SOKRATES: Mielestäni olen ollut johdonmukainen. Missä olet huomannut ristiriidan, rakas ystävä?
MEGILLOS: Eikö se ole ilmiselvää? Viime kerralla puhuessamme vakuutit minut siitä, että oppilaiden suurien erojen takia emme voi arvioida heitä kaikkia samalla tavalla. Olet palannut tähän aiheeseen uudelleenkin. "60% oppilaiden koulumenestyksestä johtuu perinnöllisistä syistä", muistan sinun sanoneen.
SOKRATES: Näin olen kirjoittanut.
MEGILLOS: Samaan aikaan olet kirjoittanut paljon kasvun asenteesta. Kuten tiedämme, ihmiset jotka uskovat menestyksen johtuvan lahjakkuudesta (joilla on "muuttumattomuuden asenne") pärjäävät huonommin koulussa kuin ne, jotka uskovat menestyksen johtuvan omasta vaivannäöstä ja työnteosta ("kasvun asenne"). Kysynkin sinulta: eikö tässä muka ole ristiriita? Kummasta oli kysymys: lahjakkuudesta vai työnteosta?
SOKRATES: Oletko kuullut, että ADHD-lääkkeitä annetaan sekä liian paljon että liian vähän? Miten se on mahdollista?
MEGILLOS: Kuulostaa ristiriitaiselta. Ellei... ellei lääkkeitä määrätä liian paljon nuorille, joilla ei olekaan keskittymishäiriötä, mutta kaikki ADHD:stä kärsivät eivät saa lääkkeitä. Silloin lääkkeitä annetaan sekä liikaa että liian vähän, näkökulmasta riippuen.
SOKRATES: Juuri näin on asia. Kysynkin siis: onko ristiriitaista sanoa, että opettajat sekä yliarvioivat että aliarvioivat synnynnäisen lahjakkuuden merkityksen?
MEGILLOS: Ristiriita varmaan katoaa samalla tavalla: jotkut opettajat korostavat lahjakkuutta liikaa, eivätkä sen vuoksi kannusta oppilaitaan tekemään tarpeeksi töitä; toiset taas eivät ota lahjakkuuseroja lainkaan huomioon, jolloin he päätyvät syyllistämään oppilaita, jotka eivät kykene oppimaan kaikkein vaikeimpia asioita.
SOKRATES: Juuri näin. Siksi sanomani onkin kaksijakoinen: ottakaa lahjakkuuserot huomioon, mutta muistakaa myös, että jokainen oppilas voi kehittyä, mikäli heitä kannustetaan tekemään töitä. Kaikki eivät ehkä edisty yhtä nopeasti tai yhtä pitkälle, mutta he edistyvät silti, mikäli he uskovat voivansa edistyä.
MEGILLOS: Kuulostaa loogiselta, mutta tämä vaivaa minua edelleen. Sopiiko tämä ajatus oikeasti yhteen kasvun asenteen kanssa? Siinähän sanotaan, ettei lahjakkuudella ole merkitystä.
SOKRATES: Mitä kasvun asenne tarkalleen sanoo?
MEGILLOS: Jos oppilas uskoo menestyksen olevan kiinni lahjakkuudesta, hän pärjää huonosti. Hän ei tee töitä, koska uskoo menestyksen johtuvan vain hänen synnynnäisistä kyvyistään.
SOKRATES: Jos kuulet, että 1% hyttysistä levittää Länsi-Niilin virusta, olisiko sinusta lause "hyttyset levittävät Länsi-Niilin virusta" totuudenmukainen?
MEGILLOS: Toki.
SOKRATES: Mutta jos ihmiset kuulevat lauseen "hyttyset levittävät Länsi-Niilin virusta", niin he uskovat sen tarkoittavan, että ainakin 90% hyttysistä levittää virusta (Cimpian, Brandone & Gelman 2011). Ihmisillä on taipumus yleistää asiat aivan liian pitkälle.
