Ruohonkorsia maalaamassa

Kirjoittanut Antti Värtö 

I.

Uuden OPSin myötä on syntynyt keskustelua siitä, kuinka hidasta koulun muuttuminen on. Ilmiöoppimisesta puhuttiin jo 60-luvulla, mutta se ei ottanut tulta. Oppilaiden valinnanvapaus oman oppimisensa suhteen oli tapetilla jo 100 vuotta sitten, mutta ei siitäkään mitään tullut. Mikseivät uudistukset leviä yleiseen käyttöön?

Everett Rogers esitteli kirjassaan Diffusion of Innovations monille tutun käyrän, joka kuvaa innovaatioiden leviämistä:

Salla Lindström, CC BY-SA 3.0

Ensimmäisenä innovaattorit kehittävät uuden idean. Varhaiset omaksujat tarttuvat ideaan, ja jos se osoittautuu toimivaksi, leviää idea myös enemmistön pariin. Kun enemmistön jälkijoukko tarttuu ajatukseen, on se levinnyt jo melkein koko väestön piiriin. Viimeinen joukko eli "vitkastelijat" saattaa vielä hangoitella vastaan pitkänkin aikaa, mutta lopulta hekin luovuttavat.

Esimerkiksi matkapuhelimien tapauksessa 80-luvun jupit olivat varhaisia omaksujia, 90-luvun aikana enemmistön etujoukko osti nokialaisensa ja vuonna 2010 oli jäljellä enää muutama tervaskanto, joilla ei ollut kännykkää.

Opetusalalla syntyy paljon innovaatioita, joihin varhaiset omaksujat tarttuvat nopeasti. Nämä uudistukset eivät kuitenkaan oikein leviä enemmistön pariin.

Olisi helppoa syyttää "muutosvastarintaa", mutta ehkä vikaa on myös innovaattoreissa itsessään.

II.



Innovaattorien näkökulmasta kaikki muut kuin varhaiset omaksujat ovat hidasteita. Innovaattorien ja varhaisten omaksujien on usein hyvin vaikea käsittää, miksi muut eivät intomielisinä tartu uuteen ideaan kiinni.Varsinkin enemmistön jälkijoukko vaikuttaa vastustavan muutosta itseisarvoisesti.

Enemmistön jälkijoukon näkökulmasta innovaattorit ovat rasittavia. He ovat kuin Dilbertin pomoja, jotka suoltavat suustaan tämän hetken trendisanoja ja ovat ensi viikolla siirtyneet seuraavaan asiaan. Innovaattorit tuntuvat kärsivän ADHD:sta. He intoilevat hetken uudesta kiiltävästä jutusta - ja sitten unohtavat koko asian kun uusi trendikkäämpi asia ilmestyy näköpiiriin. Uudistuspuhe alkaa jossain vaiheessa kuulostaa kärpäsen surinalta: jos siihen ei kiinnitä huomiota, ei sillä ole mitään vaikutusta omaan elämään.

Tässä on aika iso kuilu, ja veikkaisin, että tämä on yksi  syy siihen, mikseivät uudistukset leviä laajemmin.


III.

Varhaiset omaksujat tulevat mukaan vasta, kun innovaattorit ovat jo olleet pitkään vauhdissa - ja etujoukko mukaan vasta sitten, kun käytännössä kaikki omaksujat ovat jo vauhdissa. Innovaatioiden diffuusio on HIDASTA. Kännyköidenkin tapauksessa kesti n. 20-30 vuotta, ennenkuin diffuusio oli levinnyt enemmistön jälkijoukkoon asti.

Jos uusia juttuja tulee liian nopeasti, ei diffuusioprosessi toimi. MiniDiskit eivät ottaneet tulta, sillä ne esiteltiin liian nopeasti CD-levyjen jälkeen. Edellinen uudistus  ei ollut ehtinyt levitä enemmistön etujoukkoon asti, joten enemmistö ei ollut vastaanottavainen uudelle idealle. Jos jokin idea ei ole levinnyt edes varhaisten omaksujien porukkaan kokonaan, ennen kuin uusi innovaatio jo puskee päälle, ei enemmistö koskaan tartu mihinkään ideaan. Tahti on liian kova.

Jos ilmiöopetuksen rumpua hakataan muutamia vuosia, mutta sitten siirrytäänkin puhumaan vain yksilöllisestä oppimisesta ja sen jälkeen pelkästä digiloikasta, eivät innovaatiot koskaan leviä koko opettajakuntaan.

Jos haluaisimme oikeasti uudistaa, pitäisi olla kärsivällisempi. Valita muutama hyvä uudistus, ja levittää niiden ilosanomaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Mutta tämä ei tietysti sovi uudistajien luonteeseen. Et pidä yllä mainettasi "innovaattorina", jos toistat samaa sanomaa 20 vuotta. Innovaattoreilla on suuri houkutus keksiä uusia asioita melko usein. Turhan usein.

G.K.Chesterton kirjoitti: "Jos maalaat joka päivä yhden ruohonkorren lempivärilläsi, etenet hitaasti. Mutta jos muutat lempiväriäsi joka päivä, et etene lainkaan".

Hyödyttömintä palautetta aiheuttaa tietämättömyys

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomissa julkaistiin viikonloppuna mielenkiintoinen kirjoitus. Toimituspäällikkö Erja Yläjärvi kirjoitti otsikolla "Surkea käytös myös maksaa" (HS 14.5.2016) työssä kohdattavasta huonosta käytöksestä, joka tarkemmin ajateltuna aiheuttaa jopa kansantaloudellisen ongelman. Luokaton palautteenanto, vihapuhe tai panettelu saa aikaiseksi lujimmassakin pakertajassa pahaa mieltä, väsyneisyyttä, pahimmillaan masennusta ja aivan vähimmilläänkin energian kulumista. Energian, joka tarvittaisiin kipeästi maan nousukiitoon nostamiseen toisillemme puolustautumisen sijasta.

Kirjoitus toi mieleeni palautteen, jonka itse sain Aamulehdessä julkaistuun väitöstäni käsittelleeseen artikkeliin liittyen. Sain mukaviakin kommentteja ja kiintoisaa keskustelua, mutta eräässä kommentissa tutkimustani kuvailtiin sanalla nollatutkimus, kerrottiin opetussuunnitelman olevan niin täysi, ettei esittämiini pelleilyihin ole aikaa, ja kehotettiin  tohtoria menemään ihan itse kouluun ymmärtämään, mistä siellä oikeasti on kyse. Tämä lähinnä huvitti ja muistutti pidättäytymästä keskusteluista, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Yläjärven kirjoitus sai minut miettimään kommenttia uudelta kannalta. Kommentoija halusi ehkä nimenomaan tehostaa työtäni. Ehkä hän halusi vilpittömästi antaa hyviä vinkkejä minulle, ja toisaalta muille lukijoille siitä, mikä olisi oikeastaan tärkeämpää. Sanamuodot hän olisi kai voinut valita kauniimmin, mutta lähdetään hetkeksi siitä, että kommentoijalla oli relevantti tavoite. Olisi siis tärkeää, ettei tutkimusta tehtäisi tuntematta samalla koulun todellisuutta ja esimerkiksi opetussuunnitelman asettamia vaatimuksia. Miten voisin hyötyä tästä vinkistä? Vinkin hyödyllisyyttä nakertaa se, että olen koko tutkimustyöni ajan toiminut aktiivisessa opetustyössä ja täydennyskouluttanut opettajia opetussuunnitelman todellisesta sisällöstä. Suuren yleisön suurimpia virhekäsityksiä on juuri opetussuunnitelman vaatimusten valtavuus, joka oikeasti estäisi pedagogiikan uudistumisen. Koska kommentoijani kantoi tätä samaa virhekäsitystä, antoi hän tämän väärinkäsityksen rajoittamana minulle ohjeen, josta ei ollut minkäänlaista hyötyä. Kommentoija myös kehotti menemään kouluun ihan oikeasti tietämättä, kuinka paljon siellä olen toiminut, ja kuinka monin tavoin olen työskennellyt konkreettisten opetuskäytänteiden ja -materiaalien rakentamiseksi ja niiden jakamiseksi vapaaehtoistyönä kenelle hyvänsä. 

Hyvää tarkoittava vinkki paitsi kulutti energiaani hyvän mielen tuottamisen sijaan, oli myös täysin hyödytön. Tuo hyödyttömyys johtui siitä, ettei kommentoija ollut perehtynyt ohjeistettavaansa lainkaan. Tällaisia reittejä pitkin tietämättömyys kuluttaa yksilöiden voimavaroja ja koko kansantaloutemme resursseja. Mitäpä, jos esittäisimme toisillemme kysymyksiä väitteiden ja mielipiteiden heittelyn sijaan? Entä, jos minultakin olisi kysytty, olenko miettinyt missä määrin opetussuunnitelman vaatimukset vaikeuttavat uutta pedagogiikkaa? Keskustelua olisi ollut mahtava käydä, ja olisin saanut hienon tilaisuuden kertoa lisää siitä, minkä parissa olen työskennellyt. Olisin myös itse voinut jatkaa keskustelua kysmyksin: mikä koulumaailmassa on antanut ymmärtää, että vaatimusten takana on juuri opetussuunnitelma? Mikä keskustelijoita uudessa pedagogiikassa oikeasti huolettaa? Millaisia muutoksia he itse kaipaisivat?

Olen ollut kevään ajan harvinaisen kiireinen. Väittelin, aloitin uudessa työssä Jyväskylän yliopistossa, taloni remontti jatkuu, uusia pedagogisia innovaatioita on työn alla. Myös FLUSH-tapahtumakonsepti on ollut kovan kehityksen alla ja muovautunut yhä paremmaksi (ja on vihdoin tilattavissa!). Lupailin kirjoittaa blogiin ahkerammin kuin mitä sittenkään pystyin, mutta onneksi Antti on kunnostautunut mainioilla teksteillä koko kevään ajan. Tämän tekstin aiheeseen liittyen haluan kertoa, kuinka FLUSHin tehtävistä yksi tavoittelee nimenomaan keskustelukulttuurin parantamista. On helppoa todeta Yläjärven tavoin, että luokaton palautteenanto on luokatonta palautteenantoa, mutta monesti palautteenantaja luultavasti kuvittelee (kuten esimerkissäni) itse olevansa hyvällä asialla. Tämän dilemman ratkaiseminen on tärkeämpää kuin pelkkä tilanteen pahoittelu. FLUSH-tehtävässä oppilaat saavat vastaansa konkreettisisa tilanteita, joissa on tarvetta antaa palautetta, ja joissa ennakkoluulojen varassa toimiminen vaarantaa tarkoituksenmukaisuuden. He saavat ohjeistetusti harjoitella kuinka tunnistaa oma ennakkokäsitys tunteita herättävässä tilanteessa, ja kuinka kysymysten ja kuuntelun avulla voi päästä selvittämään tilannetta kaikkien kannalta asianmukaisella tavalla. 

