I.
Osallistuin jokin aika sitten koulutukseen, jonka aiheena oli erityisessä tuessa olevien oppilaiden huomioiminen koulun rakenteissa. Luennoitsija kehui vuolaasti Ross W. Greenen kirjaa Koulun hukkaamat lapset, joten päätin lukea teoksen.
Kirjan johtoajatus on: "Lapset toimivat oikein jos osaavat." Tämä ei ole ihan tyypillinen tapa ajatella lasten toimintaa. Tavallisempi ajatus on, että lapset toimivat oikein jos haluavat. Mutta tämä oletus on usein väärä ja johtaa kaikenlaisiin ongelmiin. Silloin ajatellaan, että rangaistuksilla ja palkkioilla saadaan muutettua käytöstä vastaamaan sitä, mitä aikuiset haluavat. Mutta jos oppilas haluaa jo valmiiksi toimia oikein, muttei osaa, niin kepillä ja porkkanalla ei ole vaikutusta.
Greene yrittää tarjota kirjassa parempia metodeita. "Haasteellisen käyttäytymisen takana on aina ratkaisematon ongelma tai viivästynyt taito (tai molemmat)" Pitäisi siis tunnistaa, missä tilanteissa häiriökäyttäytyminen alkaa ja mistä se oikeastaan johtuu.
II.
Greene kuvaa kolmea keinoa, miten häiriökäyttäytymiseen puututaan. Tyypillisesti ensin aloitetaan vaatimalla oppilasta toimimaan oikein. Toisaalta joskus oppilaan haasteellista toimintaa saatetaan katsoa läpi sormien, jotta voidaan keskittyä johonkin olennaisempaan. Kumpikaan näistä ei ole Greenen suosittelema keino, jota hän kutsuu rasittavasti nimellä "B-suunnitelma".
B-suunnitelmassa on kolme vaihetta:
- empatia
- ongelman määrittely
- kutsu
Empatiavaiheessa yritetään tunnistaa huolenaihe. Tässä vaiheessa oppilasta kuunnellaan mahdollisimman paljon. Marshall Rosenbergin Non-violent communicationin tyyliin tässä vaiheessa keskitytään havaintoihin: "Olen huomannut, että olet paljon poissa tunneilta" jne. Havainnoissa ei saisi olla arvotuksia tai valmiita ratkaisuja mukana. Oppilaan pitäisi antaa kertoa oma käsityksensä siitä, mikä hänen tilanteensa on ja mikä siihen vaikuttaa.
Kun huolenaihe on tunnistettu, siirrytään ongelman määrittelyyn. Jokaisessa suunnitelmassa on kaksi ongelmaa: oppilaan ongelma ja koulun ongelma. Joskus nämä ovat lähellä toisiaan, joskus taas aika kaukana. Jos oppilas ei halua tulla kouluun, koska siellä on tylsää, on tässä kaksi ongelmaa: oppilaan ongelma on tylsyys, koulun ongelma poissaolot.
Kutsu-vaiheessa pyydetään oppilas mukaan miettimään ongelmaan ratkaisuja. Kyseessä pitäisi olla realistisesti toteuttamiskelpoinen suunnitelma, joka ratkaisee sekä koulun että oppilaan ongelmat. Kun tällainen on yhdessä miettimällä keksitty, sitä ryhdytään toteuttamaan.
III.
Tykkäsin erityisen paljon Greenen selkeydestä ja realistisuudesta. Hän toistuvasti myöntää, ettei hänen metodinsa välttämättä toimi mitenkään mahtavasti heti kun sitä kokeilee. Oppilas ei ehkä halua avautua ongelmistaan, tai hän ei halua miettiä ratkaisuja, tai hän ei ole valmis tekemään omaa osuuttaan ratkaisuista, tai jotain muuta. Joka luvussa Greene listaa, mikä kaikki voi mennä pieleen. Hän tarjoaa ideoita, miten ongelmista voi selvitä, mutta samalla hyväntuulisesti muistuttaa, etteivät nämä jutut ole helppoja eikä voi olettaa kaiken toimivat välittömästi täydellisesti 100% onnistumisilla. Tällaista asennetta toivoisin kaikilta kirjoilta, jotka esittelevät jonkin metodin.
Greene kutsuu B-suunnitelmaa myös "eriytetyksi kurinpidoksi", joka on mahtava termi. Kaikki opettajat tietävät, että oppisisältöjä pitää eriyttää oppilaan taitotason mukaan, jotta he toimisivat jatkuvasti lähikehityksen vyöhykkeellä ja pystyvät oppimaan sisällöt tehokkaammin. Samalla tavalla koulun kurinpitoa voi eriyttää, jolloin eri oppilaiden kanssa sovelletaan sääntöjä vähän eri tavalla, jolloin oppilas voisi oppia oikein käyttäytymisen taitoja tehokkaammin.
IV.
Kirjan läpi kulkee myös tarina "opettaja Woodsista", joka oppii koulun uuden psykologin avulla käyttämään B-suunnitelmaa hankalan "Joey"-oppilaansa kanssa. Tämä oli erittäin hyvä idea. Greene pääsee esittelemään metodinsa käyttämistä tarinan avulla. Hän ei tee tarinasta liian nättiä, vaan siinä ihmiset myös mokailevat, suunnitelma välillä epäonnistuu, pitää palata takaisin suunnittelupöydälle jne. Tämän ansiosta lukijalle jää tunne, että hän on seurannut vierestä jonkun ottavan menetelmää käyttöön, jolloin kynnys omille kokeiluille laskee. Nerokasta.
Isoin kritiikkini kirjaa kohtaan on se, ettei Greene tunnu täysin hyväksyvän, että lapset ja etenkin nuoret saattavat haluta toimia myös väärin. Ehkä he uskovat vaikkapa saavansa enemmän statusta vertaisryhmässä nimenomaan toimimalla virallista koulua vastaan. Greene kenties vastaisi, että hänen metodiaan voi soveltaa tästä huolimatta: oppilas haluaa statusta, opettajat haluaisivat hänen toimivan prososiaalisesti, löytyisikö tähän joku molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu? Itse en ole kuitenkaan yhtä vakuuttunut, että kaikki oppilaat haluaisivat etsiä tällaisissa tapauksissa yhteistä ratkaisua - tai että sellaista ratkaisua voisi edes löytää.
Tästä kritiikistä huolimatta pidän Greenen metodia erittäin oikean suuntaisena. Juuri näin koulun kurinpito-ongelmiin tulisi suhtautua: ongelmana, jonka ratkaisuun tarvitaan sekä oppilasta että aikuisia. Jos oppilas ei toimi oikein, häntä pitäisi opettaa toimimaan oikein ja antaa hänelle siihen tarvittava tuki. Näinhän me suhtaudumme oppimisen pulmiinkin.