MEGILLOS: Tarkoitat siis, että mikäli ihmisille sanotaan "synnynnäinen lahjakkuus vaikuttaa koulumenestykseen", he päättelevät, ettei millään muulla ole väliä? Ja että ihmiset helposti yliarvioivat lahjakkuuden merkityksen? Ja siksi on parempi korostaa ahkeruuden ja työnteon merkitystä, koska ne ovat jokaiselle oppilaalle kuitenkin todella tärkeitä?
SOKRATES: Aivan. Jokainen VOI parantaa suoritustaan harjoittelun avulla: geenit eivät ole kohtalo! Siksi yksittäisen oppilaan ei kannata koskaan miettiä omaa lahjakkuuttaan tai sen puuttumista: hänen kannattaa aina miettiä vain sitä, miten hän saa oman potentiaalinsa käytettyä kaikkein parhaiten. Ja tässä häntä auttaa kasvun asenne: se, että hän uskoo voivansa kovalla työllä ja ahkeruudella päästä pidemmälle kuin missä hän nyt on.
MEGILLOS: Mutta opettajan kannattaa aina muistaa, että oppilaiden välillä on myös eroja?
SOKRATES: Tietyin varauksin kyllä. Opettajat voivat tosin painottaa oppilaiden eroja mielessään aivan liikaa. He voivat myös yliarvioida, kuinka paljon oppilaan tämän hetken menestys kertoo hänen lahjakkuudestaan. Mutta on jo myöhä: jatketaan näistä aiheista joskus toiste.
Seuraavaksi: Dialogi arviointikyvystä.
Itse olen lohduttautunut joskus ajatuksella ja tuonut esiin myös oppilaille, että vaikka se mitä oppilas koulussa oppii, ymmärtää, oivaltaa on hyvin tärkeää, tapahtuu oppiminen pääsääntöisesti kuitenkin muualla. Koulun ulkopuolella. Peruskoulussa opitaan perusasioista perusasiat. Jos tieto ja taito kiinnostaa laajemmin, haluaa saada sitä herkkua lisää, on se hankittava muualla. Koulu ei riitä jos on intohimoa.
VastaaPoistaItse kiitän sitä että kasvoin yhtenäiskulttuurin Suomessa 70-luvulla jolloin tv-kanavia oli vain kaksi ja ohjelmien taso oli hyvä. Hyvät yleistietoni hankin aktiivisesti että passiivisesti telkkua tuntikausia tuijottamalla, kirjastossa hengailemalla, tarttumalla milloin mihinkin mikä kiinnosti.
Lukiossa tai yliopistossa oppimastani en muista sisäistäen paljoakaan.
Merkittävistä tajuntaa järisyttävistä tv-ohjelmista lapsuudessani tai nuoruudessani sitäkin enemmän. Ja innosta minkä ne herättivät asioihin.
Koulu on edelleen seula eteenpäin. Siksi koulumenestys kannattaa, välineellisesti, koska meillä muuta tietä ei juuri ole kuin koulutus, ellei sitten ole sattunut syntymään "sukuun."
Mutta oppimisessa peruskoulutus on vain jäävuoren huippu.
Oliko se Erno Paasilinna joka sanoi että ainoa oppinut on itseoppinut, muut ovat opetettuja. Tämä ajattelun itsenäisyyden puute hyppää silmille nykyäänkin yliopistolaisten kanssa (siis jos hyttysyleistän). Kritiikki on usein ennalta-arvattavaa, kovin moni haluaa päivystäväksi dosentiksi päivystävän dosentin paikalle pelaamaan kieltä sen noin 20-40 sanan listan kanssa joiden paikkaa vaihtamista kutsutaan sitten keskusteluksi. Luonnontieteet ja duunarit ja muut hanslankarit ovat tästä kyllä enemmän vapaita, mutta meidän humanistien kanssa on aina vähän niin ja näin: toisaalta on toisaalta on toisaalta.
Hienon dialogin olit kirjoittanut.
t. vihreä varavaltuutettu