Pian koittavat kesälomat - tsemppiä ja jaksamista jokaiselle koulussa ahkeroivalle! Kysellään lisää toisiltamme, selvitetään asiat, jotka mietityttävät. Näin päästään antamaan paremmin osuvaa palautetta. Oikein hyvää kesän alkua!

Mitä tekisit, jos taivas olisi rajana?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

"Miten järjestäisit opetuksesi, jos resursseja olisi rajattomasti?"

"Mitä tekisit, jos saisit täyden vapauden opetuksesi toteuttamisessa?"

Nämä eivät ole turhia kysymyksiä. Äkisti voi käydä niin, että saa tilaisuuden toteuttaa haaveensa. Silloin on parempi, että on haaveita valmiina.

II.

Opoilla on hyvin vähän oppitunteja. Luin kiinnostavista ohjaukseen liittyvistä opetuskokonaisuuksista, kuten vaikka yrittäjyyskasvatuksesta, mutta ajattelin aina: "Kuulostaa kivalta, mutta millä ajalla?"

Sitten yllättäen sain itselleni valinnaiskurssin. Vain muut opot voivat ymmärtää, kuinka hämmästyttävä tilanne tämä oli: yhtäkkiä minulla oli kymmenen oppilasta, joilla oli ylimääräisiä opon tunteja viisi tuntia viikossa! Tämä on opolle suunnilleen yhtä epätodennäköinen tilanne kuin se, että rehtori antaisi joulubonuksena Rolls Roycen lahjaksi.

Vihdoin minulla olisi mahdollisuus vetää kaikki ne kivalta kuulostaneet kokonaisuudet! Vain yksi ongelma: en enää edes muistanut, mistä olin aikanani innostunut. En ollut laittanut ideoita mitenkään muistiin. Miksi olisin, kun en uskonut koskaan voivani käyttää niitä?

Sain toteuttaa unelmani, mutten enää muistanut, mitkä ne olivat.

Se oli ensimmäinen huti.


III.

Jokainen opettaja on joskus varmaan törmännyt ihanaan pedagogiseen ideaan, jonka haluaisi ehdottomasti toteuttaa - mutta joka vaatisi kaksi opettajaa. Ja koska avustajaresurssia ei liikene ilman edistyneiden voodoo-taikojen osaamista, jäävät nämä tunnit vain haaveiksi.

Ja koska niitä ei kuitenkaan voi koskaan toteuttaa, niin ei niitä vaivaudu ajattelemaan sen enempää.

Ja sitten saattaa käydä niinkuin minulle viime viikolla. Yhtäkkiä minulla oli mahdollisuus saada samanaikaisopettaja muutamalle tunnille. Jos olisin todella halunnut, se olisi järjestynyt.

Mutta en ollut oikeastaan ikinä suunnitellut kunnolla, mitä voisin tehdä, jos minulla olisi toinen opettaja apuna. Turha haaveilla mahdottomasta.

Kun mahdoton yllättäen toteutui, minulla ei ollutkaan haaveita valmiina.

Toinen huti.


IV.

Osallistuin pari kuukautta sitten Sitran järjestämään tapahtumaan, jossa näytettiin elokuva "Most Likely to Succeed". Leffa kertoi High Tech High -koulusta, jossa opetus toteutetaan kokonaan erinäisten projektien kautta.

Minut pysäytti erityisesti kohtaus, jossa kerrottiin koulun erikoisesta rekrytointitavasta. Opettajat palkataan vain vuodeksi kerrallaan, mutta vastineeksi he saavat täyden vapauden toteuttaa opetuksensa aivan miten haluavat. Siksi kouluun hakee lähinnä opettajia, joilla on visio. Jotka vihdoin pääsevät toteuttamaan sellaista opetusta, josta he ovat haaveilleet jo vuosia.

Katsoessani elokuvaa tajusin kauhukseni, ettei minulla ole visiota.

En osannut sanoa, mitä tekisin, jos saisin täyden vapauden. En ollut miettinyt, mitä haluaisin, jos taivas olisi rajana.

Tajusin, että kolmas huti on vain ajan kysymys.


V.

Joskus haaveet voivat toteutua, joten on parempi olla haaveita valmiina. Ja TV-Shopia lainatakseni: eikä tässäkään vielä kaikki. Jos on avoin tilaisuuksille, niitä tuppaa myös huomaamaan.

Richard Wiseman on tutkinut onnekkuutta. Hän teki kokeen, jossa ihmiset saivat ensin arvioida, ovatko he onnekkaita vai epäonnisia. Sen jälkeen hän antoi koehenkilöille käteen sanomalehden. Heidän tehtävänään oli kertoa, kuinka monta kuvaa lehdessä on.

Epäonnisilla kului tehtävän suorittamiseen pari minuuttia. Onnekkailla vain muutama sekunti. Lehden toisella sivulla oli nimittäin koko sivun ilmoitus: "Lopeta laskeminen. Tässä lehdessä on 43 kuvaa". Lähes kaikki onnekkaat huomasivat ilmoituksen; lähes kukaan epäonnekkaista ei huomannut. (Wiseman 2003 [PDF]).

Wiseman päätteli tästä, että suuri osa siitä, mitä kutsumme "onnekkuudeksi", on vain kyky pitää silmät auki, havaita hyviä tilaisuuksia  - ja uskallusta tarttua tilaisuuksiin.


VI.

Voi tuntua turhalta käyttää aikaa miettien, mitä tekisi rajattomalla budjetilla. Budjetti kun tuppaa olemaan erittäin rajallinen. Mutta unelmointi on hyödyllistä. Silloin selkeyttää itselleen, millaista opetusta oikeasti haluaisi pitää.

Ja silloin voi saada ideoita, joita voi toteuttaa rajallisellakin budjetilla.

Ehkä haaveissasi kaikilla oppilailla olisi omat iPadit, jotta he voisivat esimerkiksi tehdä elokuvia. Tähän ei useimmissa paikoissa ole rahaa - mutta ehkä oppilaat voivatkin käyttää omia kännyköitään kamerakynämenetelmällä? Leikkaus ei ehkä onnistu yhtä siististi, mutta ainakin ajatuksen voi toteuttaa heti.

Tai ehkä haaveilet siitä, että oppilaat voisivat käydä useammin teatterissa. Teatterilippuihin ei välttämättä ole varaa - mutta monilla paikkakunnilla on olemassa ilmaisia kulttuuritapahtumia, joihin luokan kanssa voisi mennä. Kenties oppilaat voivat itse tehdä näytelmän?

Ehkä haluat avustajan, jotta voisit eriyttää tunteja paremmin. Avustajaresurssia ei ole jaossa - mutta eriyttämiseen voisi kokeilla yksilöllisen opiskelun menetelmää.

Ja niin edespäin.

Yritän itse parhaillaan selkeyttää itselleni, mikä on minun visioni oppilaanohjaukseen. Jo lyhyen pohtimisen jälkeen olen saanut monta ajatusta oman työni kehittämisestä - mutten vielä tiedä, ovatko ajatukset hyviä vai huonoja. Se selvinnee vain kokeilemalla.

Mutta olen huomannut, että ideoita tulee paljon enemmän, mikäli tietää, mitä oikeastaan haluaa.

Emme seiso jättiläisten harteilla

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

@akiluos @aino_maaria @valkeajarvi @jsivonen Kulttuuri muuttuu yhdet hautajaiset kerrallaan?

— Antti Värtö (@AnttiVarto) 25. tammikuuta 2016

Jokin aika sitten Twitterissä käytiin keskustelua siitä, kuinka koulu muuttuu niin hitaasti. Leukailin silloin, että kenties edistyminen tapahtuu samalla tavalla kuin tieteessäkin: yhdet hautajaiset kerrallaan.

Melkein välittömästi twiitin lähettämisen jälkeen aloin katua sitä. On liian helppoa olettaa, että koulun muutoksen tiellä ovat pölyyntyneet vanhemmat lehtorit, jotka yhä uudelleen käyttävät 30 vuotta vanhoja piirtoheitinkalvojaan. On myös suuri virhe olettaa, että nuoret opettajat olisivat energisiä panttereita, jotka tarttuvat ketterästi ja ennakkoluulottomasti uusiin pedagogisiin välineisiin.

Joo, jotkut vanhemmat opettajat eivät enää kehitä opetustaan, mutta monet kehittävät. He eivät ole aloittaneet välttämättä mitenkään matalalta tasolta. Ja he ovat saattaneet edistyä huomattavan pitkälle vuosien mittaan.

Ja usein virkaiältään nuorimmat opettajat pitävät kaikkein konservatiivisimmat tunnit.

II.

Monien opettajien tavoin minäkin olen kehittänyt omaa opetustani pikku hiljaa. Tutustuin yksilölliseen opetukseen, yhteistoiminnalliseen oppimiseen, ilmiöoppimiseen, projektioppimiseen, positiiviseen pedagogiikkaan ja niin edelleen. Sain askel askeleelta kehitettyä opetustani eteenpäin, ja vaikken ole vieläkään tyytyväinen, olen ainakin tyytyväisempi kuin muutama vuosi sitten.

Tällä polulla huomasin, kuinka vähän mitään todella uusia oivalluksia pedagogiikassa tai didaktiikassa on lähivuosina esitetty. Tai edes lähivuosikymmeninä. Käytännössä mitä tahansa yllä mainitsemaani "uudistusta" on kokeiltu jo sata vuotta sitten.

Miksi nämä uudistukset eivät sitten ole laajemmassa käytössä? Tähän en ole täysin pätevä vastaamaan (ja kehoitan aiheesta kiinnostuneita tutustumaan Martti Hellströmin ajatuksiin Uuden koululiikkeen epäonnistumisesta), mutta ainakin yksi ajatus tuli mieleeni:

Koulukulttuuri ei muutu yhdet hautajaiset kerrallaan: se aina palaa alkuun. Jokainen opettaja aloittaa nollasta.

Kuvitellaan uunituore opettaja, joka ei ehkä ikinä ole opiskellut pedagogiikkaa kovinkaan huolellisesti. Hänellä ehkä on ajatuksia uudenlaisesta opetuksesta, mutta ei itsevarmuutta niiden toteuttamiseen. Hän kokeilee vaikkapa projektioppimista, mutta uudet opettajat ovat arkoja: jos homma ei toimi, he helposti perääntyvät liian kauas. Jos heidän ensimmäinen kokeilunsa on epäonnistunut, he päätyvät hylkäämään koko metodin. Muutaman kokeilun jälkeen opettaja olisi voinut löytää keinon saada metodi toimimaan, mutta nyt hän ottaa vuosiksi takapakkia.

