Turha itkeä, kun kännykkä on jo kädessä

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

On yksi asia vastustaa muutoksia, koska ei ole varma, ovatko muutokset hyviä. Tämä voi olla vain järkevää varovaisuutta.

Mutta on toinen asia sulkea haka, kun hevoset ovat jo karanneet.

Opetushallitus laati luonnoksen järjestyssäännöistä koko Suomeen. OPH:ssa koettiin ongelmaksi, että säännöt vaihtelevat koulusta toiseen niin paljon, eivätkä kaikkien koulujen säännöt noudata edes lakia.

OAJ antoi omat kommenttinsa järjestyssääntöluonnokseen (PDF). Yleisesti ottaen OAJ piti OPH:n sääntöideoita ihan hyvinä mutta halusi laajentaa opettajien valtaa oppilaiden suhteen. Tätähän OAJ tekee: yrittää saada opettajille niin paljon valtaa kuin mahdollista. Tähän asti siis kaikki menee odotusten mukaan.

Ja sitten päästiin kohtaan "Tietokoneen, matkapuhelinten ja muiden mobiililaitteiden käyttö". Siinä kohdassa OPH oli kirjannut, ettei ole koulun asia, mitä laitteita oppilaat käyttävät välitunneilla. OAJ oli eri mieltä:

Asetuksen mukaan oppitunti on siis 60 minuuttia, josta vähintään 45 minuuttia on käytettävä opetukseen. Enintään 15 minuutin pituinen sisällöllisesti määrittämätön osa oppituntia, jota yleisesti nimitetään välitunniksi, ei ole oppilaan vapaa-aikaa.

Näin ollen koulu voi kieltää oppilailta kännykän käytön myös välitunnilla eikun siis "enintään 15 minuutin sisällöllisesti määrittelemättömänä aikana oppituntia".

OAJ on varmaan oikeassa. Niin epäilemättä voikin. Paperilla.


II.

Neuvostoliitossa ei ollut työttömyyttä. Työttömyys oli erikseen kielletty. Näin ollen kaikki, jotka eivät olleet jostain syystä töissä, olivat vain irtolaisia. Ongelma ratkaistu.

Monia ongelmia voi näennäisesti ratkaista antamalla määräys, että ongelmaa ei ole olemassa.

Huippuvuorten Longyearbyenissä kuoleminen on kielletty. Kansanedustajat! Miten saatoitte unohtaa näin olennaisen säädöksen Suomen rikoslaista?



III.

Tunnen tavallaan sympatiaa OAJ:n lausuntojen kanssa. Elämä opettajana olisi niin monella tavalla  helpompaa, jos oppilailla ei olisi kännyköitä. NIIN MONELLA TAVALLA.

Kännykät aiheuttavat jatkuvaa häiriötä tunneilla. Niistä on myös haittaa tuntien ulkopuolella. Kiusaaminen on siirtynyt kännyköiden myötä ihan uudelle tasolle, ilmeisimmän esimerkin mainitakseni. Jos kännykät voisi oikeasti saada pois koulusta, olisi se ihanaa.

Mutta on turha potkia tutkainta vastaan. Kännykät eivät katoa sillä, että määräämme ne pois. Ei nykyisinkään kännyköitä saisi käyttää oppitunnilla, mutta jotenkin kummasti niitä silti räplätään jatkuvasti.

Jos koulussa olisi kännykkäkielto myös välituntisin, eivät oppilaat jättäisi kännyköitään kotiin. He käyttäisivät niitä salaa. Opettajat joutuisivat sitten valvomaan silmä kovana, ettei välitunnilla vain pelata Clash of Clansia, vaikka ehkä muutakin tekemistä olisi. Aina välillä rankaisisimme satunnaisesti kiellon rikkomisesta kiinnijääneitä ja opettaisimme oppilaat suhtautumaan opettajiin vihollisina. Tämä olisi lose-lose-tilanne: kaikkien olosuhteet vain huonontuisivat, ilman mitään mainittavaa hyötyä.

Hävittyjen taisteluiden jatkaminen ei ole ainoastaan turhaa: se on haitallista.

Meidän on vain parempi hyväksyä, että oppilailla on kännyköitä. Voimme yrittää opettaa heitä käyttämään laitteitaan myös hyödyllisesti. Tunneilla oppilaita voi patistaa etsimään tietoa netistä, ottamaan kuvia kamerallaan erilaisista opetukseen liittyvistä ilmiöistä ja jakamaan ideoitaan somessa. Ja niin edelleen. FB-ryhmä TVT opetuskäytössä on täynnä ideoita, miten oppilaiden mobiililaitteita voi hyödyntää oppitunneilla.

Eivät ongelmat siitä katoa. Itse yritän hyödyntää oppilaiden omia laitteita tunneillani niin paljon kuin mahdollista, mutta samalla hyväksyn sen, että viihdekäyttöä tulee aina olemaan enemmän kuin hyötykäyttöä. Koska viihde on, no, viihdyttävämpää kuin opetus. Mutta eivät ongelmat katoa sanomalla, etteivät oppilaat saa käyttää kännyköitä koulussa.

Karannutta henkeä ei saa takaisin pulloon.

Sen kanssa pitää vain oppia elämään.