman psykologisen tutkimuksen pohjalta uutta lähestymistapaa matematiikka-ahdistuksen käsittelyyn. Uutena terminä esitetään affective transgression, jonka voisi kai suomeksi selittää tunnetason rohkeudeksi kasvaa vaikeudet kohdaten identiteetiltään ja tomintakyvyltään vahvemmaksi. Esityksessä käsitellään sitä, kuinka vahingollista tai hyödyntöntä voi olla, jos opettaja kuittaa oppilaan kyseenlaistamisen esimerkiksi sanomalla: "matikkaa tarvitaan vaikka kaupassa", tai esimerkiksi sanomalla: "tää nyt on vaan pakko oppia". Silloin ei päästä käsiksi syihin, eli siihen, mistä tarve kyseenalaistukseen tulee. Keskustelussa puhuttiin siitä, että affektiivisen transgression on syytä olla yksilölle tietoista ja vapaaehtoista, esimerkiksi niin, että pelätessään vastaamista päättää itse aktiivisesti harjoitella sitä, ja saa harjoitteluun apua ja tukea. Pakotettuna tai liian kauas turvalliselta alueelta jouduttaessa affektiivista transgressiota ei helposti tapahdu.

Kim Beswick, Tasmania: Raising attainment: What might we learn from teachers' beliefs about their best and worst mathematics students?
Tutkija on pyytänyt opettajia kuvailemaan hypoteettista parasta ja heikointa oppilasta matematiikassa. Tuloksina huomataan, että opettajat eivät näe hyvää ja huonoa oppilasta saman janan oppilaina eri kohdissa, vaan jokseenkin erillisinä oppilastyyppeinä. Siis siten, että huono oppilas ei ole vain potentiaalinen hyvä oppilas, joka ei vielä ole yhtä pitkällä kuin hyvä, vaan siten, että huono oppilas on jotakin sellaista, jolla tavoitteetkin ovat erilaisiet kuin hyvällä. Seurauksena tästä huomataan, että opettajat tekevät pedagogiset päätöksensä pikemminkin pyrkimällä tekemään huonoista oppilaista hieman parempia huonoja oppilaita sen sijaan, että pyrkisivät aidosti tarjoamaan kaikille motivoivia ja sopivalla tavalla haastavia tehtäviä. Esimerkiksi älyllisiä haasteita ja monipuolisia tehtäviä katsottiin sopivaksi antaa ainoastaan jo hyville oppilaille, kun taas huonojen katsottiin tarvitsevan lähes yksinomaan mekaanista puurtamista. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että huonon oppilaan motivaatio voisi kasvaa mielenkiintoisten, sopivalla tavalla monipuolisten tehtävien kautta, tai että huonon oppilaan ajattelu laajenisi mekaanisten tehtävien käsittelyä vankemmaksi.

Andreas Eichler, Katinka Bräunling & Hanna Männer, Kassel & Freiburg: A contribution to the relation between teachers' professed and enacted beliefs 
Tutkijat lähestyvät pitkään tunnettua ongelmaa, eli epätasapainoa opettajian aktuaalisissa toimissa verrattuna heidän kyselyissä antamiinsa näkemyksiin. On ollut pitkään tiedossa, että opettajat ovat näkemyksiltään usein hyvinkin lähellä tavoitteita ja muun muassa opetussuunnitelmaa, mutta se, mitä luokkahuoneissa lopulta tapahtuu, voi olla noiden käsityksen kanssa suuressa ristiriidassa. Aihetta on lähestytty lukuisista näkökulmista, muun muassa haastamalla käytettyjen kyselymenetelmien mielekkyyttä tai toisaalta arvioimalla erilaisten sitoutumusten tärkeyttä opettajan valintojen vaikuttimina (suomeksi: "uskon kyllä oppilaiden autonomiaan, mutta tänään minulla on kolme pahinta häirikköä erityisen hankalina (sitoumus 1), ja on perjantai-ilta ja olen aivan poikki ja minulla on kauhea päänsärky (sitoumus 2)"). Tutkijat ehdottavat tulostensa pohjalta muun muassa, että tulevissa tutkimuksissa on syytä antaa enemmän painoa sille, mitkä osa-alueet ovat tutkittaville kaikkein merkityksellisimpiä (painavat valinnoissa enemmän); että tutkimusseurannan tulisi ulottua aiempaa pidemmille ajanjaksoille; että kysymysten tulisi sisältää konteksti (esimerkiksi "Kuinka paljon autonomiaa olet halukas tarjoamaan omien oppilaidesi kanssa perjantai-iltapäivän viimeisillä tunneilla?"); että kysymyksiin sisällytettäisiin lisäksi matemaattinen konteksti (minkä matemaattisen osa-alueen tai työtavan kanssa ollaan tekemisissä). Ehdotukset saattavat kuulostaa triviaaleilta, mutta tutkimus tehdään aina perusteellisesti, ja triviaaleihinkin tuloksiin halutaan aina päätyä kunnollisen harkinnan kautta juuri mutu-tuntuman ja siitä mahdollisesti seuraavien harhalaukausten välttämiseksi.

Peter Liljedahl, Vancouver: Numeracy task design: A case of changing mathematics teaching practice
Tutkija lähestyy teemaa, joka koskettaa opettajia lukuisten uudistusten vuoksi. Opettajille tuotetaan valtavia määriä uusiä käsitteitä sekä tavoitteita, joita joko ei eritellä tarkasti, ei anneta niiden käsittelyyn riittäviä työkaluja, tai molempia. Tutkimuksessa käsitellään numeracyn (numerotaidon / matemaattisen lukutaidon) käsitettä ja sitä, millä tavoin käsitteeseen liittyvät tavoitteet opettajille uutena esitetään, sekä miten opettajat haasteeseen tarttuvat. Tuloksissa tulee esiin, että käsite esitellään opettajille lähinnä lyhyen määritelmän kautta (sama koskee muuten monia uuden opetussuunnitelman mukanaan tuomia uusia käsitteitä täällä kotomaassamme). Määritelmä sinänsä ei anna kummoisia työkaluja opettajille asian käsittelyyn. Tuloksissa huomataan myös, kuinka erään opettajan toimintamalliksi tulee tehdä numerotaidon käsitettä näkyväksi siinä, mitä hän jo joka tapauksessa tekee. Tämä osoitautuu hyödylliseksi ja tehokkaaksi.

Tässä lyhennelmäni ja koosteeni noin 40 konferenssista kuullusta tutkimuksesta. Monista tutkimuksista tuli valtavasti uutta ajateltavaa ja kiinnostavaa tietoa. Lisäksi jokaiseen tutkimukseen käytetty aika ja panostus oli ollut suurta, vaatinut joissakin tapauksissa jopa vuosien seurannan, materiaalin käsittelyn, analyysin luotettavuuden varmistamisen ja raportointiin paneutumisen. Hieman marraskuisin mielin toivoisin, että tästä eteenpäin jokaisella meistä kynnys toisten ihmisten ponnistusten lyttäämiseen pysyisi mahdollisimman korkealla.