Uunituoreesta opettajasta tulee vähän kokeneempi opettaja. Hän saa varmuutta ja luottamusta ryhmänhallintataitoihinsa. Hän ehkä jossain vaiheessa toteaa, etteivät hänen oppilaansa oikein tunnu oppivan kunnolla, ja hän miettii, olisiko aika kokeilla jotain uutta. Hän kaivaa vanhat pedagogiikan muistiinpanonsa esille ja testaa, josko sieltä löytyisi uutta virtaa. Pikkuhiljaa opettaja saattaa saada oppilaansa kiinnostumaan oppimisesta.

Ja sitten hän jää eläkkeelle.

Hänen tilalleen tulee uunituore opettaja, joka ei ikinä opiskellut pedagogiikkaa kovinkaan huolellisesti: hänellä on ehkä ideoita, mutta ei itsevarmuutta niiden toteuttamiseen.

Ja niin edelleen ja niin edespäin.

III.

Jostain syystä päädymme koulussa aina keksimään pyörän uudestaan. Hyvin suuri osa toimivasta opetuksesta on hiljaista tietoa: sen siirtäminen ihmiseltä toiselle ei ole helppoa. Mutta me emme kunnolla edes yritä.

Kyllä, osana opettajankoulutusta on auskultointi, mutta siinä vaiheessa opettajakoulutettavalla on niin paljon muutakin mielessä. Ainakin minulla (ja monilla muilla, joiden kanssa olen asiasta puhunut) auskultointi kului pitkälti ryhmänhallinta- ja esiintymistaitoja hioessa. Lisäksi minulle jäi auskultoinnin jälkeen päähäni ajatus, että didaktiikan tunneilla esitellyt projektioppimiset ja vastaavat ovat kivoja ajatuksia, mutta "eihän niitä voi käytännössä toteuttaa". En ole varma, mistä tämä asenne syntyi, mutta jostain se tuli, enkä ole tässä yksin.

Opettajien autonomia on mahtava asia, mutta sen kääntöpuolena on opettajien eristäytyminen toisistaan. Opettajat eivät välttämättä tiedä lainkaan, mitä kaikkea hienoa heidän omassa koulussaan tehdään! Leena Pöntynen kehottikin tekemään hyvän näkyväksi - koulussa voisi esim. järjestää VESOn, jossa opettajat paitsi kertovat omista kokeiluistaan ja onnistumisistaan, myös miettisivät tapoja kertoa näistä asioista koteihin.

Jos minä saisin päättää asioista, niin laittaisin kaikki uudet opettajat vuodeksi samanaikais- tai resurssiopettajiksi. Silloin he saisivat nähdä pitemmän aikaa käytännössä, millä eri tavoilla tunteja voi pitää - ilman että heidän tarvitsisi huolehtia työrauhan ylläpitämisestä yksinään. Kokeneemmilla opettajilla olisi tietenkin vastuu pitää hyvin monipuolisia tunteja, jotta uusi opettaja näkisi monenlaisia didaktisia ratkaisuja todellisessa luokassa.

Mutta minä en saa näistä asioista päättää, joten täytyy tyytyä pienempiin muutoksiin. Kehottaisin ainakin kaikkia rehtoreita valitsemaan uusille opettajille mentorin, jota tuore ope voisi seurata esimerkiksi vuoden ajan. Uusi opettaja toimisi toisinaan mentorinsa samanaikaisopettajana, mikäli budjetti antaa tämän myöten. Mentorin tehtävänä olisi auttaa opettajaa tuntisuunnittelussa ja kannustaa opettajaa kokeilemaan uusia asioita.

Opettajien välillä on nykyisin sanaton sopimus siitä, että kaikki olemme tasavertaisia kollegoita, jotka eivät ala viisastelemaan toisilleen. Tämä on monella tavalla hyvä asia, mutta uusille opettajille kollegiaalinen tasaveroisuus on karhunpalvelus. He eivät pääse hyötymään kokeneempien opettajien viisaudesta. He eivät pääse seisomaan jättiläisten harteilla.

Ohjaksissa vai universumin uhri?

Kirjoittanut Aki Luostarinen, opettaja, täydennyskouluttaja

Koulun ja oppimisen muutos, uudet opetussuunnitelmat ja opettajan ammatti puhuttavat mediassa nyt erityisen paljon. Ei yhtään hullumpi tilanne, että yhteiskunnalle niinkin tärkeää asiaa kuin koulutusta ja kasvatusta käsitellään julkisestikin paljon. Samalla keskusteluun nousevat myös monet ammatin varjopuolet. Ruodimme sitä, että työ on kuormittavaa “siksi että” ja “koska”. Työn kuormittavuudesta kannattaa ja täytyy puhua, mutta puheeseen pesiytyy toisinaan ongelman suhteen epäolennaisia asioita. Tai jos ei täysin epäolennaisia, niin ainakin olennaisuuden liepeiltä. Näin saatamme huomaamattamme synnyttää eräänlaisen kollektiivisen voivottelun kierteen sen sijaan, että tunnistaisimme ongelman ytimen ja puuttuisimme siihen. Pahimmillaan tämä saattaa johtaa uhriutumiseen. Kun juuri minun työssäni on niin raskasta. Kun juuri minun pitää muuttua ja kehittyä koko ajan. Kun juuri minulla on niin paljon niitä haastavia oppilaita. Entäpä jos ajattelisimme toisin? Kun juuri kaikissa ammateissa resurssit kiristyvät. Kun muuttuva maailmaa edellyttää työn vaatimusten muuttamista ja työssä kehittymistä kaikilla aloilla. Kun asiakaspalvelutyössä kohtaa aina hankalia asiakkaita. 

Jukka Ruukki toteaa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 24.3.2016, ettei opettaja voi vaikuttaa omaan työhönsä. Esimerkiksi resursseihin ja usein lukujärjestyksiinkään ei voi, mutta aika moneen muuhun asiaan kyllä. Opettajan autonomia ei tarkoita vastuuvapautusta, vaan nimenomaan vastuun ottamista omasta työstä ja työajan käytöstä. Yhtäältä voin valita, mihin käytän sen ajan, mitä minulle oppilaiden kanssa on annettu. Voin valita teenkö tuntien etu- ja jälkikäteistyön koululla vai kotona. Voin valita, kysynkö kollegalta apua johonkin akuuttiin pulmaan tai jopa aikaa yhteissuunnittelulle, ideoinnille ja vinkkien jakamiselle. Toisaalta voin samaan aikaan kieltäytyä noudattamasta kaikkia opsin vaatimuksia. Voin kieltäytyä yhteissuunnittelusta ”vapaa-ajalla”. Voin kieltäytyä käyttämästä tiettyjä oppimisympäristöjä tai -välineitä. Voin kieltäytyä osallistumasta myyjäisiin, joulujuhliin, retkiin ja rientoihin. Voin kieltäytyä yhteisestä koulun kehittämisestä. Ehkä minusta ei tällöin pidetä, mutta haittaako se, kun “täytän” edelleen työnkuvani tai virkavelvollisuuteni. Toki voimisen ja kieltäytymisen mahdollisuuksien ohessa opettajankin työssä on myös joutumista, pitämistä ja pakkoa. Sekään ei kuitenkaan ole opettajan työn erityispiirre. Se vain on työn erityispiirre (ellei ole taloudellisesti tai aseman puolesta tilanteessa, jossa ei aidosti työn puolesta joudu ja ole pakko).

Erityisyyden harha syntyy siitä, että se mikä minulle ihmisenä on läheistä, on lähtökohtaisesti usein myös tärkeämpää kuin minua koskemattomat asiat, sekä siitä, että se mikä liittyy minun ammattiini, on erityisen tärkeää, koska se on osa identiteettiäni. Tämä harha voi kuitenkin synnyttää kuplan, jossa huomaammekin kirkkaasti enää vain sen itselle läheisen. Miltä tuntuisi, jos kesäkeskeytys olisikin vain 4 viikkoa tai siirtyisimme kokonaistyöaikaan? Osa näkee kokonaistyöajan lisäkuormana pikemmin kuin mahdollisuutena ulottaa työaika yksinkertaisemmalla tavalla kattamaan kaikki se työ, mitä jo nykyisinkin teemme oppitunneilla ja niiden ulkopuolella. Samaan saattaisimme saada ekstrana vähän lisäaikaa kouluttautumiselle ja enemmän kollegiaalistakin tukea ammatissa kehittymiseen. Työstään innostunut, perfektionismiin taipuva ja vastuuntuntoinen opettaja ei tee liikaa työtä työaikajärjestelyjen, vaan ihan muiden syiden vuoksi. Ja kuinka hyisevältä monesta meistä tuntuisi ajatus, että kesäkeskeytyksestä leikattaisiin vaikkapa 2-4 viikkoa tulevan lukuvuoden suunnitteluun, kouluttautumiseen, kehittämiseen ja ideointiin sekä yhdessä tekemiseen? Kun se kesä on palautumisen aikaa! Miksi henkisesti (ja erikoisalasta riippuen myös fyysisesti) raskasta työtä tekevä lääkäri ei ansaitse samaa palautumisaikaa? Tai se vastuuntuntoinen kaupan työntekijä, joka yhtä lailla hoitaa ne muidenkin työt, kun ei kukaan muukaan? Tai yksityisyrittäjä, jonka työmäärä voi helposti tuplaantua suhteessa siihen, mitä keskiverto opettaja tekee? Ammatinvalintakysymys, todetaan yksin tein jostain. Niin on opettajuuskin. Ja opettajuutta, kuten muitakin töitä, voi hoitaa vastuullisesti, tiukalla osaamisella ja ammattitaidolla ja hyvin. Tai sitten ottamalla rennosti ja tekemällä vain välttämättömän. Tai uhriutumalla.

Meidän tulee lopettaa itsemme piiskaaminen, silloin kun se on tarpeetonta. Muuten meille ei jää voimia piiskata itseämme, silloin kun sitä tarvitsisimme kehittyäksemme ja oppiaksemme uutta.

Lähes alasta riippumatta resurssit kiristyvät ja työn vaatimuksen muuttuvat, kun maailma ympärillä muuttuu. Miten pääsisimme kaikilla aloilla eroon siitä ajatuksesta, että oma ammattikuntamme on erityistapaus? Että me opettajat emme olekaan universumin uhreja sen enempää kuin muidenkaan alojen ammattilaiset. Me voimme kuitenkin itse vaikuttaa siihen (a) miten suhtaudumme omaan työhömme, työyhteisöömme, oppilaisiimme, huoltajiin ja erilaisiin sidosryhmiin, (b) miten käyttäydymme erilaisissa tilanteissa ja käsittelemme tunnereaktioitamme (meillä kaikilla on myös lapsenomaiset reaktiomme, mutta aikuisuus on sitä, että osaamme elää ja toimia niiden kanssa – nähdä niiden yli tai läpi), (c) miten ja mihin käytämme sen ajan, minkä vietämme oppilaidemme kanssa, ja (d) haluammeko oppia uutta ja kehittyä omassa ammatissamme. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten kanavoimme mahdollisen perfektionismimme, vastuuntuntoisuutemme ja virheenpelkomme. Meidän tulee lopettaa itsemme piiskaaminen, silloin kun se on tarpeetonta. Muuten meille ei jää voimia piiskata itseämme, silloin kun sitä oikeasti tarvitsisimme kehittyäksemme ja oppiaksemme uutta. Koska joskus itseä pitää vähän piiskata. Nähdä vaivaa oman itsemme ja meitä ympäröivien asioiden muuttamiseen. Perfektionistina ja ylisuorittajana voin todeta, ettei ole helppo homma. Mutta aikuisuus ja ihmisiksi oleminen eivät lähes missään asiassa ole helppoja hommia. Ihmisen perusvika kuitenkin onneksemme on se, ettemme tule koskaan valmiiksi – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Valmiina voisi oleminen käydä tylsäksi.

Ruukki summaa kirjoituksessaan myös opettajan uupumisen johtuvan osittain siitä, että valintakokeen kautta opettajaksi opiskeleviksi valikoituu nykyisin erityisen paljon huomionkipeitä sosiaalisetiä- ja tätejä, kun opettajan työ ei kuitenkaan ole seurustelua. Mitä kasvattaminen ja huolenpito (sekä myös oppiminen) ovat, jos eivät “seurustelua”? Ihmiseksi ei voi kasvaa ja kasvattaa läpikäymisen pedagogiikalla: luennoimalla massalle, miten kuuluisi olla ja elää. Ihmiseksi kasvetaan vuorovaikutuksessa, eli opettajan kuuluukin olla sosiaalisesti taitava. Mutta onko sosiaalinen taitavuus sama asia kuin huomionkipeys? Kenenkään henkilökohtaisen tai ammatillisen identiteetin ei tulisi kokonaan rakentua sen varaan, kuinka paljon saa kiitosta ja kuinka paljon muut tykkäävät. Osittain nämä toki vaikuttavat meihin kaikkiin. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Sosiaalinen taitavuus ja vuorovaikutusosaaminen ovat kuitenkin eri asia kuin huomionkipeys. Ne (ja aikuisena oleminen ylipäänsä) ovat sitä, että osaamme myös tulkita omia ja toisten tunnereaktioita sekä säädellä käyttäytymistämme tilanteeseen sopivalla tavalla. Ja että osaamme rakentaa itsellemme minäkuvaa ja identeettiä, joiden perustaa ei ole muurattu vain yksittäisten tekijöiden varaan.

Sosiaalinen taitavuus ja vuorovaikutusosaaminen ovat kuitenkin eri asia kuin huomionkipeys.

Sen sijaan, että opettajaopinnot keskeyttävien ja alaa vaihtavien (tai tätä haluavien) määrää tarkastellaan vain suhteessa yksittäisiin persoonallisuuden piirteisiin, olisi syytä pohtia enemmin sitä, millainen käsitys tulevilla tai jo olevilla opettajilla on opettajuudesta ja muuttuuko tämä käsitys lainkaan opettajankoulutuksen tai työuran aikana? Haastaako opettajankoulutus oikeasti kyseenalaistamaan omia käsityksiämme koulusta, oppimisesta ja opettajuudesta? Ohjaako se määrätietoisesti analysoimaan, mitä 2010-luvun opettajuus on tutkimustiedon tai vaikkapa opetussuunnitelmien vaatimusten valossa? Jos käsitys opettajuudesta on kovin kapea ja joustamaton, ja työn todellisen luonteen ja vaatimukset kohtaa ensimmäistä kertaa vasta valmistumisen jälkeen, alkaa taatusti ahdistaa. Kun kapeaan ja joustamattomaan ammatilliseen identiteettiin ynnätään virheelliset odotukset käytännön työstä, yksintekemisen kulttuuri, etäinen ja hallintoon keskittyvä johtajuus ja kokemus oman persoonan sopimattomuuden työn vaatimuksiin, on pettymys väistämätön. Alan vaihtamisen halukkuuden taustalla ei enää olekaan sosiaalisedän ja -tädin huomionkipeys, vaan yksinkertaisesti ammatillinen identiteettiristiriita. 

Entä jos työelämässä kohdatun ristiriidan myötä päädynkin toteamaan, etten sovi alalle lainkaan? Saako sen myöntää? Onko havaintoa seuraava ratkaisu se, että omaa työtä painetaan hampaat irvessä jotenkuten eläkeikään saakka, ja perustellaan puolitehoisuutta ja pahaa oloa itselle toteamalla, että se on vain työtä? Voisiko ratkaisu pikemmin olla, että pyrimme kehittymään ja löytämään työstä oman paikkamme? Sen paikan, missä voimme kehittämiskohteinemme kaikkinemme tehdä täydellä teholla ja toivottavasti usein jopa omasta työstä innostuen? (Huom. Täydellä teholla ei tarkoita 24/7 itseään piiskaten ja aina valmiina siihen saakka, että romahtaa. Tämä on yliteholla, ylikuormitettuna, ei täydellä teholla). Tai jollekulle ratkaisu ehkä onkin etsiä itselleen työ, johon kokee sopivansa, josta saa nautintoa ja jonka haasteet ovat mahdollisuuksia ennemmin kuin uhkia? Niin pelottavalta kuin alan vaihtaminen ehkä tuntuukin. Kyllähän me aikuiset ymmärrämme, kun 18-vuotias kertoo lähteneensä opiskelemaan väärää alaa ja aikoo hakee itselleen paremmin sopivalle alalle heti, kun mahdollista. Miksi emme ymmärrä myös itseämme, jos huomaamme saman asian vähän myöhemmin? Toki tiedämme, ettei kaikilla ole varaa uudelleenkouluttautumiseen taloudellisista tai käytännön syistä ja että on ahdistavaa huomata, kuinka osa eletystä elämästä tuntuu näennäisesti hukkaan heitetyltä. Suomessa on kuitenkin ainakin toistaiseksi verrattain hyvät mahdollisuudet alan vaihtamiselle myös myöhemmällä iällä. Kyseessä ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaan oman elämän ohjaksissa pysyminen. Mitä menetämme, jos aikuinen vaihtaa alaa? Yhteen koulutettuun käytetty resurssi on mennyt laskennallisesti ”hukkaan”. Samaan laskimennapaukseen voisi kuitenkin pysähtyä hetkeksi muistelemaan tulevaisuutta ja siellä tehtäviä laskennallisia arvioita alanvaihdoksen hyödyistä – niin yksilölle, tämän työyhteisölle kuin alalle itselleen.

Miten kirpeää meille olisikaan tunnustaa uhriutuminen, kääriä hihat ja alkaa hommiin asioiden parantamiseksi? Etsiä ratkaisuja ja alkaa muuttaa asioita, joihin voimme vaikuttaa ja jotka muutosta kaipaavat?

Kouluissa puolestaan edellä käsitellyt kysymykset linkittyvät toimintakulttuuriin ja johtamiseen. Toimintakulttuuri muuttuu hitaasti, ja siksipä sen eteen onkin tehtävä paljon töitä. Melko perinteikkään ja (yksintekemisen) autonomiaa korostaneen instituution toimintakulttuurin muuttaminen vaatii panosta meiltä kaikilta. Turvallisesta ilmapiiristä ja taitavasta pedagogisesta johtajuudesta puhumattakaan. Pystyisimmekö siirtymään kollektiivisesta epäkohtien passiivisesta osoittamisesta aktiiviseen ratkaisujen etsimiseen? Pystymmekö myöntämään, ettemme ehkä itsekään hallitse niin hyvin niitä ajattelun, aidon reflektion, yhteistyön, vuorovaikutuksen, joustavuuden sekä innovoinnin, innostuksen ja tiedon soveltamisen taitoja, joita oppilailtamme edellytämme? Miten kirpeää meille olisikaan tunnustaa uhriutuminen (me kaikki uhriudumme joskus), kääriä hihat ja alkaa hommiin asioiden parantamiseksi? Etsiä ratkaisuja ja alkaa muuttaa asioita, joihin voimme vaikuttaa ja jotka muutosta kaipaavat? 

Miten paljon sinussa on universumin uhria? Minussa ainakin on. Mutta onneksi voin pysähtyä tunnereaktioineni vaikeankin asian ääreen. Lähkökohtaisesti epämukavalta tuntuvan asian kanssa ei ole helppoa malttaa ja olla sinnikäs. Samalla minä voin taistella ongelmaan olennaisesti liittyvien epäkohtien korjaamiseksi, kunhan taistelun lähtökohtana eivät ole ainoastaan mukavuudenhalu ja helppous tai se, että sattuu olemaan täysin sopimaton alalle. Ensinnä mainittuja me kaikki tarvitsemme sopivina annoksina jaksaaksemme kokea myös työnimua ja positiivista stressiä. Jälkimmäisen myöntäminen ei ole synti tai henkilökohtainen epäonnistuminen. Se on mahdollisuus.

______________
Kiitos aamuisesta ajatustenvaihdosta #SOKF-ryhmän FB-keskusteluun ja Twitter-keskusteluihin osallistuneille. Kiitos Iida-Maria ja Laura ajatusten pallottelusta ja avusta tekstin hiomisessa.

Teksti julkaistu alun perin Proedugon sivulla https://proedugo.fi/2016/03/24/ohjaksissa-vai-universumin-uhri/

Keitä ne on ne kiusaajat?

I.

Osa ihmisistä kuvittelee, että kuu on taivaalla vain öisin. He ajattelevat, että kuu nousee vasta sen jälkeen kun aurinko laskee.

Todellisuudessa kuu on yhtä usein taivaalla myös päiväsaikaan. Sitä on vain hankala huomata sinistä kirkasta taivasta vasten. Sitä vastoin yöaikaan pilvettömältä taivaalta kuu erottuu oikein hyvin. Siksi ei ole ihme, että toisille syntyy väärä mielikuva.

Samalla tavalla monilla on mielikuva, että kiusaajat ovat lähinnä ressukoita, jotka purkavat kiusaamisella omaa pahaa oloaan.

Tämäkään mielikuva ei ole totta, mutta se syntyy hyvin samanlaisen prosessin kautta kuin yllä oleva "kuu näkyy vain öisin" -harha: pahaa oloaan purkavien "ressukka-kiusaajien" harrastama kiusaaminen on hyvin näkyvää, ja se erottuu hyvin normaalista koulutoiminnasta.

Mutta kuu näkyy myös päivätaivaalla, vaikka sen havaitseminen onkin vaikeampaa. Samoin suurin osa kiusaamisesta on hankala huomata. Jos ei ole tarkkaavainen, voi päätyä kuvittelemaan, että vain kaikkein näkyvin osa ilmiöstä on koko totuus.

II.

Eri tutkimusten mukaan kiusaajista vain pieni vähemmistö on "ressukka-kiusaajia" (esim. Olweus 1993, Salmivalli 2009). Yleensä kiusaajat ovat sosiaalisesti taitavia ja menestyneitä oppilaita, joille kiusaaminen on strateginen tapa kohota statushierarkiassa.

Kenestä tahansa ei tule kiusaajaa. Kiusaajat ovat aggressiivisia ja heillä on heikko empatiakyky. Heillä on suuri tarve saada statusta ja dominoida muita.

Dominanssikäytös osoittaa statusta simpanssien keskuudessa: sama koskee myös ihmisiä. Jos pystyn näyttämään, että muut alistuvat minulle, niin oma arvoni hierarkiassa nousee. Tämä on valitettavaa, mutta totta. Aikuisten maailmassa dominanssi- ja statuspelit ovat hienovaraisia. Koulujen, vankiloiden ja armeijan kaltaisissa paikoissa, joihin mennään pakolla ja joissa seuraansa ei voi valita, nämä pelit näyttäytyvät kaikkein raadollisimpina.

III.

Koska kiusaajat ovat usein sosiaalisesti taitavia, he osaavat myös kiusata tavoilla, joista on vaikea jäädä kiinni. Naureskelu, jonka voi väittää olleen vain viatonta; pilkkaaminen keskellä ryhmää; töniminen silloin, kun näkemässä on vain omia kavereita. Tällaisissa tilanteissa on lopulta vain sana sanaa vastaan, eikä siitä jää helposti kiinni.

Siksi systemaattinen puuttuminen onkin niin tärkeää. Ja siksi on tärkeää, että opettajat osaavat havaita myös hienovaraisemman kiusaamisen.

Kuten aiemmin kirjoitin, KiVa koulu ja vastaavat kiusaamisen vastaiset ohjelmat toimivat, vaikkakin rajallisesti. Mutta ne toimivat huomattavasti heikommin, mikäli opettajilla on väärä käsitys kiusaamisesta ja kiusaajista.

Kun ymmärrämme, että kiusaajat haluavan ennen kaikkea statusta, voimme kehittää uusia keinoja kiusaamista vastaan. Jo aiemmin tässä jutussa linkitetyssä artikkelissa kerrottiin kokeilusta, jossa kouluun luotiin oppilaille tärkeitä tehtäviä, kuten välituntivalvoja tai vastaava, ja annettiin näitä tehtäviä nimenomaan potentiaalisille kiusaajille. Ajatuksena on, että jos oppilaat saavat statusta muutenkin, niin heidän ei tarvitse kiusata. Toinen vaihtoehto olisi järjestää urheilukilpailuita, joissa oppilaat voivat osoittaa dominanssinsa hallitulla tavalla.

En tiedä, ovatko yllä mainitut keinot oikeasti tehokkaita, mutta niitä kannattanee ainakin tutkia.

Kiusaamisen alfa ja omega

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Kun opin, miten simpanssilaumat toimivat, aloin ymmärtää kiusaamista paljon paremmin.

Simpanssit ovat lähimpiä sukulaisiamme. Ne muodostavat laumoja, joissa on selkeä hierarkia: huipulla on alfayksilö ja kaikki muut lauman jäsenet ovat sen alapuolella hierarkiassa. Alfa säilyttää dominanssiasemansa osittain fyysisen voiman avulla, osittain sosiaalisilla taidoillaan. Jos joku lauman jäsenistä vaikuttaa tavoittelevan liian korkeaa asemaa, alfa uhkaa käydä sen kimppuun, ellei jäsen osoita alistuvansa tälle. Yleensä alfan ei tarvitse käydä varsinaiseen tappeluun, vaan uhkaava käytös ja aggression osoitus riittävät palauttamaan lauman jäsenen ruotuun.

Alfan alapuolella on betat, gammat, deltat ja niin edespäin. Hierarkian alimmalla tasolla olevaa yksilöä kutsutaan omegaksi: sen asema yhteisössä on hyvin vaakalaudalla, mutta silläkin on tärkeä tehtävänsä: kaikki alfaa alemmat yksilöt voivat tuntea olevansa dominanssiasemassa ainakin omegan suhteen. Omegaan voivat muut yksilöt purkaa aggressiotaan, eikä se voi vastata samalla mitalla, sillä silloin se saatettaisiin karkoittaa yhteisöstä.

II.

Olen ollut kiusaamisen vastaisessa ryhmässä kuusi vuotta ja ehtinyt tässä ajassa käsitellyt toistasataa kiusaamistapausta. Siinä ajassa ehtii saada hyvän kuvan kiusaamisen eri muodoista.

Olen havainnut, että kiusaamistapaukset ovat hyvin erilaisia. Eri ihmisiä kiusataan hyvin eri tavalla, riippuen heidän suhteellisesta asemastaan koulun "nokkimisjärjestyksessä" eli suhteellisessa statushierarkiassa.

Ihmiset eivät ole simpansseja, ja meidän sosiaaliset suhteemme ovat monimutkaisempia. Samat peruselementit kuitenkin löytyvät myös meidän käytöksestämme. Rankasti yksinkertaistaen missä tahansa hierarkiassa ihmiset voi jakaa kolmeen kastiin: huipulla olevat "alfat", keskivaiheella olevat "betat" ja pohjalla olevat "omegat".

Alfat ovat koulun kuninkaita ja kuningattaria. Heitä ihaillaan ja kunnioitetaan. Kaikki muut oppilaat haluavat olla heidän suosiossaan.

Betat ovat koulun enemmistö: he ovat ns. "tavallisia oppilaita". Tarkasti ottaen tämän ryhmän voisi jakaa vielä "gammoihin", "deltoihin" ja niin edespäin, mutta yksinkertaisuuden vuoksi jätetään nämä hienosäädöt huomioimatta.

Omegat ovat koulun statushierarkian pohjalla. He ovat nörttejä, friikkejä ja erakkoja: oppilaita, joilla ei syystä tai toisesta ole koulun sosiaalisessa elämässä tarvittavia taitoja.

III.

Nämä oppilasryhmät kokevat kiusaamisen hyvin eri tavalla.

Alfoja ei kiusata, vaikka he tekisivät mitä. Alfa voi tulla kouluun pellepuvussa, ja häntä ylistetään rohkeudesta ja vitsikkyydestä.

Betoja taas kiusataan, mikäli he poikkeavat ruodusta. Jos beta pukeutuu, käyttäytyy tai puhuu oudosti, pilkataan häntä armotta. Betaa voidaan töniä ja joskus jopa lyödä, mutta kiusaaminen ei pääsääntöisesti ole fyysistä.

Betat voivat tehdä erilaisia asioita saadakseen kiusaamisen loppumaan: he voivat liittoutua toisten betojen kanssa tarpeeksi isoksi porukaksi, jolloin heidän ryhmänsä suojelee heitä (suuremmalta) kiusaamiselta. He voivat päästä jonkun alfan poppooseen mukaan. Jos beta on tarpeeksi korkealla statushierarkiassa, voi hän muuttaa pilkan aiheuttanutta käytöstään/pukeutumistaan/puhetapaansa, ja kiusaaminen saattaa loppua siihen.

Omegoiden kohdalla tilanne on eri. Heitä kiusataan aina, riippumatta siitä, mitä he tekevät. Omegat eivät voi tehdä mitään saadakseen kiusaamista loppumaan: he eivät voi liittoutua kuin keskenään, mutta heitä on aina liian vähän ja kiusaavia betoja liian paljon. He eivät voi muuttaa käytöstään, sillä heitä ei kiusata käytöksen vaan olemuksen vuoksi. Omegoita ei myöskään kiusata samalla tavalla kuin betoja: kiusaaminen on paljon jatkuvampaa ja julmempaa, usein myös fyysisempää.

IV.

Kiusaamisesta puhutaan paljon, ja usein toistetaan, kuinka "kuka tahansa voi joutua kiusatuksi". Tämä pitää tietyllä tavalla paikkansa: ei ole mitään yhtä helposti osoitettavaa ominaisuutta, joka määräisi sen, tuleeko oppilas kiusatuksi vai ei.

Mutta kaikkia ei kiusata, eikä kiusaaminen ole aina samanlaista. Betoja ja omegoita kiusataan aivan eri tavalla, ja heidän vaikutusmahdollisuutensa tilanteessa ovat myös erilaiset.

Siksi kiusaamistarinoita ei voi suoraan verrata. Ei voi myöskään antaa yleispätevää ohjetta, mitä pitäisi tehdä, jotta välttyisi kiusaamiselta - tai mitä kannattaisi tehdä, jotta saisi kiusaamisen loppumaan. Se riippuu aina siitä, millä portaalla hierarkiassa olet. Ja kiusaaminen on aina ryhmäilmiö. Jos koulussa on hyvä yhteishenki, on statushierarkia luultavasti aika loiva, eikä kiusaaminen ole niin yleistä tai julmaa. Mutta joka paikassa ON statushierarkia, ja yksittäinen oppilas saattaa hyvänkin yhteishengen koulussa olla joutunut pitkän piinan kohteeksi. Ihmiset ovat lopulta kolmas simpanssilaji. Dominanssikäytös sekä statushierarkiat ovat meillä verissä. Tämän ymmärtäminen ei saa ehkä kiusaamista loppumaan, mutta kenties kykenemme puhumaan asiasta selkeämmin.

Vaihtuvat rakennuspalikat

Kevään aikana julkaistaan yhteistyönä Peruskoulupesulassa sekä Oppiminen.fi-sivustolla viisiosainen kirjoitussarja, joka käsittelee oppimisen suuria ajankohtaisia murroksia. Aiheina ovat osaamiset ja uusi yleissivistyskäsitys, oppimisen eksosysteemit, oppimisen henkilökohtaistuminen, yhteisöoppijuus sekä opettajaprofesion muutos. Alla oleva artikkeli on sarjan ensimmäinen osa.

Kirjoittanut Laura Tuohilampi, matematiikan opettaja ja opettajankouluttaja

Mikä se on, joka tukee ihmisenä kasvamista sekä edistää demokraattisen yhteiskunnan jäsenyyden ja kestävän elämäntavan edellyttämää osaamista? Mikä se on, joka rohkaisee oppilaita tunnistamaan oman erityislaatunsa, omat vahvuutensa ja kehittymismahdollisuutensa sekä arvostamaan itseään?

Melkoinen arvoitus. Lainaus on uudesta opetussuunnitelmasta, ja viittaa perusopetuksen tavoitteisiin. Arvoituksellista ei toki ole se, että kyseisiä asioita tavoitellaan - arvoituksellista on se, miten.

Voisi kuvitella, että kukin aika asettaa omat tarpeensa ja päämääränsä. Mutta itse asiassa nuo tarpeet ja päämäärät pysyvät yllättävänkin samoina. Olemme aina asettaneet arvoja ja päämääriä, pohtineet moraaliamme, tavoitelleet sivistystä, ja jokseenkin aina hakeneet suhteellisen samoja yleviä asioita: hyvyyttä, empatiaa, ymmärrystä, ajattelukykyä, uskallusta, kehittymistä. Sen sijaan keinot näiden tarpeiden saavuttamiseen on saatettu nähdä hyvinkin erilaisina. Historiallisesti keinoina on voitu nähdä kunniallisuus ja rohkeus tai yhtä hyvin tottelevaisuus, joskus joutilaisuus ja toisinaan taas tehokkuus. Juuri keinot, päämäärien saavuttamisen rakennuspalikat, ovat se uhri matkalla kohti määränpäätä, joihin kulloinenkin maailmantila tekee jäljen.

Uusi opetussuunnitelma esittelee laaja-alaiset osaamistavoitteet keinoinaan päämäärien saavuttamiseksi. Nämä osaamistavoitteet ovat osittain saaneet pohjansa aiemmista opetussuunnitelmista, mutta ovat osittain uudistetut ja osittain nykyaikaan synnytetyt. Puhutaan siis osaamisista - niistä konkreettisista osa-alueista, joita kannattelemalla perusopetuksen tavoitteisiin päästään tänä päivänä, tässä ajassa ja maailman tällä tavoin nyt toimiessa.

Osaamiset ja uusi yleissivistyskäsitys

Aloitin itse tammikuun alussa uudessa työpaikassa Jyväskylän yliopistossa matematiikan didaktiikan yliopisto-opettajana. Minut palkattiin, koska olin tehtävään riittävän pätevä ja muutoin sopiva. Tarvitsin tehtävään työllistyäkseni tiedollisen (ja osittain taidollisenkin) koulutuksen sekä kokeneisuuden. Siis sisällöllisen osaamisen, jota ilman en selviäisi työtehtävistäni. Mitä muuta olen tarvinnut uudessa työtehtävässäni?

Työhöni kuuluu itsenäinen asioista selvän ottaminen jo aiemman tiedollisen osaamisen täydentämiseksi. Tietynlainen ajan hermolla pysyminen. Tältä pohjalta teen tuntisuunnitelmani ja jatkan tutkimustyötäni. Ei kuitenkaan riitä “tietää” tai “saada lisää tietoa”, tietoa tulee myös käsitellä ja aiempaa ajatteluaan korjailla. Mikä on relevanttia? Mistä ja miten löydän tarvitsemani tiedon? Mikä on tärkeää opettajaopiskelijoideni tulevaisuuden kannalta? Entä mikä on syytä käsitellä “kuumana aiheena”, vaikka turhanakin, ja miten tiedän, mikä milloinkin kuohuntaa aiheuttaa? Miten problematisoin hankkimaani tietoa? Miten saisin opiskelijani problematisoimaan sitä? Ja ennen kaikkea: mistä tiedän, mitä on syytä problematisoida? Ilmiselvästi tarvitsen työssäni tiedollisen osaamiseni lisäksi ajattelua ja oppimaan oppimista (opetussuunnitelman laaja-alainen osaamistavoite L1), mutta kiinteästi lisäksi monilukutaitoa (L4) ja tieto- ja viestintäteknologista osaamista (L5). Ajattelu ja oppimaan oppiminen on pysynyt ihmiskunnan keinovalikoimassa pitkään, kenties aina. Sen sijaan monilukutaito ja tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen ovat nykypäivän keinoja, osaamisia, joita ilman ajattelu ja oppimaan oppiminenkaan ei kattavasti kehity.  

Kaikki opiskelijani eivät ole samanlaisia. Jopa yhdeksännen polven keskisuomalaisittain puhuvien tilanteissa ja taustoissa on suuria eroja. Joku väittelee samanaikaisesti tohtoriksi toisesta aineesta, toinen on kotona kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Millaisia eväitä kukin tarvitsee? Asetanko kaikille prikulleen samat raamit, vaatimukset ja aikataulut? Kun en, miten toimin, jotta kaikki kokevat tulleensa kohdelluksi oikeudenmukaisesti? Onko kaikilla samat materiaaliset resurssit? Onko jollakulla vammoja? Pitkäaikaissairauksia, diagnooseja? Entä he, jotka eivät puhu keskisuomalaisittain murtaen, ja joiden keskuudesta löytyy sama varianssi kuin yhdeksännen polven keskisuomalaisten? Kun tarvitsen työssäni kulttuurista osaamista, vuorovaikutusta ja ilmaisua (L2) en tarvitse sitä siksi, että osaisin selittää kielen kanssa kamppailevalle maahanmuuttajalle oppisisältöjä riittävän hitaasti ja kovalla äänellä. Tarvitsen sitä ymmärtääkseni koko ihmisyyden moninaisuuden sekä kohtaamisen todellisen olemuksen. Kulttuurinen vuorovaikutus ja ilmaisu ei korostu keinovalikoimassa tänä päivänä pelkästään sen vuoksi, että maailma on globalisoitunut ja monikulttuuristunut, vaan ennen kaikkea siksi, että olemme alkaneet ymmärtää toisemme yhä enemmän yksilöinä massoina käsittelyn sijasta. Arvoihimme kuuluu vapaus, kohtaaminen sekä tasa-arvoinen mahdollisuuksien takaaminen. Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu on osaamista, jota tarvitaan tänä päivänä jokaisessa kohtaamisessa.

Kun teen työtäni, olen koko ajan minä. Tämä itsestäänselvyys pitää sisällään sen, etten voi irrottautua työskennellessäni oikeastaan mistään, mitä elämässäni on tuolla hetkellä käynnissä.  Kun aloitin uuden työn, olin yksityiselämässäni suoranaisessa lingossa. Olin juuri saanut väitöstyöni valmiiksi ja valmistelin väitöstilaisuutta, väitöskirjan painoa, tilavarauksia ynnä muuta. Olin myös juuri eronnut pitkästä liitosta - sovittelin lastemme uudenlaisia elämisjärjestelyjä sekä omaa päätäni ja sydäntäni kokonaan uudenlaisille paikoille. Kaikessa tärkeä siskoni oli saanut työn ulkomailta, eikä ollut arjen apuna ja henkisenä tukena muutoin kuin virtuaalisesti. Koska edellinen työsuhteeni oli ollut loppumaisillaan, tuntui uuden työn saanti lähestulkoon lottovoitolta. Työni oli lisäksi juuri sitä, mitä halusin, ja tunsin itseni todella tervetulleeksi uuteen työyhteisöön. Kaiken tämän keskellä tarvitsin kuitenkin enemmän kuin koskaan kykyäni itsestä huolehtimiseen ja arjen taitoihin (laaja-alainen osaamistavoite 3). Miten kaikki organisoidaan? Miten järjestelen asiat hyvässä yhteistyössä kaikkien osapuolien kanssa samanaikaisesti sydäntäni paikkaillen? Millaiseksi rakennan päiväni, miten jaksotan kaiken, miten saan pidettyä huolta itsestäni, mistä saan tarvittaessa apua? Itsestä huolehtiminen ja arjen taidot on osaamisen laji, jota ihmiskunta on tarvinnut keinovalikoimassaan aina. Tänä päivänä se korostuu erityisesti siksi, ettei enää ole tarvetta kaatua vastoinkäymisten alle. Uusia tilaisuuksia tulee, alusta voi aloittaa, menneisyyden ei tarvitse antaa määrätä loppuelämää. Nykyaikana korostuu myös tarjonta, sillä mahdollisuuksia vastoinkäymisistä selviämiseen on enemmän kuin koskaan. Kunhan vain tietää edes suurin piirtein mitä tehdä, löytää ammennettavaa liikkumisen ihmeellisestä voimasta, luonnosta, kulttuurista, ystävistä, perheestä sekä lähes rajattomasta avun, ohjeistusten ja asiantuntija-artikkeleiden tarjonnasta.

Saamani uusi työ on määräaikainen. Määräaikaisuus, jos mikä, on tätä päivää. Vaikka nyt voin useamman vuoden ajan keskittyä juuri tähän työtehtävään, en voi unohtaa seuraavan askeleen hauduttamista. Koska minulla on osaamista työelämätaidoissa ja yrittäjyydessä (L6), voin työni ohella rakennella hiljalleen oman yritykseni perustaa ja juurruttaa omaa työminääni yhä vahvemmaksi ja verkostoituneemmaksi. Tämä pitää sisällään sen, että työnsä tekee hyvin, kehittyy siinä ja lisäksi kehittää sitä. Näin tulisi tosin toimia jokaisen silloinkin, kun mitään seuraavaa askelta uralla ei varsinaisesti tarvitse suunnitella - jokapäiväisen arjen sietäisi sisältää uusien askeleiden orientoimista yleisen kehittymisen ja paremmin tekemisen nimissä. Erityisesti opettajankouluttajana, työssä, jossa rakennetaan perustaa tulevien sukupolvien sivistykselle ja hyvän elämän rakennukselle, koen tarpeelliseksi kehittää jatkuvasti asioita siihen suuntaan, että nykypäivän keinovalikoima juurtuisi uusiin opettajiin, ja näin leviäisi heidän mukanaan yhä laajemmalle. Työelämätaidot ja yrittäjyys on ollut osaamisalueena tarpeen jo pitkään, mutta haluttaessa lisätä soppaan vaikuttavuus ja todellinen kehitys, tarvitaan pariksi osallistuminen, vaikuttaminen ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen (L7). Viimeksi mainittuun on tänä päivänä kenellä hyvänsä suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen. Linkitetään tähän vielä aiemmin mainitut tieto- ja viestintätekninen osaaminen, monilukutaito, ja jotta osuttaisiin oikeisiin maaleihin, myös ajattelu ja oppimaan oppiminen. Näillä osaamisilla varustettu henkilö tekee halutessaan maailmaan haluamansa muutoksen, kunhan vain muistaa pitää huolen itsestään - osaamiset kiertyvät toisiinsa ja ovat mainio, kokonaisvaltainen paketti ihmiskunnan päämäärien saavuttamiseen tämän päivän vaatimuksiin sovitettuna.

Päämäärä ja konkretia

Opetussuunnitelmassa esitellään konkreettisia oppiainekohtaisia toimenpiteitä, joiden avulla päästään kiinni laaja-alaisiin osaamistavoitteisiin ja sitä kautta varsinaisiin ylempiin päämääriin. Esimerkiksi matematiikan kohdalla tavoitteisiin ei helposti päästä kiinni oppikirjakeskeisellä perinteisellä opetuksella. Oppimiseen on saatava mukaan aiempaa enemmän keskustelua ja yhdessä pähkäilyä. Tällä tavoin sisällöille löytyy muitakin merkityksiä kuin opettajan tai oppikirjojen tarjoamat, ja ymmärrys kehittyy tiedon rakentuessa oman ajattelun avulla.

Harjoittelimme opettajaopiskelijoideni kanssa matematiikan tunnin rakentamista siten, että oppikirjatehtävien toisteisen laskemisen sijasta yhdellä tunnilla käsiteltäisiinkin vain yksi tehtävä, joka olisi riisuttu aivan kaikesta, minkä tehtävästä voi riisua. Esimerkiksi sen sijaan, että oppilas laskisi 30 eri variaatiota tehtävästä “Maija menee kauppaan ja ostaa kahdeksan kynää. Yksi kynä maksaa 1,60 euroa. Maijalla on 20 euroa. Paljonko Maijalle jää rahaa?” opettaja kysyisikin: “Maija ostaa kyniä. Paljonko hänelle jää rahaa?”. Se kysymys tai ne kysymykset, jotka itsellesi nousevat jälkimmäisen kysymyksen luettuasi, ovat ne samat, jotka nousevat oppilaille. Ja oppilaat todella kysyvät ne, passiivisen vastaanottamisen sijaan. Syntyy toivottua keskustelua - kukin voi laskea omilla luvuillaan - tulee variaatioita - tulee kenties puhe oppilaiden viikkorahoista, kotien budjeteista (minkä ei tarvitse olla tabu) tai siitä, millaisia kyniä kukin mieluiten ostaa - oppiminen henkilökohtaistuu, linkittyy todellisuuteen, on innostavampaa, ja tarve mekaaniseen toistoon vaihtelevien lukujen kautta syntyy luonnostaan, ei oppikirjan määräämänä. Kaiken lisäksi ratkaisujen oikeellisuus täytyy päätellä itse. Teknologiaa pääsee hyödyntämään luontevasti kynien hintoja googlaillessa. Ehkä jostain löytyy paljoustarjous - hinta riippuukin ostomäärästä, ja päästään ihan toiseen matematiikan käsitteeseen kiinni. Oppiainerajoja saa kätevästi ylitettyä, ostoksistahan voi laatia vaikka hienosti visualisoidun elektronisen kauppakuitin. Yksi oppitunti kuluu kätevästi yhden kysymyksen taktiikalla ja opettajan työmäärä parhaimmillaan kevenee (kannattaa katsoa aiheeseen liittyvä mainio video, jonka ideaa voi hyödyntää monessakin oppiaineessa).

Opetussuunnitelmaan laadittujen laaja-alaisten osaamistavoitteiden voi hyvällä syyllä uskoa olevan oikea keinovalikoima perusopetuksen tavoitteiden saavuttamiseksi tämän päivän vaatimukset huomioiden. Mukana on niitä ihmisyyteen liittyviä peruselementtejä, joita yksilöt ovat tarvinneet kaikkina aikoina, sekä uudenlaisia elementtejä, joita ilman tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnassa eivät voi juurevammatkaan elementit täydellä voimallaan kukoistaa.

Mistä lisätietoa?

Otavan opiston OPS-hautomohanke ja Suunta-tiimi  auttavat ajankohtaisten haasteiden kohtaamisessa. Hankkeiden kautta tulossa aiheeseen liittyen muun muassa:

• Mitä työelämässä oikeasti tehdään ja millaisia osaamisia siellä tarvitaan? Seuraa OpeTET-hanketta http://www.oppiminen.fi/opetet/
• Maaliskuussa tulossa avoin koulutus teemalla “Osaamiset, teemaopinnot ja arviointi”. Lisätietoa kevään mittaan osoitteessa http://www.oppiminen.fi/koulutuksetjatapahtumat/
• Kannattaa seurata myös kokonaisuudessaan sivustoa www.oppiminen.fi, jonne päivittyy kattavaa koulutustarjontaa sekä ajankohtaisia vinkkejä ja asiantuntija-artikkeleita.

Hankkeiden aiempia tuotoksia aiheeseen liittyen:

• Näkökulmaa tulevaisuuden vaikutuksesta oppimiseen http://www.oppiminen.fi/2013/02/tulevaisuus-haastaa-oppimisen/
• OPS-Webinaari opetussuunnitelman uusista tavoitteista https://www.youtube.com/watch?v=iXc2EwaiB_s
• Miten osallistaa vanhempia tavoitteiden ja uusien keinojen hahmottamiseen? http://www.oppiminen.fi/2015/11/koulu-muuttuu-tiedetaanko-kotona/
• Miten ilmiöpohjaisuudella saadan konkretiaa tavoitteiden saavuttamiseen http://www.oppiminen.fi/2015/04/jalansijaa-tulevaisuuden-osaamiselle/
• Kartoitusta tavoista hahmottaa koulun tulevaisuutta http://www.oppiminen.fi/2015/05/kaunokirjalliset-tekstit-taydentavat-tutkimusta-koulun-tulevaisuudesta/

Ne, joita ei kiusattu

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Julkisuuden henkilöt usein kertovat mielellään iltapäivälehdissä, kuinka he onnistuivat vaikeuksista huolimatta nousemaan menestykseen.

Lehdissä ei kuitenkaan ole tarinoita siitä, kuinka joku yritti nousta menestykseen, mutta vaikeudet olivat lopulta ylivoimaisia. Me emme kuule näitä tarinoita, koska niiden kokijat eivät ole menestyneitä. Heitä ei ikinä haastatella. He eivät välttämättä edes tiedä, olivatko he oikeasti lähellä menestystä vai eivät.

Tämän takia monille jää mielikuva, että jos vain yrittää, niin aina lopulta onnistuu. Emme kuule tarinoita ihmisistä, jotka yrittivät ja epäonnistuivat. Tätä kutsutaan selviytyjäharhaksi.


II.

Kiusaamisen vastaisia ohjelmia haukutaan usein. Esimerkiksi sivustolla Paha koulu toistetaan moneen kertaan, ettei Suomessa yleisesti käytetty KiVa Koulu -ohjelma toimi.

Mutta todellisuudessa kiusaamisen vastaiset ohjelmat ovat tehokkaita. Ne vähentävät kiusaamista n. 20%. KiVa-koulu toimii tavoitteensa mukaan: se vähentää kiusaamista selvästi. Ohjelma on otettu käyttöön ympäri maata, ja tulokset ovat vaikuttavat: kiusaamista kokeneita oppilaita oli vuonna 2009 16,5 prosenttia, mutta vuonna 2014 enää 12,8 prosenttia.

Nopeasti katsottuna tulos ei näytä kummoiselta: Kiusattujen määrä väheni vain 3,7 prosenttiyksiköllä. Mutta Suomen peruskouluissa on 546 000 oppilasta. 90% kouluista kuuluu KiVa-ohjelmaan, joten niissä on karkeasti arvioituna noin 500 000 oppilasta.

Se tarkoittaa, että KiVa-koulun ansiosta 18 500 oppilasta vältti kiusaamisen.

18 500 oppilasta ei ole ihan pieni luku. Mutta me emme kuule heidän tarinoitaan.

Yksikään kevätjuhlapuhe ei ala: "Minua ei kiusattu, koska meidän koulussamme oli KiVa Koulu". Miten voisi alkaa? Eivät nämä 18 500 ihmistä edes tiedä, että ilman kiusaamisen vastaista ohjelmaa he olisivat joutuneet kiusaamisen kohteeksi.

Tässä on sama efekti kuin selviytyjäharhassa: tällä kertaa tosin kuulemme vain niiden tarinat, jotka eivät selviytyneet.

III.

64 000 on vielä isompi luku kuin 18 500. 12,8% oppilaista joutuu KiVasta huolimatta edelleen kiusatuksi: se tarkoittaa 64 000 oppilasta.

Näiden 64 000 oppilaan kokemukset vaihtelevat "kurjasta" "kammottavaan".  Kiusaamisen vastaisista toimista huolimatta heitä kiusataan. Heidän näkökulmastaan KiVa ei toimi.

Heidän tarinansa me kuulemme, ja ne ovat hirveitä tarinoita.

Mutta on olemassa muitakin prosentteja kuin 0 ja 100. Emme voi tuomita ohjelmaa epäonnistuneeksi, mikäli se ei poista ongelmaa kokonaan.

Turvavöiden käyttö jopa puolittaa riskin kuolla auto-onnettomuudessa - mutta edelleen yli 200 ihmistä kuolee kolareissa joka vuosi pelkästään Suomessa.

Ovatko turvavyöt siis epäonnistuneet?


IV.

Samoin kuin liikenneturvassa, myös kiusaamisessa tavoitteena on saavuttaa nolla tapausta: ei yhtään liikennekuolemaa, ei yhtään kiusaamistapausta.

Emme saa jäädä lepäämään laakereillamme ja kuvitella, että olemme nyt tehneet kaiken voitavamme, kun meillä on tämä KiVa Koulu. Eivät autoinsinööritkään lakanneet kehittämästä turvalaitteita sen jälkeen, kun he olivat keksineet turvavyöt.

Meidän pitää seuraavaksi kehittää kiusaamisen airbagit.

Mutta on turha sanoa, etteivät nykyiset järjestelmät "toimi". Ne eivät ole poistaneet kaikkea kiusaamista, mutta olemme menneet eteenpäin. Olemme saavuttaneet jo paljon. Emme kaikkea, emme ehkä edes tarpeeksi - mutta siitä huolimatta paljon.

Muistetaan iloita niiden ihmisten puolesta, jotka säästyivät. Jotka eivät ikinä joutuneet kiusaamisen kohteiksi, koska koulussa oltiin sitouduttu kiusaamisen vastaiseen työhön.

Heidän tarinoitaan ei kukaan kerro. Mutta ne ovat onnellisia tarinoita.

Turha itkeä, kun kännykkä on jo kädessä

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

On yksi asia vastustaa muutoksia, koska ei ole varma, ovatko muutokset hyviä. Tämä voi olla vain järkevää varovaisuutta.

Mutta on toinen asia sulkea haka, kun hevoset ovat jo karanneet.

Opetushallitus laati luonnoksen järjestyssäännöistä koko Suomeen. OPH:ssa koettiin ongelmaksi, että säännöt vaihtelevat koulusta toiseen niin paljon, eivätkä kaikkien koulujen säännöt noudata edes lakia.

OAJ antoi omat kommenttinsa järjestyssääntöluonnokseen (PDF). Yleisesti ottaen OAJ piti OPH:n sääntöideoita ihan hyvinä mutta halusi laajentaa opettajien valtaa oppilaiden suhteen. Tätähän OAJ tekee: yrittää saada opettajille niin paljon valtaa kuin mahdollista. Tähän asti siis kaikki menee odotusten mukaan.

Ja sitten päästiin kohtaan "Tietokoneen, matkapuhelinten ja muiden mobiililaitteiden käyttö". Siinä kohdassa OPH oli kirjannut, ettei ole koulun asia, mitä laitteita oppilaat käyttävät välitunneilla. OAJ oli eri mieltä:

Asetuksen mukaan oppitunti on siis 60 minuuttia, josta vähintään 45 minuuttia on käytettävä opetukseen. Enintään 15 minuutin pituinen sisällöllisesti määrittämätön osa oppituntia, jota yleisesti nimitetään välitunniksi, ei ole oppilaan vapaa-aikaa.

Näin ollen koulu voi kieltää oppilailta kännykän käytön myös välitunnilla eikun siis "enintään 15 minuutin sisällöllisesti määrittelemättömänä aikana oppituntia".

OAJ on varmaan oikeassa. Niin epäilemättä voikin. Paperilla.


II.

Neuvostoliitossa ei ollut työttömyyttä. Työttömyys oli erikseen kielletty. Näin ollen kaikki, jotka eivät olleet jostain syystä töissä, olivat vain irtolaisia. Ongelma ratkaistu.

Monia ongelmia voi näennäisesti ratkaista antamalla määräys, että ongelmaa ei ole olemassa.

Huippuvuorten Longyearbyenissä kuoleminen on kielletty. Kansanedustajat! Miten saatoitte unohtaa näin olennaisen säädöksen Suomen rikoslaista?



III.

Tunnen tavallaan sympatiaa OAJ:n lausuntojen kanssa. Elämä opettajana olisi niin monella tavalla  helpompaa, jos oppilailla ei olisi kännyköitä. NIIN MONELLA TAVALLA.

Kännykät aiheuttavat jatkuvaa häiriötä tunneilla. Niistä on myös haittaa tuntien ulkopuolella. Kiusaaminen on siirtynyt kännyköiden myötä ihan uudelle tasolle, ilmeisimmän esimerkin mainitakseni. Jos kännykät voisi oikeasti saada pois koulusta, olisi se ihanaa.

Mutta on turha potkia tutkainta vastaan. Kännykät eivät katoa sillä, että määräämme ne pois. Ei nykyisinkään kännyköitä saisi käyttää oppitunnilla, mutta jotenkin kummasti niitä silti räplätään jatkuvasti.

Jos koulussa olisi kännykkäkielto myös välituntisin, eivät oppilaat jättäisi kännyköitään kotiin. He käyttäisivät niitä salaa. Opettajat joutuisivat sitten valvomaan silmä kovana, ettei välitunnilla vain pelata Clash of Clansia, vaikka ehkä muutakin tekemistä olisi. Aina välillä rankaisisimme satunnaisesti kiellon rikkomisesta kiinnijääneitä ja opettaisimme oppilaat suhtautumaan opettajiin vihollisina. Tämä olisi lose-lose-tilanne: kaikkien olosuhteet vain huonontuisivat, ilman mitään mainittavaa hyötyä.

Hävittyjen taisteluiden jatkaminen ei ole ainoastaan turhaa: se on haitallista.

Meidän on vain parempi hyväksyä, että oppilailla on kännyköitä. Voimme yrittää opettaa heitä käyttämään laitteitaan myös hyödyllisesti. Tunneilla oppilaita voi patistaa etsimään tietoa netistä, ottamaan kuvia kamerallaan erilaisista opetukseen liittyvistä ilmiöistä ja jakamaan ideoitaan somessa. Ja niin edelleen. FB-ryhmä TVT opetuskäytössä on täynnä ideoita, miten oppilaiden mobiililaitteita voi hyödyntää oppitunneilla.

Eivät ongelmat siitä katoa. Itse yritän hyödyntää oppilaiden omia laitteita tunneillani niin paljon kuin mahdollista, mutta samalla hyväksyn sen, että viihdekäyttöä tulee aina olemaan enemmän kuin hyötykäyttöä. Koska viihde on, no, viihdyttävämpää kuin opetus. Mutta eivät ongelmat katoa sanomalla, etteivät oppilaat saa käyttää kännyköitä koulussa.

Karannutta henkeä ei saa takaisin pulloon.

Sen kanssa pitää vain oppia elämään.

Open uudenvuodenlupaukset

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Luin lehdestä jonkun tutkineen, että kunhan tekee vain yhden uudenvuodenlupauksen, sen saa pidetttyä 85 prosentin todennäköisyydella. Ylen artikkelissa puolestaan elämäntapavalmentaja kehottaa kohtuullisiin lupauksiin, joiden onnistumisen saa varmennettua konkreettiset muutokset kalenteriin aikatauluttamalla (katso myös Antin vinkit onnistuneen muutoksen tekoon).

Mitä opettaja voisi luvata opetustaan tai elämäänsä parantaakseen? Jos lähdetään siitä, että kannattaa tehdä vain yksi lupaus, täytyy ensin valita, hakeeko jotain omaa tilannettaan muokatakseen, vai lähteekö sen sijaan jakamaan hyvää ympärilleen. Alla viisi vaihtoehtoa kummastakin kategoriasta. Valitse itsellesi mieluisin lupaus tai haasta itsesi jollakin, minkä olet kokenut aiemmin vaikeaksi. Pidä lupauksestasi kiinni - ainakin 85 % ensi vuodesta!

Uutta elämään

• TVT tutummaksi. Tee konkreettinen teko, joka lisää TVT:n tuntemustasi. Voit esimerkiksi opetella koodaamista, hyödyntää kouluun hankittuja padeja viisi kertaa jollakin uudella tavalla lukukauden aikana, osallistua TVT-koulutukseen tai etsiä ja lukea viisi tekstiä TVT:n hyödyntämisestä opetuksessa.
• Uusi OPS. Lue ajatuksella uusi OPS alusta loppuun (ainakin yleiset osat ja omat vuosiluokkasi / aineesi). Tee konkreettinen muutos opetuksessasi lukemasi pohjalta.
• Loppu yksintekemiselle. Hyödynnä kollegoitasi tai verkon mahdollisuuksia opetusideoiden ammentamiseen, osallistu OPE-TETiin tai etsi itsellesi vertaismentori Kimppaopetus-sivustolta. 
• Ote arviointiin. Arviointi on yksi eniten kysymyksiä herättävistä aiheista kouluissa tällä hetkellä. Katso Opetushallituksen Irmeli Halisen video aiheesta tai lue Opetushallituksen sivuilta teksti arviointii liittyen. Päättäkää käsitellä arviointia koulussanne joko opettajainkokouksessa tai vapaamuotoisemmin kollegoiden kanssa. Kirjatkaa ylös, mikä aiheuttaa pohdintaa ja etsikää ratkaisuja yhdessä. Tehkää konkreettisia päätöksiä (välttäkää yleisluonteisia linjanvetoja). Apuna voi käyttää esimerkiksi uuden OPSin ympärille rakennettua OPS-pakkaa, joka jo löytyykin monesta koulusta. 
• Inspriraatiokanavat. Etsi vaivoja säästämättä itsellesi viisi täysin uutta inspiraation lähdettä. Tutustu niin suomen- kuin muunkin kielisiin blogosfääreihin, perehdy opetusalan kirjatarjontaan, tutustu opetusalan tutkimuksiin tai etsi itsellesi viisi uutta esikuvaa, joiden työtä voit seurata. Älä epäröi ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä kysyäksesi lisää! 

Hyvää ympärille

• Osaaminen jakoon. Etsi tapa, jolla voit antaa omaa osaamistasi tai ideoitasi muidenkin käyttöön. Perusta blogi tai Facebook-ryhmä, järjestä tapahtuma, kirjoita artikkeli, kuvaa opetusvideo tai jaa opetusmateriaalia.
• Some-käytös kohdilleen. Osallistu keskusteluihin, kommentoi ja anna palautetta. Pidä aina keskustelun taso korkealla. Anna tunnustusta tekijöille, joita arvostat. Voit harjoitella arviointia ja palautteenantoa myös oppilaiden kanssa pohtien, kenelle haluaisitte antaa kannustavaa palautetta ja miten sen tekisitte. Mikä kannustaa jatkamaan hyvää työtä? Millaisia tekoja kuka tahansa voi tehdä tsempatakseen toisia entistä parempiin tekoihin?
• Oppilaan kohtaamisen uudet ulottuvuudet. Jos sinulla on oppilas, joka on jäänyt etäiseksi, tee päätös asian korjaamisesta. Älä odota kaiken muuttuvan täydelliseksi, mutta tee selkeä teko, jonka oppilas huomaa ja tunnistaa. Jos olet vältelllyt oppilaiden osallistamista opetuksen suunnitteluun, anna heille vapaat kädet viiden oppitunnin suunnitteluun lukukauden aikana. Anna oppilaille tavoitteet, mutta muuten älä ohjaa, älä kontrolloi, äläkä odota täydellisyyttä. Anna oppilaiden kokeilla, erehtyä ja yrittää uudeellen ainakin tuon viisi kertaa. Voit kohdata oppilaita myös oman koulusi ulkopuolella. Hankkikaa oma-aloitteisesti kummiluokka kehittyvästä maasta tai keksikää muu tapa, jolla voitte jakaa osaamistanne muualle maailmaan. 
• Ilo irti Veso-päivistä. Vaikka vesoilu voi joskus tuntua ajanhukalta tai samojen asioiden läpikäymiseltä uudelleen ja uudelleen, on se kuitenkin yksi tapa tarjota opettajielle aikaa ja mahdollisuuksia opetuksensa päivittämiseen. Tule jokaiseen vesoon pirteänä, jaksa kuunnella kouluttajien puheet ja etsi sieltä ne kultahiput, joiden avulla voit nähdä opetuksesi uudessa valossa. Älä sure, vaikka noita kultahippuja olisi vähän, iloitse yhdestäkin. Nauti kollegoidesi seurasta, esitä hyviä kysymyksiä, rentoudu, juo hyvät kahvit ja kirjaa ylös, mitä päivän aikana tulit ajatelleeksi. 
• Huolenpito yhteisöstä. Tämä on klassinen "anna minulle rohkeutta, tyyneyttä ja viisautta" -tyyppinen lupaus. Tee omalta osaltasi rohkeasti ne teot, joita yhteisösi vaatii tullakseen yhä paremmaksi. Ole tyynesti murehtimatta niitä asioita, joille yhteisönne ei mahda mitään. Ja ole viisas erottaaksesi nämä asiat toisistaan: kaikki eivät ajattele kuten sinä, eikä sinun näkemyksesi ole kaikille oikea - näytä esimerkkiä, mutta anna toisenlaisillekin ajatuksille arvo. 

Peruskoulupesulan ulkomuoto on uudistunut joululomalla. Kevään mittaan Pesulassa julkaistaan viisi laajaa artikkelia yhteistyössä Oppiminen.fi-sivuston kanssa. Artikkelit käsittelevät oppimisen viittä ajankohtaista aluetta: opettajaprofesion muutosta, oppimisen henkilökohtaistumista, oppimisen eksosysteemejä, osaamisia ja yleissivistyskäsitytä sekä yhteisöoppijuutta. Antti pohti omalta osaltaan meuhkatako uudenvuodenlupauksena somessa enemmän vai vähemmän - nähtäväksi jää, kumpi toteutuu.

Hyvää vuotta 2016 kaikille!